Onpas ollut viikonloppu tunteita täynnä.
Kulunut viikko oli henkisesti niin kuluttava ja paska, että kylläpä nyt kelpaa vähän huokaista. Vissiinkin tuosta työ- ja muusta stressistä johtuen nukuin uskomattoman paskasti ke-to ja to-pe yöt, molempina korkeintaan neljä-viisi tuntia normaalin kahdeksan sijaan. Perjantaina painoi väsy ja päätä alkoi illasta jomottaa, mutta ajattelin sen menevän Buranalla ja kunnon unilla ennen maraton-starttia. Pää tyynyyn puoli kymmeneltä illalla. Yhden jälkeen yöllä heräsin siihen, että päätä särkee ihan helvetisti. Tuossa vaiheessa tajusin, että taitaa olla migreenikohtaus tuloillaan. Ajattelin vielä, että se voisi taittua normisärkylääkkeillä ja rouvan migreenipäähineellä. Sen verran vähän noista migreenilääkkeistä on kokemusta (vielä), että jokainen kerta on vienyt käytännössä pari vuorokautta palautumiseen. Ekana päivänä kohtauksen jälkeen olo on kuin pikku kännissä, huimaa ja tuntuu, että uusiutuu pienestäkin ponnistuksesta. No eihän se siitä mihinkään helpottanut. Kahden maissa yöllä sitten taivuin migreenilääkkeeseen ja ajattelin katsoa mitä tapahtuu. Kohtaus oli kuitenkin liian pitkällä eikä lääke helpottanut oloa ennen aamuviittä. Ehdinpä sitten nukkua vielä pari kokonaista tuntia ennen kuin kello soi.
Aamulla arpomaan lähteäkö vaiko ei. Olo oli kahdeksalta ihan hyvä, mutta koko ajan takaraivossa tykytti pelko siitä, että kohtaus uusii pikkuponnistuksesta. Aamupaskalla sitten päätin, että en juokse. Pulssi hakkasi 150, eikä vatsa toiminut lääkkeiden syönnin jälkeen. Jo tuntia myöhemmin vitutti päätös, mutta en olisi enää viivalle ehtinyt. Tuossa vaiheessa pystyin hyvin samaistumaan Keskisaloon tai muihin tärkeimmän kisan missanneisiin. Juoksun lähtöhetkellä taas taputtelin itseäni olkapäälle oikeasta päätöksestä, kun kävin kakomassa oksennusta pahan olon hetkellä. Juoksun aikana tippa linssissä kattelin kavereiden väliaikoja netistä pesispelien ohessa ja oikein keräsin raivoa tapahtuneesta. Illalla kävin jo tyttären kanssa pienellä pyörälenkillä ja valmistelin sunnuntaita.
Tänään sitten kello soimaan seitsemäksi, vähän liian raskas aamupala alle ja puoli kymmenen aikaan juomareppu selkään ja baanalle. Läksin kotiovelta, josta juoksin reilun kahdeksan kilometriä tuonne eiliselle maratonreitille ja sitten päästelin sitä melkein kaksi kierrosta ja takaisin kotiin. 42,2 km:n väliaika paska 4.12.54. Semmosta. Virallista maratonia ei ole siis takana, mutta lasken itseni tällä suorituksella maratoonariksi. Suoritus oli yllättävän rento. Pelkäsin, että kun raivosta kihisten lähtee pudottelemaan, tulee juostua jalat alta. 30 km oli todella helppoa, kevyttä, rullaavaa, kivaa. Kilometrit 30-34 olivat ylämäkivoittoista ja vastatuulta, tuntui että vauhti tippuu väkisinkin tavoitellusta 6.00 min/km, mutta ei tippunut. 34 km:n kohdalla otettu energiageeli auttoi pari kilometriä, mutta 37 km:n jälkeen ei paljoa jalat liikkuneet käskyttämättä. Silti viimeisetkin kilometrit aika tarkkaan kuutta minuuttia, vauhti ei tippunut vaikka siltä tuntui. Juoksun jälkeen ei mitään isompaa vaivaa, joskus olen ollut paljon enemmän rikki lyhempienkin lenkkien jäljiltä. Ainoastaan nivusista hiersi ihon isolta alalta vereslihalle ja tulevat olemaan pitkään kipeät. Päähän ei koske vieläkään, jota vielä pelkäsin enkä päästänyt pulssia ihan huippulukemiin edes lopun nousuissa.
Oikeasti eilisen väliin jääminen ei enää tänään edes vituta. Toki valmistautuminen oli tähdätty eiliseen, mutta tuskin aika olisi paljoa parempi eilenkään ollut. Vetoapua olisi ollut ja ei olisi tarvinnut noin kahden kilon lisäpainoa selässä raahata, mutta toisaalta keli oli tänään parempi. Ehkäpä sitä ilkeää huomenna töihin mennä, oli ihan pakko Facebookiin Sport Trackerin käyrä ladata :)
Eilen olin varma, etten ikinä juokse maratonia (kisassa). Saatananmoinen valmistautuminen ja sitten se voi kaatua yhteen helvetin pääkipuun. Ja toisaalta tuommoisen voi omin päinkin näköjään juosta. Juoksu toi kuitenkin hyvän mielen ja kenties sen vielä joskus juoksee, mutta katsotaan nyt. Eihän tämä minun kropalle sovi, mutta... Kokemuksena tämä auttoi niin paljon, että vaikka onnistuin valmistautumisessa, tiedän mitä tehdä vielä paremmin ja miten tuo pitää juosta, että pääsee paremmin lopun.