Aurora kirjoitti:
Pakko tarttua tähän kiinni, koska minulla ei tällaisten juttujen suhteen ole lainkaan huumorintajua. Jos eläin on perheenjäsen, niin kuin sen jokaisella elukanomistajalla pitäisi olla, ei tällaista kommenttia tulisi heitettyä edes leikillään. Itse en koskaan, ikinä, missään tilanteessa, kissastani luopuisi eikä moinen asia ole mielessäni käynytkään, vaikka oma olioni on pitkän ikänsä aikana keksinyt mitä raivostuttavampia tempauksia.
Kuten viestissäni totesin, en ole kovin tosissani harkinnut milloinkaan luopumista kissoistani, vaikka erittäin monesta suunnasta on sitä suositeltukin. Koska näillä ihmisillä ei omia lemmikkejä ole, olen jättänyt kehoitukset omaan arvoonsa. En siis ole pojistani luopumassa, vaikka en myöskään häpeä myöntää, että joskus on toki puolitosissaan mielessä käynyt. Ja nimenomaan lapsen syntymisen jälkeen ja yöllisten jodlailujen takia, ei siis näiden muiden hullutusten.
Meillä kissat ovat perheenjäseniä, lapsen veikkoja, mutta kyllä ihminen meidän perheessämme on etusijalla. Ilmeisesti itselläsi ei ole lapsia, koska herne näytti sen verran syvälle menneen. Se ei missään nimessä ole millään tavalla sinua vastaan, jos näin on, mutta et myöskään kykene täysin ymmärtämään ajatusteni lähtökohtia.
Nukkumaan kykenemättömyys, vaikkakaan ei puhdasta unettomuutta olisikaan, pitkään jatkuneena vastaa humalatilaa. Ja kun perheessä on pieni lapsi, jota hoidan kotona päivät yksin, väsymykseni saattaa altistaa lapsen erilaisille vaaratilanteille. Ja tässä menee kyllä meidän perheessä raja. Jos väsymykseni kävisi kissojen takia niin sietämättömäksi, että lapseni hoito siitä kärsisi, kissoille etsittäisiin välittömästi uusi, hyvä koti. Miten voisin antaa itselleni anteeksi tai selittää lapselleni, että olet nyt halvaantunut jaloista alaspäin sen takia, että äiti ei pystynyt reagoimaan tarpeeksi nopeasti ja putosit keittiön kaapin päältä? Ja tämä kaikki vain siksi, että kissojen mouruamisen takia en saanut kolmeen viikkoon nukuttua kuin max. 3h kerrallaan ja siinäkin välissä lapsi ehti herättää kaksi kertaa. Ja mitään nappeja en ala kissojen takia vetämään, kun en lapsenkaan takia siihen ryhdy.
Mutta kuten sanottua, en pojistani ole luopumassa ja jos sellaista joskus tapahtuisikin, se ei missään nimessä tule tapahtumaan syystä, että "just nyt ei vain jaksa". Mutta siitä olen ehdottomasti samaa mieltä kanssasi, että kyllä lemmikkeihin on sitouduttava ja ovat perheenjäseniä, lapsetkin lentävät pesästä tod.näk. aikaisemmin kuin tämä nuorempi kolli... :)
EDIT: Olinpas tosiaan kirjoittanut ap. viestini aika karskein sanankääntein, joten ehkäpä sekin karskahti korviisi... lieventävänä asianhaarana mainittakoon, että tilanne oli juuri tuolloin päällä :)