Projekti: Kissa

[Chespa]

Toiselle kissalle suurin mörkö on pienet ihmiset. Ei vaan voi millään sietää lapsia ja painelee aina vintille omaan turvaansa, kun on lapsia kylässä. Ei se oikein siedä kyllä muutenkaan vieraita ihmisiä, mutta lapset ovat pahinta kryptoniittia. Toinen on taas tuollainen höppänä, joka tulee kaikkien kanssa toimeen.

Tämä höppänämpi taas sitten kauhistelee vähän raketteja, mutta arempi kissa ei ole niistä moksiskaan.

Lapset on useasti äänekkäitä ja tekee nopeita ennalta arvaavattomia liikkeitä. Kissat ei tästä usein kauheasti välitä. Varsinkaan, jos ei ole tähän tottunut.

 

[Kilgore Trout]

Meillä kissat singahtavat aina sohvan alle, kun peltikatolta lähtevät lumet. Nykyisten vaihtelevien säiden aikaan sitä tapahtuu valitettavan usein.

 

[Eino_Mies]

Hieman haikein mielin piti nostaa tämä ketju esiin. Kuten aloituksesta jo varmaan käy ilmi, niin mitä todennäköisimmin on tullut aika luopua pitkäaikaisesta eläinystävästä. Ikää tällä 2006 syntyneellä "vanhalla rouvalla" oli jo kiitettävästi, joten siinä mielessä lähdön hetkeen on osattu ainakin jollain tavoin valmistautua.

Kuitenkin viime viikoloppuun asti oli hyvin virkeä, ruokahalu ja aistit tallella sekä kävi säännöllisesti ulkona. Kotipaikka maaseutukunnan taajamassa rivarissa, eikä naapuritkaan ole kissasta valittaneet. Nyt maanantai-iltana alkoi yhtäkkiä kovat pahoinvointioireet, vaahtoa suusta sekä verta myös etu- ja takapäästä, valitti kovaan ääneen.. Seuraavan päivän vain makasi, ei syönyt ja siksi otettiin yhteys eläinlääkäriin. Aivan lähistöllä on vastaanotto, jonne onneksi saatiin aika heti tiistain alkuillaksi.

Helpotus oli suurin, kun lekuri totesi että ei tämä kuolemansairaalta vaikuta. Hieman jotain tulehdusta kai kropassa. Sai nesteytystä, vitamiinia ja antibioottikuurin. Kotiin palattua kissa vaikuttikin selkesäti piristyneen ja näytti palautuneesa lähes entieselle. Ehkä hieman voipunut oli vielä. Seuraava vuorokausi meni siinä toivossa, että tässä vielä yhteiseloa on hyvinkin ensi kesään ja varmaan pidenmpäänkin. Mutta toisin näyttää käyneen.

Puoliltaöin päästin hänet vielä ulos etuovesta, kuten satoja kertoja ennen tätäkin. Yleensä ei ole tuntia kauempaa pihamaalla käymässä, mutta pahoin pelkään että sairaus sai otteen vanhuksesta ja tämä lähti tekemään kuolemaa jonnekin luonnon helmaan. Lajityypillesesti kuulemma kissat eivät halua jäädä kärsimään isäntäväkensä silmien alle ja ottavat hatkat jos suinkin mahdollista. Se tässä nyt surettaa, kun ei oikein tiedä miten pitkään elontaival jatkuu/jatkui ja missä se viimeinen leposija sijaitsee.

Toisaalta eläinlääkärin antama eutanasia olisi ollut armollisempi, mutta ainakin yritettiin ensiapua, joka ei mitä ilmeisimmin riittänyt henkeä pelastamaan. Onhan näitä nelijalkaisia veijareita palannut kotiin jopa kuukausienkin karkumatkalta, mutta tässä tapauksessa on enää hyvin epätodennäköistä.

Kiitollisena kuitenkin tästä pitkästä ajasa, jonka tämä hento 2,5 kiloinen mustavalkoinen karvakaveri jaloissamme pyöri ja sohvalla loikoili. Hyvää matkaa sinne jonnekin.

 

[diavolo]

Hieman haikein mielin piti nostaa tämä ketju esiin. Kuten aloituksesta jo varmaan käy ilmi, niin mitä todennäköisimmin on tullut aika luopua pitkäaikaisesta eläinystävästä. Ikää tällä 2006 syntyneellä "vanhalla rouvalla" oli jo kiitettävästi, joten siinä mielessä lähdön hetkeen on osattu ainakin jollain tavoin valmistautua.

Kuitenkin viime viikoloppuun asti oli hyvin virkeä, ruokahalu ja aistit tallella sekä kävi säännöllisesti ulkona. Kotipaikka maaseutukunnan taajamassa rivarissa, eikä naapuritkaan ole kissasta valittaneet. Nyt maanantai-iltana alkoi yhtäkkiä kovat pahoinvointioireet, vaahtoa suusta sekä verta myös etu- ja takapäästä, valitti kovaan ääneen.. Seuraavan päivän vain makasi, ei syönyt ja siksi otettiin yhteys eläinlääkäriin. Aivan lähistöllä on vastaanotto, jonne onneksi saatiin aika heti tiistain alkuillaksi.

Helpotus oli suurin, kun lekuri totesi että ei tämä kuolemansairaalta vaikuta. Hieman jotain tulehdusta kai kropassa. Sai nesteytystä, vitamiinia ja antibioottikuurin. Kotiin palattua kissa vaikuttikin selkesäti piristyneen ja näytti palautuneesa lähes entieselle. Ehkä hieman voipunut oli vielä. Seuraava vuorokausi meni siinä toivossa, että tässä vielä yhteiseloa on hyvinkin ensi kesään ja varmaan pidenmpäänkin. Mutta toisin näyttää käyneen.

Puoliltaöin päästin hänet vielä ulos etuovesta, kuten satoja kertoja ennen tätäkin. Yleensä ei ole tuntia kauempaa pihamaalla käymässä, mutta pahoin pelkään että sairaus sai otteen vanhuksesta ja tämä lähti tekemään kuolemaa jonnekin luonnon helmaan. Lajityypillesesti kuulemma kissat eivät halua jäädä kärsimään isäntäväkensä silmien alle ja ottavat hatkat jos suinkin mahdollista. Se tässä nyt surettaa, kun ei oikein tiedä miten pitkään elontaival jatkuu/jatkui ja missä se viimeinen leposija sijaitsee.

Toisaalta eläinlääkärin antama eutanasia olisi ollut armollisempi, mutta ainakin yritettiin ensiapua, joka ei mitä ilmeisimmin riittänyt henkeä pelastamaan. Onhan näitä nelijalkaisia veijareita palannut kotiin jopa kuukausienkin karkumatkalta, mutta tässä tapauksessa on enää hyvin epätodennäköistä.

Kiitollisena kuitenkin tästä pitkästä ajasa, jonka tämä hento 2,5 kiloinen mustavalkoinen karvakaveri jaloissamme pyöri ja sohvalla loikoili. Hyvää matkaa sinne jonnekin.

Osanotot, jos ja kun kissanne menetitte.

Älä ota tätä henkilökohtaisesti, vaan tarkoitan tämän yleisenä pohdintana siitä miten eri tavoilla näihin asioihin suhtaudutaan. Itse en ikinä pystyisi hyväksymään tuollaista lähtöä kissoilleni. Toki ovatkin sisäkissoja, mutta ihan jo ajatuksen tasolla tuntuu todella pahalta että kissa joutuisi vetämään viimeiset henkäyksensä yksin jossain metsässä, kylmässä ja pimeässä. Myös se epävarmuus, että mitähän oikeasti on käynyt, kun vanhoilla kissoilla on todistetusti myös ihan muistisairauksia.

Jokaisen kissani olen saatellut viimeiselle matkalle eläinlääkärin luona kyyneleet turkkia kastellen.

Ja edelleen, en tarkoita tätä mitenkään pahalla tai kuvittele että olisitte välinpitämättömiä. Teillä viimeinen palvelus ystävälle oli se viimeinen oven avaus, kuten sanoit, niin kuin satoja kertoja aikaisemminkin.

 

[Eino_Mies]

Osanotot, jos ja kun kissanne menetitte.

Älä ota tätä henkilökohtaisesti, vaan tarkoitan tämän yleisenä pohdintana siitä miten eri tavoilla näihin asioihin suhtaudutaan. Itse en ikinä pystyisi hyväksymään tuollaista lähtöä kissoilleni. Toki ovatkin sisäkissoja, mutta ihan jo ajatuksen tasolla tuntuu todella pahalta että kissa joutuisi vetämään viimeiset henkäyksensä yksin jossain metsässä, kylmässä ja pimeässä. Myös se epävarmuus, että mitähän oikeasti on käynyt, kun vanhoilla kissoilla on todistetusti myös ihan muistisairauksia.

Jokaisen kissani olen saatellut viimeiselle matkalle eläinlääkärin luona kyyneleet turkkia kastellen.

Ja edelleen, en tarkoita tätä mitenkään pahalla tai kuvittele että olisitte välinpitämättömiä. Teillä viimeinen palvelus ystävälle oli se viimeinen oven avaus, kuten sanoit, niin kuin satoja kertoja aikaisemminkin.

Kiitos. Ymmärsin kyllä pointtisi sisäkissan omistajana.

Näillä vapaana liikkuvilla maalaiskissoilla on periaattessa aina riski hengenlähdöstä esim. liikenteessä, kun ulos astuvat. Tässäkin talon lähellä kulkee kylänraitilla autoja suht taajaan.

Luotin eläinlääkääriin arvioon joka oli, että lääkityksen saanut kissa voi halutessaan mennä vielä ulkoilemaan. Ihmisen järki ja tunteet käyvät näissä asioissa kovaa kamppailua, mutta koen tehneeni parhaani eläimen hyväksi sillä tietämyksellä, mikä oli saatavissa.

 

[Straight Edge]

mutta ihan jo ajatuksen tasolla tuntuu todella pahalta että kissa joutuisi vetämään viimeiset henkäyksensä yksin jossain metsässä, kylmässä ja pimeässä.

Toisaalta tuo on sitä lajinomaista käyttäytymistä, ei ehkä sittenkään niin paha asia? Miksihän kissat muuten haluavat vetytyä jonnekin kuolemaan rauhassa, vaikka muuten olisivat eläneet siistinä sisäkissana koko elämänsä?