Joo, sarjasysteemi toki on perseestä. Sitä ei käy kiistäminen. Mutta homma onkin kiinni herrojen ammattiylpeydestä - eikä mistään muusta.
Se olennainen kysymys kuuluu, että jos sarjasysteemillä kikkailu mahdollistaa itselleen helpomman jatkon, pitäisikö kikkailua harrastaa sen varjolla, että ajatus "reilusta pelistä" ja "rehdistä urheilusta" menee samalla romukoppaan?
Jotenkin vähän sama kuin se, että arvostammeko urheilijaa joka voittaa spekulatiivisen kultamitalin mutta jota epäillään dopingista (äärimallina Itävallan hiihtäjät) vai urheilijaa, joka taatusti puhtaana nappaa vaikkapa pronssia. Ehkä suuri kansa ja historia muistaa kultamitalit ja niiden määrän, mutta annapa olla, niin asiantuntijat, kollegat ja harrastajat muistavat sivulauseessa aina tavan, jolla se tuli.
Jokainen varmaan tietää edut ja haitat. Edut: helpommat pelit. Haitat: maine menee. Ruotsi valitsi etutien, tuskinpa Tre Kronor paljon sympatiaa tuolla pelaamisella kerää varsinkaan kiekkotietäjien ja -taitajien keskuudessa. Ruotsin valmentaja lähtee tielle, jossa millään ei ole väliä kuin kullalla. Niinpä Ruotsi pelaakin oikeastaan sitä upporikasta ja rutiköyhää: jos kultaa ei tule, kukaan ei muista kuin tämän episodin.
Onko se sitten sen arvoista? Minusta ei. Arvostan suoraselkäistä puuhaa ja sitä, että kentällä pelataan täysillä ja sitten katsotaan, mitä siitä seuraa. Ehkä olen vaan vähän naiivi, joo, mutta siinä vaiheessa kun illuusio jonkinlaisesta uskottavasta urheilusta säilyy, tämä jätkä lähtee lätkäkatsomoista että terve vaan.
Sinä päivänä kun Suomen jengi lähtee häviämään tahallaan, niin minäpä toivon, että se tappiokierre jatkuu sillä jengillä sen uran loppuun asti.