Mielenkiintoinen kysymys, mutta on ehkä syytä täsmentää sitä, ettei ruotsin asemassa ole kysymys vähemmistökielestä tai vähemmistökielen suojasta sinällään, vaan sen erityisaseman legitimoinnissa on käytetty maamme läntiseen kulttuuriperintöön, historiaan ja demografiaan liittyviä perusteluja, ja jotka asiantilat ovat luonteeltaan ainutkertaisia tapahtumia.
Tämä on syytä tuoda esille näissä kielellisten vähemmistöjen oikeuksia turvaavien kansainvälisten sopimusten sisällön kannalta, ja jos ja kun jossakin vaiheessa joudumme pohtimaan Venäjän kielen asemaa.
Mitä tulee Ruotsin kielen välineelliseen rooliin maamme läntisten yhteyksien korostamisessa, niin nämä perustelut ovat menettämässä merkitystään. Maailma on toisenlainen paikka kuin vielä 1930- ja 1940-luvuilla, ja esimerkiksi rotubiologia tai muu aikakaudelle tyypillinen ideologinen katsantokanta ei estä aidon vuorovaikutuksen tapahtumista suoraan tärkeimpien viiteryhmiemme kanssa, emme tarvitse siihen väliin Ruotsia. Tai siis pikemminkin suomenruotsalaisen kieliryhmän erityisaseman vahvistamista silmänpalvonnallisiksi katsottavilla tempuilla, ei edes sillä verukkeella, että tämä temppuilu olisi jotenkin välttämätöntä yhteistyön tekemiselle Ruotsin ja Ruotsin kautta muiden demokraattisten maiden ja kansojen kanssa.
Itse näkisin mielelläni nykyistä huomattavasti läheisemmänkin yhteistyön tapahtuvan suoraan Ruotsin kanssa, talouden puolella tehdyt järjestelyt näyttävät esimerkkiä (osin huonoa) ja EU:n tulevasta kehityksestä riippuen tämä yhteistyö voitaisiin aivan hyvin formalisoida jollakin valtiollisella konstruktiolla. On huomattava, että tämä kehitys tarkoittaisi samalla Suomen ja Ruotsin historiallisen yhteyden korostamista suhteessa esimerkiksi Tanskaan ja Norjaan, jotka ovat monissa asioissa vallinneet Suomesta ja Ruotsista poikkeavia ratkaisuja omien keskeisten intressiensä ajamisessa.
Mitä tällä on tekemistä kouluopetuksen ja oppivelvollisuuden kanssa? Aika vähän, mutta niukkojen resurssien ja yhä kasvavien vaatimusten olosuhteissa oppivelvollisuuden sisältöä ja ulottuvuutta on terävöitettävä.
Maamme historiaa ja sen yhteistä ja jaettua kulttuuriperintöä voitaisiin ehkä ylläpitää myös muulla tavalla kuin tunkemalla ja tuputtamalla ylätasolta alatasolle ideologiaa kielen muodossa. Ja tämänkin voisi tehdä tyylikkäämmin, historiasta, toisesta kotimaisesta ja yhteiskuntaopista voisi yrittää muodostaa jonkin kivan poikki"tieteellisen" kokonaisuuden, jonka kautta maamme yhteistä historiaa ja sen erityispiirteitä voitaisiin koulussa myös jatkossa opettaa, hedelmällisellä tavalla. Pakolliset kieliopinnot tässä kokonaisuudessa saattaisivat olla vain "maistiaisia" toisesta kotimaisesta, ilman että opetuksen tavoitteet olisivat minkään perustan luomisessa jatko-opintoja varten. Samaan hengenvetoon on todettava, että halukkaille pitää olla mahdollista ottaa toista kotimaista niin paljon ohjelmaan kun haluavat.
Oma ja vanhempien vastuu korostuu, mikä ei tietysti olisi hyvä jatko-opintojen tasavertaisuuden kannalta. Mutta ilman vastuuta ei voi olla myöskään valtaa, mikä sillä ylätasolla aina hyvin usein unohtuu.