Proge

[hihhu]

Tämän ketjun innoittamana päätin ryhtyä tutkimaan Pain of Salvationia ja Toolia. Mistä kannattaa rauhallisen mutta raskaan musiikin ystävän aloittaa, jos käytössä ovat levyt Aenema, Opiate, Undertow, Entropia, One Hour by the Concrete Lake, Remedy Lane ja The Perfect Element. Muutenkin rauhallista mutta raskasta saa suositella tännepäin.

 

[CMX]

Viestin lähetti HN
Suosittelen kaikille sekä transAtlanticin kaikkia levytyksiä että etenkin tätä uskomattoman hienoa lähes puolituntista biisiä. The Beatles meets Pink Floyd meets Yes.

Itse kuvailisin pikemminkin tuota biisiä tyyliin Transatlantic meets Rush.
No ei vaan, onhan se totta, että kyllä Transatlantic on saanut vaikutteita Rushilta, ainakin musiikin perusteella. Eli Tuon Beatlesin, Pink Floydin ja Yesin joukkoon ainakin sanoisin vielä Rushin.

 

[Rod Weary]

Viestin lähetti hihhu
Tämän ketjun innoittamana päätin ryhtyä tutkimaan Pain of Salvationia ja Toolia. Mistä kannattaa rauhallisen mutta raskaan musiikin ystävän aloittaa, jos käytössä ovat levyt Aenema, Opiate, Undertow, Entropia, One Hour by the Concrete Lake, Remedy Lane ja The Perfect Element. Muutenkin rauhallista mutta raskasta saa suositella tännepäin.

No jos Tooliin meinaat tutustua, niin Aenema ja Lateralus ovat NE levyt, jotka on PAKKO hankkia. PoS:ista en osaa sitten sanoa tuon taivaallista.

 

[Dave]

Viestin lähetti HN
Duelia paremmaksi on kyllä melkein mahdoton pistää. Suosittelen kaikille sekä transAtlanticin kaikkia levytyksiä että etenkin tätä uskomattoman hienoa lähes puolituntista biisiä. The Beatles meets Pink Floyd meets Yes.

Eli:

Beatles = John Lennon meets Paul McCartney meets George Harrison

Pink Floyd = Roger Waters meets Syd Barrett meets Dave Gilmour

Yes = Jon Anderson meets Steve Howe meets Chris Squire

TransAtlantic = Beatles meets Pink Floyd meets Yes

Asia selvä. Arvatkaapa mikä näistä neljästä on ainoa, joka ei ole päässyt meikäläisen levyhyllyyn?

 

[kristian]

Tämähän on hyvä wanha ketju "bumpattavaksi" tässä Rushin Tukholman Globenin keikkaa odotellessa. (vaikka Rush nyt on kyllä omasta mielestäni paljon enemmän hard rockia kuin progea). Erityisesti kaikki Moving Pictures - albumin jälkeiset tuotokset.

En ihan koko ketjua jaksanut kahlata läpi, mutta onkos kukaan vielä maininnut Camelia? Bändi on kai taannoin hajonnut mutta teki aika vaikuttavia albumeita vielä tuossa 70 - ja 80-luvun taitteessa.

Ei todellakaan mikään Pink Floydin, Genesiksen tai Rushin tapainen iso nimi, mutta bändillä on aina ollut uskollinen kannattajakuntansa. Ehkä myös Suomessa?!

 

[tinkezione]

Viestin lähetti hihhu
Tämän ketjun innoittamana päätin ryhtyä tutkimaan Pain of Salvationia ja Toolia. Mistä kannattaa rauhallisen mutta raskaan musiikin ystävän aloittaa, jos käytössä ovat levyt Aenema, Opiate, Undertow, Entropia, One Hour by the Concrete Lake, Remedy Lane ja The Perfect Element. Muutenkin rauhallista mutta raskasta saa suositella tännepäin.

Pari vuotta myöhässä, mutta todetaan jo todettu:

Tool:
- Lateralus
- Aenima
(Salival kuriositeettina, huikeita live-suorituksia)

Pain of Salvation:
- The Perfect Element Part I
- 12:5 (akustinen live, *huikea*)
- One Hour by the Concrete Lake
(muu tuotanto vähemmän tasalaatuista)

Dream Theater:
- Metropolis Part 2: Scenes from a Memory
- Six Degrees of Inner Turbulence
- Train of Thought
(vanhempi tuotanto kelpaa kasarimpaan progemetallimakuun)

Fates Warning:
- A Pleasant Shade of Gray (*kaunis*)
- Parallels
(vanhempi tuotanto hyvää maidenismia)

EDIT: vähän rukattu DT:tä ja lisätty FW

 

[Taito-Ojanen]

Kun Pain of Salvationista on kyse, minun on aivan pakko taas kerran pistää lusikkani soppaan. Tuon bändin Remedy Lane on mielestäni nimittäin kaikkien aikojen rock-levy musiikkiaan, sanoituksiaan ja kansitaidettaan myöten. Suosittelen siis aloittamaan siitä. Kun bändin kaikki muutkin levyt ovat vähintäänkin loistavia, joku toinen kuuntelija saattaa tykästyä enemmän johonkin toiseen levyyn, joten metsään ei Pain of Salvationin kohdalla voi mennä. Jo esikoisplatta Entropia on hämmästyttävän kypsä ja omaperäinen tuotos.

12:5-levystä sen verran, että siinä aivan kaikki akustiset sovitukset eivät ole täysin menneet nappiin, ja joistakin kohdista puuttuu se sama tenho, joka sähkökitaroilla on muille levyille saatu aikaan. Nyt puhutaan kuitenkin niin pienistä kauneusvirheistä, että niitä pitää oikein jäädä etsimällä etsimään. Bändin laulaja, Daniel Gildenlöw, esittää levyllä aivan u-s-k-o-m-a-t-t-o-m-i-a laulusuorituksia. En vieläkään oikein pysty käsittämään, miten yhdestä ja samasta kurkusta voi lähteä niin kaunista herkistelyä ja voimakasta mylvintää. Miehen ääniskaala kattanee kaiken mahdollisen maan ja taivaan väliltä. Ja mikä teho pienellä kuiskauksella voi ollakaan keskellä biisiä...

En voi kuin ihailla sitä taitoa, millä Pain of Salvation kuljettaa kokonaisuuksiksi suunnitellut levynsä saumattomasti osasta ja tunnelmasta toiseen. Se vaatii todellista musiikillista visiota.

Dream Theaterin Train of Thoughtia en itse voi suurin surminkaan suositella, koska en voi kerta kaikkiaan sietää koko levyä. Kappaleissa ei ole minkäänlaista punaista lankaa, vaan ne ovat aloitusbiisiä lukuun ottamatta päämärätöntä sekametelisoppaa. Images & Words ja Awake ovat bändin parhaat aikaansaannokset, joita se ei koskaan tule enää ylittämään.

 

[tinkezione]

No kas. Tämä vaatimaton listanihan herätti suuria tunteita, joten otetaanpa siis pieni katsaus.

Pain of Salvationin Remedy Lane -rieska on välityö. Sen kuulee ja näkee kauaksi, kaikesta. Loistokkaita ralleja on väleissä, mutta täytekuraakin kiekolla on aivan riittämiin. En silti väitä, etteikö Remedy Lane sellaisen välttävän ja hyvän välimaastoon sijoittuvan kouluarvosanan arvoinen tuotos olisi. 12:5:ssa minua itseäni nyrhii eniten duuri-Ashes, mutta muutenhan poikain live-esiintyminen on aivan uskomattoman kaunista ja vahvaa yhtäaikaa ja stemmojakin on ilmeisesti joskus harjoiteltu. Danielin laulutaidoista lienemme yhtä mieltä.

Dream Theaterilta listasin nuo kaksi levyä lähinnä siksi, että SDOIT on kuitenkin loppujen lopuksi melko monipuolinen levy. Sen lisäksi, että se alkaa samalla äänellä, kuin mihin Scenes from a Memory -albumi loppuu, variaatiota on levyn sisällä riittävästi. Kakkoslevyn täyttävä SDOIT-nimikkokappale on ehkä vähän hajanainen, mutta huippuhetket ovat silkkaa mannaa. Petruccikin on tällä kohdin tyylikkäimmillään. Train of Thoughtista voin todeta sen verran, että kun ko. levy livenäkin tammikuussa Hovetissa soitettiin, koko rieska nousi aivan uusiin sfääreihin. Ai niin. Huomasitko, että myös Train of Thought alkaa samalla äänellä, mihin SDOIT loppuu? Mitenhän mahtaa olla seuraavan DT-studioalbumin laita? ;)

Dream Theaterin aiemmasta tuotannosta sen verran lyhyesti, että Images & Words on kaikessa kasariudessaan bändin toistaiseksi toiseksi kovin tekele. Itse asiassa en ymmärrä, miksi jätin alun perin listastani Scenes from a Memoryn kokonaan pois. :D Awake on omalla kohdallani se, mistä kaikki alkoi, ja hyvin alkoikin. Harmi, että Kevin Moore sai lähteä, sillä bändi voisi olla musiikillisesti erittäin pitkällä tällä hetkellä.

Nostanpa tuonne listaan vielä Fates Warninginkin, kun nyt kerran progemetallin puolella mennään. Queensrÿche on varmaan jo vähän liian suoraviivaista, vaikka heiltä maailmankaikkeuden paras-koskaan-missään-miltään-artistilta tehty albumi löytyykin.

 

[tinkezione]

Viestin lähetti HN
Olen pitkälti samaa mieltä, paitsi että tarkennan hieman - onhan kyse kuitenkin yhdestä kaikkien aikojen suosikkibändeistäni.

DT:n huippuhetket pystyy mielestäni luettelemaan näin:

* When Dream And Day Unite - olisi loistava, mutta kaatuu surkeaan tuotantoon ja onnettomaan vokalistiin
* Images And Words - koko levy
* Awake - koko levy
* A Change of Seasons - nimikkoteos on uskomattoman upea, cover-osasto melko yhdentekevää
* Falling into Infinity - ainoastaan kolme biisiä (Peruvian Skies, Hell's Kitchen ja Lines in the Sand) vetää vertoja I&W:n ja Awaken materiaalille
* Scenes from A Memory - raidat 2-5 plus Home ja Finally Free ylintä huipputasoa, muu materiaali melko puuduttavaa
* Six Degrees of Inner Turbulence - ykköslevy paria hienoa hetkeä lukuunottamatta varsin heikko, kakkoslevyn nimikkoteos on ihan pätevä mutta ei mitenkään poikkeuksellisen hyvä progemammutti
* Train of Thought - melkoista kuraa alusta loppuun, muutamia hyviä ideoita ja melodioita, mutta kokonaisuutena erittäin tylsä wankfesti

No mutta. Otetaanpa aiheeseen toinen mielipide:

* When Dream and Day Unite - kaatuu surkeaan vokalistiin ja keskinkertaisiin ralleihin, A Fortune in Liesin ja The Killing Handin aikana kovenee merkittävästi. Näistä saa vallan ekstaattiset versiot kuultavakseen hankkimalla Live at the Marquee -rieskan, jolla LaBrie ansiokkaasti huutaa em. rallit läpi.
* Images & Words - tasaista huikeutta koko levy täynnä.
* Awake - sama juttu, joskin Lifting Shadows off a Dream on melkoisen turha tekele. Space-Dye Vest taas luultavasti paras DT-ralli ikänä.
* A Change of Seasons - vaaaanha nimikkoveisu DT:n kärkipään kamaa, DP-coveri okei ja muut trackit voikin toimittaa hiuksista sinne.
* Falling Into Infinity - muutama huippuhetki, muuten kuraa. Hienoiten mennään ehkä Hell's Kitchenissä ja Lines in the Sandissa.
* Scenes from a Memory - teemalevy ja silkkaa rautaa alusta loppuun. Pari välirallia ei menoa haittaa. Aivan tautisen tiukkaa menoa.
* Six Degrees of Inner Turbulence - ykköslevyn huikeudet Blind Faith, kovin toolimainen The Great Debate ja aivan huikaisevan kaunis Disappear. Kakkoslevyllä omat hetkensä, ehkäpä Goodnight Kiss ja Solitary Shell.
* Train of Thought - ylivoimaisesti raskain DT:n levy. Biisit on melkoisia monstereita ja ideoita siellä täällä, mutta kaksi asiaa nostaa tämän levyn todella korkealle: Endless Sacrifice sekä DT:n toistaiseksi kovin instrumentaali Stream of Consciousness.

Ja kyllä, tämä on lukeutunut suosikkibändeihini Awaken ilmestymisestä saakka, eli kymmenvuotisjuhlia aletaan viettää. I&W ja Awake saivat vain kasariutensa vuoksi jäädä progelistaltani pois, vaikka molemmat aivan kiistattoman kovia levyjä ovatkin.

 

[tinkezione]

Viestin lähetti HN
Dream Theater kaipaa tällä hetkellä yhtä kunnon biisinikkaria.

Kevin Moore, anyone? Onhan se tieto, että DT on mennyt alamäkeä Awaken jälkeen.

 

[porin_karhu]

Viestin lähetti kristian
En ihan koko ketjua jaksanut kahlata läpi, mutta onkos kukaan vielä maininnut Camelia? Bändi on kai taannoin hajonnut mutta teki aika vaikuttavia albumeita vielä tuossa 70 - ja 80-luvun taitteessa.

Ei kai Camel mihinkään ole hajonnut, vaikka viime syksynä heittikin "jäähyväiskiertueensa"? Edellinen studioalbumi A Nod and a Wink ilmestyi 2002 ja oli ihan kohtuullinen esitys, vaikkei Camel huippukautensa tasolle ole päässyt enää pitkään aikaan.

Omasta hyllystäni löytyy vain Camelin 70-luvun tuotantoa. Bändin neljä ensimmäistä levyä (Camel, Mirage, the Snow Goose ja Moonmadness) ovat aika hyvä suora. Camelin melodisessa musiikissa on parhaimmillaan uskomatonta kauneutta ja herkkyyttä.

Viidennellä levyllään Rain Dances (1977) Camel siirtyi kohti lyhyempiä biisejä ja suoraviivaisempaa sovitustyöskentelyä. Tuo levy on vielä ihan mainio, mutta sen jälkeisestä tuotannosta en niin perusta.

 

[MetalMac]

Omia suosikkejani on ehdottomasti jenkkibändit Dream Theter ja Symphony X , etenkin Symphony X on viimeaikoina iskenyt todella kovaa. Suosittelen!

 

[MetalMac]

Viestin lähetti HN
Symphony X kuuluu meikäläisenkin suursuosikkeihin, mutta progeketjuun sillä orkesterilla ei kyllä ole juuri asiaa. SyX:n musiikki on orkestraatioilla kuorrutettua neoklassista metallia à la Yngwie J. Malmsteen. Pitkät biisit ja tahtilajien vaihtelut eivät yksin tee musiikista progressiivista (eivätkä edes progea, josta on tullut musiikkigenre siinä, missä vaikkapa punkistakin).

Vai ei ole progea, no asiasta sen enempää en käy väittelemään. En kyllä oikeen muutakaan genreä bändille keksi. Kyllä se progelta niin paljon vaan kuulostaa. Oletkin ensimäinen joka tuollaista ilmoille heittää :)

 

[Stonecold]

Tähän ketjuun täytynee pävittää tuota omaa aiempaa viestiä näiden ns. klassikoiden osalta. Talvella tuli tutustuttua aiheeseen ja löytyihän sieltä muutamia hienoja juttuja.

Yes kolahti heti, alkaen avauslevystä (joka tosin onkin sitten ehkä simppeleintä materiaalia, mutta silti tunnelmaltaan hyvä) ja siitä aina sanotaan Relayeriin asti.

Genesiksen varhaisin tuotanto on myös hienoa, siihen asti kunnes Gabriel häippäsi orkasta.

King Crimson on vaikeata meikäläiselle. Meininki ei ole uponnut vaikka kuinka yrittäisi, poikkeuksena syystä tai toisesta Red -albumi, jota voi kuunnella joskus. Tosin en nyt ole niin läpikotaisin kahlonutkaan materiaalia.

Gentle Giant miellytti myös samantien ja ehkä suurimmaksi suosiksi on noussut Jethro Tull.

Aqualungin hommasin ensimmäisenä ja tämä levy kannattaisi kuunnella kaikkien jotka haluavat Tullia kokeilla. Suosittelenpa muuten lukemaan kirjan Mintistrels in the Gallery, josta saa hyvän kuvan bändin ja Andersonin vaiheista. This Was, Thick as a brick, Warchild, Heavy Horses ovat myös mainitsemisen arvoisia.

Tasavallan Presidentti oli myös aika iskussa lyhyen ajan mitä toimi, Wigujen ohella näitä kotimaisia helmiä.

Van der Graaf Generatorin The least we can do is wave to each other vaatii tietynlaista mielipuolentilaa että jaksaa kuunnella. Täytyisi vain katsastaa muutamia muitakin tuotoksia, että saisi paremman kuvan.

 

[MetalMac]

Viestin lähetti HN
No en kyllä ole likimainkaan ensimmäinen, enkä taatusti myöskään viimeinen.

"Kuulostaa progelta", siis miltä?

Ok,korjataan asia näin että yleisesti ottaen bändin musiikki on progresiivista.Ehkei se tee sitten siitä vielä progea. En väitä että bändi on kuin Dream Theater. Omasta mielestäni bändit ovat kuitenkin aika lähellä toisiaan. Symphony X ehkä enemmän power(?)/ orkestra suuntaan. Oli miten oli, on kyseessä loistava bändi ja thats it :)

 

[MetalMac]

Viestin lähetti HN
Olen pitkälti samaa mieltä, paitsi että tarkennan hieman - onhan kyse kuitenkin yhdestä kaikkien aikojen suosikkibändeistäni.

DT:n huippuhetket pystyy mielestäni luettelemaan näin:

* When Dream And Day Unite - olisi loistava, mutta kaatuu surkeaan tuotantoon ja onnettomaan vokalistiin
* Images And Words - koko levy
* Awake - koko levy
* A Change of Seasons - nimikkoteos on uskomattoman upea, cover-osasto melko yhdentekevää
* Falling into Infinity - ainoastaan kolme biisiä (Peruvian Skies, Hell's Kitchen ja Lines in the Sand) vetää vertoja I&W:n ja Awaken materiaalille
* Scenes from A Memory - raidat 2-5 plus Home ja Finally Free ylintä huipputasoa, muu materiaali melko puuduttavaa
* Six Degrees of Inner Turbulence - ykköslevy paria hienoa hetkeä lukuunottamatta varsin heikko, kakkoslevyn nimikkoteos on ihan pätevä mutta ei mitenkään poikkeuksellisen hyvä progemammutti
* Train of Thought - melkoista kuraa alusta loppuun, muutamia hyviä ideoita ja melodioita, mutta kokonaisuutena erittäin tylsä wankfesti

Dream And Day Unite levyltä ei mielestäni löydy oikeen muuta kehuttavaa kun kappale "A Fortune in Lies"

Images & Wordsin ja Awaken kohdalla yhdyn mielipiteeseen täysin.

Train of Thought on puolestaan huippu kamaa pitkästä aikaa sitten Awaken.

 

[Yläpesä]

Viestin lähetti HN
Symphony X kuuluu meikäläisenkin suursuosikkeihin, mutta progeketjuun sillä orkesterilla ei kyllä ole juuri asiaa.

MetalMac ei ole kyllä yksin linjauksissaan...:

"Symphony X had already established a devoted following prior to the release of The Divine Wings of Tragedy, but it was this release that propelled them to the forefront of progressive metal bands. While often compared to Dream Theater and Yngwie Malmsteen there is enough creative writing and playing to distinguish them from other imitators. " (Robert Taylor / Allmusic.com)

Liekö sitten progemetalli karsinoijien silmissä ihan eri asia kuin proge?

 

[The_Trooper]

Maailmassa on yksi Proge musiikin jumala ja se on Frank Zappa,
Dream Theatre on kova proge yhtye.

 

[Rod Weary]

DT on kyllä progen Toto, "Kuulettekste? Me osataan soittaa tosi teknisesti ja hyvin!". Sielutonta paskaa, jos multa kysytään. Pihvi hukassa ja pahasti.

 

[Noose]

DT

* When Dream And Day Unite - oikeasti hyvä levy ja erittäin aliarvostettu tuotantonsa takia. Laulaja Charlie Dominice ei ole kovinkaan kaksinen, mutta ei La Brie mikään huikea upgrade tähän jannuun verrattuna ole. Killing Hand, Status Seeker, Fortune in Lies ja The Ones Who Help to Set the Sun oikein päteviä veisuja.
* Images And Words - samalla viivalla Awaken kanssa, loistava. Metropolis pt. I - ahh.
* Awake - samalla viivalla I&W:n kanssa, loistava. Levy alkaa ja loppuu huikeasti.
* A Change of Seasons - Change of Seasons erittäin kova ja mielenkiinnon ylläpitävä veto näin pitkäksi ralliksi. Coverit on mitä on.
* Falling into Infinity - huono.
* Scenes from A Memory - toinen mielialakuuntelulevy Images & Wordsin lisäksi, joskaan tämä ei toimi aivan yhtä hyvin. Silti helposti parempaa keskitasoa ja päätösralli Finally Free on DT:n parhaita kappaleita.
* Six Degrees of Inner Turbulence - ensimmäinen levy huttua, toisella muutama hieno hetki. Kokonaisuudessaan torso.
* Train of Thought - en ole edes hankkinut ja jos hankin, niin lähinnä Stream of Consciousnessin takia.

 

[Vteich]

Yäk

Että sylettää, kun jengi puhuu jostain Dream Theaterista ja Symphony X:stä progeketjussa. Hehkuttakaa nyt vielä Stratovariusta, Helloweeniä ja Yngwie Malmsteenia. Niin ikään esim. Queensrÿche ja Tool - niin mainioita bändejä kuin ovatkin - eivät tähän ketjuun kyllä kuulu.

Kuunnelkaa vaikka King Crimsonia.

 

[Kotkafani]

Samaa mieltä. Eiköhän se ole niin, että paras progekama tehtiin 70-luvulla - kuten myös paras rock-/popmusiikkikin 60-luku mukaan lukien.

Itse olen huomannut sen kun aikoinaan kuuntelin joitakin ostamiani raskaampia vinyylejä uudemmiltä bändeiltä ja laition sen jälkeen Led Zeppelinin soimaan. Huh, mikä valtaisa ero Pagen ja kumppaneitten hyväksi. Ja sama on pätenyt muillekin vastaaville artisteille/musatyyleileille.

Saahan sitä nykyään tehdä kaikenlaista kikkaremusiikkia, mutta nykyään vain harvat jäävä todellisiksi klassikoiksi. Vaikka joltain Nirvanalta tulikin kokelma juuri keväällä, niin onpahan bändi muuten painunut unholaan. Taisi koko homma olla Cobainin persoonan aiheuttamaa kohua - ja sekin musiikki oli oikeastaan jo moneen kertaan tehtyä kamaa uudessa paketissa. Ei ainakaan minua aikoinaan innostanut.

Ja noita vastaavia oman aikansa ns. tähtiä on lisää niitä enempää listaamatta. Nykyään on kaiketi helpompi nousta pinnalle keskinkertaisillakin eväillä jos on hyvä manageri ja markkinakoneisto takana. Videot vaan kaapelikanaville soimaan tunnista toiseen ja hetken päästä "uusi Beatles" on syntynyt. Eikös aikoinaan REM:stäkin sanottu noin (ihan OK bändi kylläkin), mutta ei tainnut ihan tulla. Toki Beatlesien saavutuksia on vaikea ylittää, sillä hehän oikeastaam "keksivät" popin ja loivat suuntalinjat koko kulttuurille.

Heitän vielä sellaisen rankan väitteen, että joku Springsteen ei olisi 70-luvulla puolivälistä lähtien päässyt ikinä siihen maineeseen mitä hän nyt on keskinkeraisilla piiseillään ilman että patriootit jenkit hullaantuivat häneen ja hänen lauluihinsa - etenkin Born in the USA on hyvä esimerkki tästä. Tasapaksua, ah, niin tasapaksua.

 

[Pateettinen]

Re: Yäk

Viestin lähetti Vteich
Että sylettää, kun jengi puhuu jostain Dream Theaterista ja Symphony X:stä progeketjussa. Hehkuttakaa nyt vielä Stratovariusta, Helloweeniä ja Yngwie Malmsteenia. Niin ikään esim. Queensrÿche ja Tool - niin mainioita bändejä kuin ovatkin - eivät tähän ketjuun kyllä kuulu.

Kyllähän se minutkin yllätti, että tässä ketjussa höpötetään vain jostain DT:stä. Kai se on sitten ihan makuasia, tekeekö vaikea yllättävä rytminvaihdos mistä tahansa musiikista progea.

Useammalla Colossus ry:n neoprogekeikalla käyneenä huomaa yksinkertaisesti sen, että yleisö innostuu enemmän Yesin, Genesiksen ja Pink Floydin coveroinnista kuin yhdestäkään uudesta "teoksesta". Mitäs progea (sanan merkityksessä) se on, kun apinoidaan 1970-lukua? Nojoo, myönnettäköön, että Radio Suomen progeillassa pari kuukautta sitten kuulemani Spock's Beardin kappale oli vallan mainio, vaikutteet löytyivät toki Yesiltä ja Gentle Giantilta.

 

[Taito-Ojanen]

Jaahas, puristit tulivat sitten saarnaamaan musiikillisen puhtauden puolesta. Enpä jaksa alkaa taittamaan peistä aiheesta, vaan siirryn suoraan King Crimsoniin.

Elikkäs. Olen tässä viime kuukausien aikana tutustunut bändin In the Court of the Crimson King -ja Red -levyihin. Molemmat ovat vallan huippukamaa, mutta osaisiko joku selittää, miksi molemmilta levyiltä löytyy täysin käsittämätön, minuuttitolkulla kestävä jammailusessio, joka kuulostaa siltä kuin jokainen soittaja yrittäisi viritellä soittimiaan mahdollisimman epämelodiseen vireeseen ja vieläpä eri tahtiin? Eihän tuollaista jaksa kuunnella. Pistää vain ihmetyttämään, kun ne varsinaiset biisit ovat loistavia.

Gentle Giantin Knots-kappaletta ei puolestaan vakavalla naamalla pysty koskaan kuuntelemaan. Tulee väkisinkin mieleen vitsit kiusallisista performanssitaiteilijoista. Muuten sekin on todella hyvä levy. Kaipa se sitten kuului ajan henkeen, että kun kokeellisia ollaan, niin sorrutaan sitten sellaiseenkin, mikä alkaa vaikuttaa jo puhtaalta hölmöilyltä.

King Crimsonin Redistä vielä sen verran, että minua pisti korvaan eritysesti levyn kitarasoundit. Tuleeko kellekään muulle mieleen, että Fripp ja kumppanit kehittivät paljon kohutun alternative-soundin jo 70-luvulla? Nirvana onkin King Crimsonin kopio...

tinkezionen kanssa en sitten voisi olla enempää eri mieltä Remedy Lanesta. Välityöhän se siinä mielessä on, että Perfect Elementille piti tulla alkuperäisen suunnitelman mukaan jatkoa, mutta kun elämässä sattuu ja tapahtuu, niin Gildenlöw reagoi siihen ja kirjoitti tapahtuneesta levyn. Minusta tuon levyn väittämisessä musiikilliseksi välityöksi on vähän samaa kuin väittäisi Bohemian Rhapsodyn olevan Queenin heikoimpia kappaleita. Mielipiteitähän nämä vain ovat.

12:5-levyltä löytyvä duuri-Ashes hätkähdytti minuakin ensin, mutta ajan oloon olen alkanut pitää siitä. Veikkaanpa, että kappale on Pain of Salvationin tapa laittaa kieli poskeen ja hieman irvailla oman musiikkinsa kustannuksella: onhan bändin musiikki kuitenkin yleensä hyvinkin vakavaa ja mollivoittoista. Kuuntele vaikka Gildenlöwin Elvis-imitaatiota laulun loppupuolella, sillä se on mukavan veikeää meininkiä! On muuten luultavasti vaikeaa soittaa se kappale kokonaisuudessaan tavallaan "pieleen", kun se on alunperin molliin sävelletty.

 

[Taito-Ojanen]

Re: Re: Yäk

Viestin lähetti Pateettinen
Useammalla Colossus ry:n neoprogekeikalla käyneenä huomaa yksinkertaisesti sen, että yleisö innostuu enemmän Yesin, Genesiksen ja Pink Floydin coveroinnista kuin yhdestäkään uudesta "teoksesta".

Tartun vielä tähän. Ymmärsinkö oikein, että ihmettelet sitä, miksi pikkubändien keikoilla ihmiset innostuvat enemmän tunnetuista klassikoista kuin bändien omista tuotoksista? Voisitko antaa siis esimerkkejä niistä bändeistä, joita Colossuksen keikoilla olet kuunnellut ja kertoa sitten, paljonko olit kyseisiin bändeihin tutustunut ennen keikkaa?