Re: Re: Re: Yäk
Viestin lähetti asloser
Tuolla keikalla Rivendell hoiti muuten osansa siten, että ensi soitettiin Close to the edge ja sitten päälle omaa materiaalia, joka minusta oli erittäin hyvää. Seurauksena aion ostaa Rivendellin tekeillä olevan pitkäsoiton jahka vain saavat sen valmiiksi.
Harmittaa, kun en itse tuolle keikalle mennyt. Vertailukohta olisi ollut varsin tyly, kun olin 2,5 vuotta sitten Yesin Hartwall Areenan konsertissa, jossa bändi aloitti tuolla biisillä. Paikalla ollut kaveri tosin kehui Rivendellin suoriutuneen hyvin.
Jokin uppo outo progekappale livenä kuultuna ei välttämättä saa aikaan yleistä ahaa-elämystä ja raivoisia aplodeja. Musiikkityykin luonteeseen kuuluu se että hyviä levyjä ja kappaleita pitää kuunnella enemmän ennenkuin ne aukeavat.
Progekeikallahan ei fiilistellä, vaan nyökätään rockpoliisimaisen hyväksyvästi bändin suuntaan, jos homma toimii. :) Kai tuo on kuitenkin ihan yksilöllistä, Yesin "Relayer" ja Wigwamin "Being" olivat ensimmäisiä progelevyjä, joihin tutustuin yläasteiässä. Meni hetken, kun niistä pääsi perille, mutta sen jälkeen onkin ollut helpompaa. Tai ei ehkä sittenkään, jotkut Gentle Giantin hörhöilyt eivät mene edelleenkään tajuntaan, mutta veikkaan, ettei se ole minun syy. :)
Kuitenkin jo mm. "Close to the edgen" ensimmäisellä kuuntelukerralla tajusi, että onpa hieno teos, mutta eipä siinä viitsinyt kotona raivoisia aplodeja heittää. Onhan se totta (, mitä myös Taito-Ojanen yritti meikälle jo toitottaa, mutta ei mennyt ekalla kerralla perille), että live-tilanteessa on helpompaa, jos matsku on ennaltaan tuttua.
Viestin lähetti Taito-Ojanen
...In the Court of the Crimson King -ja Red -levyihin. Molemmat ovat vallan huippukamaa, mutta osaisiko joku selittää, miksi molemmilta levyiltä löytyy täysin käsittämätön, minuuttitolkulla kestävä jammailusessio, joka kuulostaa siltä kuin jokainen soittaja yrittäisi viritellä soittimiaan mahdollisimman epämelodiseen vireeseen ja vieläpä eri tahtiin? Eihän tuollaista jaksa kuunnella. Pistää vain ihmetyttämään, kun ne varsinaiset biisit ovat loistavia.
King Crimsonin loistavasta debyytistä taitaisi tulla upea pop-levy, jos siitä revittäisiin ne epämääräiset kilkatukset ja venytykset huitsun mäkeen. Nimibiisistä tulee mieleen, että livenä yleisö on varmaan parikin kertaa taputtanut lopetusta, mutta ei - bändihän vain jatkaa.
Toki tuota psykedelistä kolinaa on saanut ihmetellä Pink Floydin biiseissä esim. Saucerful of secrets ja Interstellar overdrive, jossa mm. Zippo-sytkäri toimii kätevästi slidena.
Joskus 15 vuotta sitten eksyin keikalle UMO-klubille (?), jossa soitti jokin neljän äijän rytmiryhmä. Olihan se ihan kunnioitettavaa, että nuottien mukaan kolisteltiin virtuoosimaisesti rumpuja, tankoja, leluja ja ties mies mitä, kunnes 15 minuutin rymistelyn jälkeen biisi päättyi siihen, että yksi taitelija viritti lelurobotin vilistämään lattiaa pitkin. Juu, taitavaa, mutta mielestäni myös silkkaa roskaa.
Toinen kummallisuus on tämä sankaripuoli, jonka pääsääntöisesti hevimiehet ovat nykyään ottaneet haltuun. Jotain ELP:n levyä kuunnellessa tulee väistämättä mieleen, että päätarkoitus on mielettömässä kukkoilussa, kuin itse sävellyksissä. Eipä silti, onhan bändi hyvääkin matskua saanut aikaiseksi.