Proge

[Ted Raikas]

Pitäs tähän genreen tutustua paremmin, kun on tämä nykymusa ja julkaisut hieman maistuneet puulta. Olen tässä Pink Floydia jonkun verran ottanut kuunteluun ja ihan mielenkiintoiselta kuulostaa. Tuo Camelin biisi kuulosti myös ihan kivalta, Itse ehkä kaipaan vähän raskautta musiikkiin.

Tässä ketjussa taannoin mainitsemani Wishbone Ash kannattaa tsekata. Siinä löytyy hard rock-piirteitäkin sen progressiivisuuden lisäksi.

Rushiin nyt sanoitkin ajattelevasi tutustua ja se on totta kai ehdoton jos haluaa vähän raskaampaa progressiivista rockia maistella.

King Crimson kannattaa myös ottaa tarkkailun alle. Heiltä löytyy myös tiettyä raskasta otetta jo ihan niiltä ensimmäisistä levyistä asti. Huikea ja monipuolinen bändi jota ei varmaan voi liikaa hehkuttaa.

 

[ernestipotsi]

Aina kun Dream Theaterista puhutaan, niin tulisi ottaa esille myös Fates Warning, jota mm. DT:n kaverit pitävät jonkinasteisena esikuvanaan. Niin sanottuun "metalli-progen kolmeen suureen" luetaan useimmiten myös Queensrychë.


Viimeisten 10-15v aikana proge on ollut aika vahvasti ruotsalaisten ja norjalaisten hallussa.
Seventh Wonder, Mind's Eye, Green Carnation, Opeth, Pain of Salvation, Meshuggah, Evergrey, Circus Maximus, Leprous…

Toki nykyprogesta puhuttaessa pitäisi mainita myös ainakin Anathema, Ayreon, Porcupine Tree, Shadow Gallery, Spock's Beard ja kaikki mihin Devin Townsend on koskenut.

Noista voi aloittaa. Mutta uuteen musiikkiin lähestyttäessä kannattaa aina olla avoin. Kaikki ei kaikille uppoa, mutta liian ennakkoluuloinen asenne (esim "kaikki 70-luvun jälkeen tehty on skeidaa") ei ole hyväksi.

 

[Pavlikovsky]

Nyt kun tämä proge-ketju on jälleen vaihteeksi elävämpänä, niin kyselisin vain noin yleisesti, että mitä olette pitäneet tuosta Rushin uudesta Clockwork Angelsista? Oman mielipiteeni kirjoittelin heinäkuussa tähän ketjuun tuossa vähän ylempänä, mutta silloin piteli palstalla vähän hiljaisempaa niin juttua ei tullut.

Heinäkuulta olen pyöritellytkin levyä tiheään tähän päivään mennessä ja mielestäni onnistuneen kiekon on kyllä ykkösketju Lee - Lifeson - Peart saanut tehtyä. Vahvat biisit sekä hyvät soundit (aika lailla samanlaiset kuin Snakes & Arrowsilla) luovat mukavan kuuntelukokemuksen ja kun kyseessä on teemalevy niin nimenomaan kokonaan alusta loppuun kuunneltuna levystä saa eniten irti. Ainoa seikka mistä jaksan edelleen hieman marmattaa niin levy on aika tasatahtinen eli jotain pientä variaatioita sekä nopeampaa poljentoa olisin ehkä tähän toivonut, ihan vain muutaman biisin verran ehkäpä.

Ei tämä Rushin parhaimmistoon kohoa, mutta kehnompiakin kiekkoja nämä dinot ovat pihalle sylkeneet.

Onko levy jo hyllyssä progeilijat?

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

King Crimson kannattaa myös ottaa tarkkailun alle. Heiltä löytyy myös tiettyä raskasta otetta jo ihan niiltä ensimmäisistä levyistä asti. Huikea ja monipuolinen bändi jota ei varmaan voi liikaa hehkuttaa.

Nimen omaan tuohon Eddien kyselyyn KC saattaa olla aika täsmähaku. Ajatonta musiikkia, ja King Crimsonilta löytyy paikoitellen kohtuuraskasta otetta tuotannosta. Loistavia livelevyjä myös. Muutama alkupään klassikko on syytä heidänkin kohdallaan alleviivata, mutta Frippin kokoonpanoilla luovuus ei todellakaan jäänyt muutamaan ekaan levyyn kuten monille vanhan polven pumpuille kävi.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Onko levy jo hyllyssä progeilijat?

Joo, ostin sen pois jo olisiko ollut peräti ilmestymispäivänä. Ei tuolla mitään Rushin uran kuningasbiisejä ole, mutta levy on kauttaaltaan tasavahva ja tyylikäs esitys. Rushin parhaita 2000-luvulla mielestäni ellei jopa paras. Soundimaailma on viime studiolevyjen tapaan kunnossa, paikoitellen jopa häiritsevän järjestyksessä, mutta ei tuota nyt enempää kehtaa musiikillisesti näin maamieskoulupohjalta moittia. Odotuksiin nähden hieman parempi tuotos jopa.

 

[Uleåborgir]

Proge on ainakin minulle sellainen alue, että se täytyy sisäistää sopivina annoksina. Ensimmäinen varsinainen proge-elämys minulla oli Genesiksen Selling England By The Pound -albumi. Sittemmin Emerson, Lake & Palmer (ELP), UK ja Yes.

Genesiksestä hatkat ottaneet Peter Gabrielin soolotuotannossa on aivan uskomattoman hienoja viisuja, suosikkini niistä ovat etenkin Solsbury Hill ja Here Comes The Flood, kummatkin The Car -albumilta.

Näinä päivinä on erittäin tärkeä yhtye ollut se Camel. Lieneekö yhtyeen vähäeleisyys ollut syynä siihen, ettei se koskaan ole aivan maailman kärkeen mennyt progressiivisessa musiikissa? Yhtyeen melodiat kuitenkin ovat aivan huikeita ja ennen kaikkea selkeitä. Kuten Rhayader-instrumentaalikappaleessa Snow Goose -levyltä.

Linkit: YouTube

 

[Eddie]

King Crimsoniin aloin tutustua. Tosin menee toistaiseksi youtuben kautta. Ensin kokeilin Spotifya, mutta eihän sieltä löytynyt aitoa King Crimsonia. Sitten iTunesista ajattelin ostaa, mutta eipä aitoa tavaraa ollut sielläkään. Liitännäisiä ja coveralbumeita toki löytyy. No kauppareissuilla olen tsekannut levyhyllyt "hypermarketeissa", mutta vähemmän yllättäen ei King Crimsonia ole ollut. Erikoisliikkeisiin en ole kerinnyt ja netistä ei oikein jaksais tilailla. Levythän näyttää olevan ihan uuden hinnoissa, eli sen 20€ joutuu yhdestä maksamaan. Eli kalliiksi tulee. Täytyy myöntää, että In The Court Of The Crimson King ja Red levyn biisit ovat tempaisseet mukaan, vaikka ei mitään raskasta olekaan. Näiden levyjen biisit työntyvät Youtubessa eniten esiin. Tietty harmitus puski päällensä kun huomasin, että soittajat ja laulajat vaihtuvat bändissä. Mitä nyt kuuntelin yhden biisin tämän uusimman laulajan tuotosta niin ääni ei miellyttänyt yhtä paljon kuin Laken ja Wettonin ääni. Nyt ajattelin odotella, että on varaa hommata levyjä tai jos kirjastosta löytyisi, koska onhan tämä youtube kuuntelu perseestä. Debyytti ja Red olisi tarkoitus ensimmäiseksi saada.

Ihme, että en ole aiemmin bändiin tutustunut.

 

[Ted Raikas]

Levythän näyttää olevan ihan uuden hinnoissa, eli sen 20€ joutuu yhdestä maksamaan. Eli kalliiksi tulee.

Oletko varma, että et tsekannut kyseisistä levyistä niiden masteroituja uusintajulkaisuja? Noiden hinnat tuppaa olemaan usein ihan uusien julkaisujen luokkaa. En ole itse noita uudelleenmiksattuja levyjä juuri harrastellut, joten en tiedä onko niissä jotain lisäarvoa kuuntelulle. Kenties jos on huippuluokan äänentoisto, niin joo. Vähän vanhempia cd-julkaisuja luulisi saavan jo about puolet halvemmalla, mutta joutunet tilaamaan sitten.

Helsingissä parhaita paikkoja bongailla progea on mielestäni Keltainen jäänsärkijä, voi irrota alle kympilläkin laatulevyjä. Toki Levykauppa X myös tarkistamisen arvoinen paikka.

 

[Rinksu]

En ole itse noita uudelleenmiksattuja levyjä juuri harrastellut, joten en tiedä onko niissä jotain lisäarvoa kuuntelulle. Kenties jos on huippuluokan äänentoisto, niin joo.

Ainakin jos Redin viimeisimmästä uudelleenmasteroinnista (tuo vuoden 2009 versio) voisi tämän sivuston avulla jotain päätellä, niin mullistavin osuus on taas kerran äänenvoimakkuuden nosto ja sen mukanaan tuoma klippaus ja dynamiikan puute. Semmoista se on nykyään tää homma.

Dynamic Range Database - King Crimson:Red

Tiedä tosin sitten, ko. versiossa Redistä on ilmeisesti myös bonuksena 5.1-mixikin mukana, mutta tietysti vain tuon remasterin kanssa samassa paketissa. Tuollainen 5.1-versio pelkiltään voisikin kiinnostaa.

Tuossa ko. levy Äxän sivuilta:
Red

 

[Aberystwyth]

Rush-fani ilmoittautuu.

Hidas alku oli tutustumisella, mutta sitten bändi vei mennessään. Olen nyt kuullut levyt 2112:sta Moving Picturesiin. Ja kyllä se paras on 2112, jonka nimikappale on kyllä ehdottomasti kaikkien aikojen suosikkikappaleitani. Kakkossuosikkini on A Farewell to Kings, Xanadu ja Cygnus X-1 on aivan järjettömän hyviä kappaleita. Hemispheres, Permanent Waves ja Moving Pictures tulevat sitten tasaisessa rintamassa, kaikilta löytyy upeita kappaleita tyyliin The Trees, La Villa Strangiato, The Spirit of Radio, Freewill, Natural Science, Tom Sawyer, YYZ ja Witch Hunt. Lisäksi olen kuullut livealbumi Exit... Stage Leftin ja voin hyvällä omatunnolla sanoa, että se on paras kuulemani livealbumi.

Teknisyys iskee tietenkin, mutta sen lisäksi pitäisi vielä osata kirjoittaa toimivia KAPPALEITA (tähän se Symphony X:n kanssa tykkäsi, vaikka The Accolade on kumarruksen arvoinen). Rushilla ovat molemmat kunnossa, ja lisäksi Geddy Leen lauluääni on upea.

Lasketaanko Dream Theater täällä progeksi? Ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikkejani, parhaat levyt ovat When Dream and Day Unite, Images and Words, Awake, Falling into Infinity ja Scenes From a Memory. Rudessin tulon jälkeen musiikin taso on laskenut ja väliosat ovat paikoin muuttuneet turhanpäiväisiksi instrumentaalirunkkauksiksi. Ikävöin Kevin Moorea. Joka tapauksessa In the Presence of Enemies on kaikkien aikojen suosikkikappaleeni yhtyeeltä, hiukan parempi kuin A Change of Seasons.

 

[Eddie]

Paljon on tutustumista tässä genressä. King Crimsonin ohella myös 70-luvun Genesis(ehkä vähän myöhempikin, mutta ei se hittipoppi), Rush ja Camel vaikuttavat erittäin mielenkiintoisilta. Yes ei äkkiseltään kuunneltuna niin iskenyt. Ehkä pitää sillekin mahkut vielä antaa. Fates Warning saattaa myöhemmin kiinnostaa. Se kuulosti tähän saumaan ehkä liian perusheviltä, joskin progeotteella. Hieman latistaa Spotifystä tietokoneella näitä kuunnella, mutta onneksi kirjastostakin löytyy aika hyvin levyjä. Joitakin pitänee jo alkaa ihan ostaakin. Pintaraapaisuja näistä on ottanut, mutta kaikilta löytyy hienoja biisejä.

Täytyy myöntää, että luulin tähän päivään asti Genesiksen olevan yhtä kuin se kasarin hittituotanto ja Phil Collinsin melko ärsyttävä ääni. Oli melkoinen yllätys, kun otin Trespassin kuunteluun Spotifyssä jonkun suosittelun jälkeen. Taino suosittelu oli 70-luvun Genesis. White Mountain viimeistään vei mennessään. Loistava biisi.

Ei ole natsoja sanoa, onko DT progea. Minusta se on. Itse tykkään enemmän tästä 2000-luvun materiaalista sen bändin osalta, kuten aiemmin totesin.

 

[Ted Raikas]

Ei ole natsoja sanoa, onko DT progea. Minusta se on. Itse tykkään enemmän tästä 2000-luvun materiaalista sen bändin osalta, kuten aiemmin totesin.

No kyllähän se progressiivista metallia on. Toki osa biiseistä nyt menee enemmän rockin puolellekin, mutta progehan nyt on sellaista, missä rajoja on tehty rikottaviksi ja sikäli pitäytyminen jossain tietyssä "tyylissä" ei ole mitenkään tärkeää.

Dream Theater nyt on progressiivisen metallin kulmakiviä ja varmasti osaltaan yksi iso tekijä, miksi proge alkoi nousta 90-luvulta tälle vuosituhannelle jälleen suositummaksi. Yleisesti ottaen itse näkisin, että progressiivinen metalli oli siinä yksi auttava tekijä, koska samalla uusi kuulijakunta löysi ne vanhat jutut mistä nämä metallisuuntauksen tyypit ovat vaikutteitaan ammentaneet.

Ei toki DT ollut ainoa nostetta antanut, mutta on toki se kuuluisin.

Hienoja levyjä ja biisejähän nuo ovat pukanneet ulos, ei siitä mihinkään pääse.

 

[Vanhapuuma]

Näinä päivinä on erittäin tärkeä yhtye ollut se Camel. Lieneekö yhtyeen vähäeleisyys ollut syynä siihen, ettei se koskaan ole aivan maailman kärkeen mennyt progressiivisessa musiikissa? Yhtyeen melodiat kuitenkin ovat aivan huikeita ja ennen kaikkea selkeitä. Kuten Rhayader-instrumentaalikappaleessa Snow Goose -levyltä.

Kyllä Camel yleisesti ottaen (diggareiden keskuudessa) lasketaan 70-luvun progen "yhdeksi isoksi", vaikkakin ne suurimmat palstatilat vei muillekin kuin diggareille tutut Genesis, Yes, King Crimson ja Pink Floyd. Camelin Snow Goose on hieno levy, mutta mielestäni bändin klassikkolevy on ylivoimaisesti Mirage. Joka kuuluu siihen harvinaiseen kastiin "kuunneltu liikaa, ei meinaa jaksaa pistää enää soittimeen" (vrt. the Whon Who's Next ja Quadrophenia, Genesiksen Foxtrot, Yesin Yes Album ja PFM:n Cook sekä Storia di un Minuto)

Olen saattanut tästä joskus tänne jo kirjoittaa, mutta itse en oikein ole sopeutunut ajatukseen siitä, että progee olisi muuta kuin tätä "klassista progeeta", mutta turha minun tästä on alkaa pauhaamaan kun selvästikin tuota genreä on nimellisesti laajennettu (jopa!) minusta huolimatta kattamaan hyvinkin laajan valikoiman musiikkia.

Progen diggaamiseen kuuluu olennaisesti tietysti se, kuinka monta monacolaista proge-bändiä kykenee luettelemaan minuutissa, mutta (saattanee kertoa minusta) näitä kuultuani ymmärrän kyllä, miksi Ne Isot Bändit olivat juuri Niitä Isoja Bändejä. Näkisin, että 70-luvulla radiosoitolla/julkisuudella oli parempi korrelaatiosuhde siihen, mitkä bändit tosiaan olivat hyviä.

Toki mainioita poikkeuksia löytyy, ja ehkä vähemmän tunnettuja, mutta ainakin Genesiksestä diggaaville suosittelen ranskalaista Ange-nimistä bändiä, ja etenkin Au-dela du Delire sekä Le cimetiere des Arlequins (en osaa ranskaa, jonnekkin niitä pilkkuja piti kirjainten päälle heittää) lättyjä. Muun muassa Aujourd'hui c'est la fête chez l'apprenti sorcier ja Ces gens là, nämä Le cimetiereltä, Au-dela du delireltä en nyt löytänyt kovinta biisiä, Fils de lumiere-tsipaletta. Mutta suosittelen kuuntelemaan.

Mutta yhden aivan ehdottoman poikkeuksen haluaisin esittää, Italian progehirmun ja numero unon PFM:n. Sen olisi tullut olla Niitä Isoja Bändejä, tosin ei ole aivan sitä rareinta osastoa kumminkaan. Pientä instrumentaaliosiota, livenä luonnollisesti, en löytänyt Cook-versiota.

Mutta joo, tällä hetkellä mennään Van der Graaf Generator-vaihetta, yllättävän pitkää sellaista. Genesis (R.I.P. 1976->) oli se ensimmäinen, ja ollee aina se ensimmäinen. Peter Gabrielin suhteen sen sijaan samaa mieltä kuin Uleåborgir, varsinkin eka levy on mielestäni oikeinkin miellyttävää musiikkia.

Edit: lisätty muutama biisi, linkit vievät YouTubeen.

 

[Vanhapuuma]

Pink Floydin boxia saa muuten vieläkin useimmista Anttiloista, 99€. Ei Jyväskylästä, mutta Sellosta kävin omani noutamassa pois, aika magee setti. 14 levyä uusissa remasteroiduissa kuorissa ja joku kirjanen megessä. Yksittäishinta sopiva, vaikka pieni investointi sinänsä onkin. Kirpputorille jo omistetut levyt ja avot, ei tule niin paha hinta.

 

[ufon_kaakao]

Olen jo pitkään odotellut milloin pääsen progeen sisään, nyt löydettyäni Kingston Wallin (joka on yksi kovimmista taas pitkään aikaan - loistava flow ja hieno tunnelma) ehkä se tästä lähtee. Tosin KW:ssakin minua saattaa viehättää enemmän tuo psykedeelinen puoli. Pink Floydiä en juurikaan progeksi laske vaikka kai määritelmät täyttääkin, se on mielestäni enemmän psykedeelissävytteistä klassista rokkia kuin progressiivista. Mulla on tosin varmaan väärä ja liian suppea käsitys progesta. Pitkään olen nähnyt progen sekasikiö nylkyttämisenä. Esimerkiksi System of a Downin lasken tuohon kategoriaan progressiivisena metallina ja se on jäätävää paskaa.

Usein toimivassa musiikissa pitää olla joku johdonmukaisuus ja kuvio, mausteita tulee käyttää sopivasti korostamaan kokonaisuutta. Progessa on usein mausteita liikaa ja ne sotkevat koko ruoan. Mutta olen pitkään ollut siinä uskossa, että mitä pidempään tulen kuuntelemaan musiikkia, niin sitä enemmän siihen alkaa kaipaamaan myös uusia mausteita, joten olen pitänyt melko varmana että jossain vaiheessa myös proge rupeaa maistumaan. Onko proge vaan pitkälle jalostunutta musiikkia, jota aloittelijat eivät ymmärrä, vai onko se tekotaiteellista väkinäistä uutuuden hakua josta syntyy 9 kertaa kymmenestä toimimaton sekasikiösoppa? Ihan sama. Itseasiassa nyt mä keksin. Proge on paskaa silloin kun se progressiivisuus on ollut itseisarvo musiikkia tehdessä. Silloin se taas yleensä toimii kun progressiivisuus on vaan itsensä ilmaisun sivutuote, ei tavoite.

Vittu kun rupes vituttamaan koko proge, niin vaikea määritellä mitä se edes on. Monimutkaisia kappalerakenteita ja poikkeuksellisia rytmejä, mun mielestä siinä on se ydin, eikä esim siinä että käytetään vähän jotain erikoista soitinta.

 

[olkikuukkeli]

Esimerkiksi System of a Downin lasken tuohon kategoriaan progressiivisena metallina ja se on jäätävää paskaa.

System of a Down ei ole progressiivista metallia (eikä paskaa).

Onko proge vaan pitkälle jalostunutta musiikkia, jota aloittelijat eivät ymmärrä

Tämä lienee yksi näkemys asiaan. Itse sanoisin, että musiikin suurkuluttajat ja kuuntelijat ohjautuvat ennen pitkään ulos valtavirrasta, koska se on nykyisin - ainakin Suomessa - melko kapeassa muotissa olevaa ja itseään toistavaa. Kuka jaksaa samoilla soinnuilla tehtyjä, samoja kappalerakenteita ja teemoja käsitteleviä kappaleita päivät läpeensä?

Itse haen kicksejä mistä vain musiikista, en tietystä tyylisuuntauksesta, vaikka progressiiviseksi rockiksi lienee luokiteltavissa ainakin yli kolmasosa kuuntelemastani musiikista. Genrellä ei niinkään ole väliä vaan sillä fiiliksellä, minkä musiikki minussa aiheuttaa. Tykkään kyllä uutuudenviehätyksestäkin, jokin täysin erilaiselta kuulostava saa huomioni ainakin vähäksi aikaa pelkästään poikkeavuudellaan. Se ei tosin vielä kauas kanna.

 

[ufon_kaakao]

System of a Down ei ole progressiivista metallia (eikä paskaa).

Mun mielestä tää on niin progea kun metalli vaan voi olla: System Of A Down - B.Y.O.B. - YouTube

Genrellä ei niinkään ole väliä vaan sillä fiiliksellä, minkä musiikki minussa aiheuttaa.

Näinhän se on ja pitääkin olla. Proge ei vaan ole pääosin herättänyt meikäläisessä kovinkaan positiivisia reaktioita.

 

[olkikuukkeli]

Mun mielestä tää on niin progea kun metalli vaan voi olla: System Of A Down - B.Y.O.B. - YouTube

Sanoisin, että SOAD on jonkinlaista alternative metallia tai jopa avantgardea.

Progemetallia:

Pain of Salvation - Iter Impius (ei paras esimerkki PoSista kyllä...)

Opeth - The Lotus Eater

 

[Vanhapuuma]

Mun mielestä tää on niin progea kun metalli vaan voi olla: System Of A Down - B.Y.O.B. - YouTube

Sanoisin, että SOAD on jonkinlaista alternative metallia tai jopa avantgardea.

Progemetallia:

Pain of Salvation - Iter Impius (ei paras esimerkki PoSista kyllä...)

Vaikka progemetalli ei ole minun juttuani juurikaan, niin kyllähän minusta juurikin Pain of Salvationin biisi on ennemminkin jonkinlaista sinfonista metallia lähempänä kuin progeeta sellaisena kuin minä sen käsitän. Pelkästään se, että mukana ovat huilut tai viulut ja biisi on pitkä, ei täytä progen tunnusmerkkejä. Toki ne ovat osa joitakin progebiisejä, mutta eivät kääntäen, jynöy. SOADin ongelmaksi muodostunee mielikuvat mainstream-bändinä, mutta esim. juuri tuo B.Y.O.B. on kieltämättä hyvin lähellä jonkinlaista zappamaista metallia. Hyvin proge-vaikutteista ainakin. Temmonmuutokset, mielenkiintoisia rytmikuvioita, jopa genrenvaihteluita kesken biisin, hyvin progeeta. Minun mielestäni.

Mutta tässä taas pauhataan niinkin turhasta asiasta kuin siitä, mikä on mitäkin genreä - loppumattomaan keskusteluun päästään.

Ja joo, minä joskus tykkäsin SOADista, etenkin ykkös- ja kakkosplatoista (tai siis tykkään minä niistä vieläkin, mutta en ole hetkeen enää kuunnellut), mutta en ole sittemmin ostanut levyjä tai kuunnellut tarkemmin uudempia levyjä, joten vähän vaikea sanoa enää nykysuunnasta. Tosin, en koskaan kieltämättä mieltänyt SOADia progebändiksi, vaikka tuon biisin olen kyllä kuullut monta kertaa. Näemmä Mezmerize-levyltä, mutta enpä ole levyä muuten kuunnellut. Itse asiassa, ihan hyvä biisi.

Opethia kuunnellut myös vähän, aika vähän, ja propsit tulee mellotronista. Muuten vähän, no - anteeksi, tylsää. Tietoisena siitä, että taitaa olla ihan arvostettu bändi ja moni kaverikin pitää kovana.

Jos nyt progemetallista pitäisi jotakin sanoa, mulla tulee ensimmäisenä yleensä mieleen Liquid Tension Experiment (linkki biisiin "Paradigm Shift" YouTubessa). Taitaa olla joitakin Dream Theaterin kavereita kyseessä? DT:ia olen kuunnellut harvinaisen vähän, joten kysyttäköön samalla, olisiko joitakin suosituksia, millä levyllä liikenteeseen? Olen kuunnellut tosi vähän, joten pienehkö?/isohko? aukko sivistyksessä.

 

[olkikuukkeli]

Vaikka progemetalli ei ole minun juttuani juurikaan, niin kyllähän minusta juurikin Pain of Salvationin biisi on ennemminkin jonkinlaista sinfonista metallia lähempänä kuin progeeta sellaisena kuin minä sen käsitän.

Kuten sanoin, tuo on ehkä vähän huono esimerkki PoSista. Koetin vain löytää jotain live-vetoa. Varsinkin varhainen tuotanto on ihan puhdasta progemetallia, juurikin tuosta BE-albumista lähtien sitten hieman toisenlaista musiikkia...

Parempi esimerkki, kappale nimeltä Beyond The Pale yhdelta lempiplatoista ko. orkesterilta.

Taitaa olla joitakin Dream Theaterin kavereita kyseessä? DT:ia olen kuunnellut harvinaisen vähän, joten kysyttäköön samalla, olisiko joitakin suosituksia, millä levyllä liikenteeseen? Olen kuunnellut tosi vähän, joten pienehkö?/isohko? aukko sivistyksessä.

Olisikohan se Images and Words, josta yleensä suositellaan aloittamaan? Itse en ole Dream Theaterille koskaan syttynyt, vaikka hyviäkin sävellyksiä kyllä löytyy.

 

[Ted Raikas]

Pain of Salvation on kyllä minulle progressiivista metallia, mutta nämä nyt on näitä ikuisuusvääntöjä mitä on proge ja mikä ei ole. Kärjistetyimmillään voisi varmaan sanoa, että progea ei ole ollut enää juurikaan 70-luvun jälkeen (ei minun mielipide.)

Mutta on PoS toki muutakin, löytyyhän siitä vivahteita goottimetalliin ja hard rockiin monen muun musiikillisen tyylin ohella. Minulle se monipuolisuus ja yhden levyn sisällä kappaleiden välillä löytyvä (taidokas ja harkittu) tyylilajien eroavaisuus sekä yllättävyys on myös progressiivisuutta. Ei sen tarvitse olla itsessään edustettuna jokaikisessä kappaleessa.

Bändin kenties sillä tavalla progressiivinta puolta edustaa mm. seuraavat kappaleet: Her Voices, King of Loss, The Perfect Element introkappaleineen (joka on aika selkeä Pink Floyd tribuutti), A Trace of Blood, olkikuukkelinkin mainostama Beyond the Pale, Dea Pecuniae jne. Bändin uusimmat levyt, eli Road Salt One & Two, nyt on saundejaan myöten hyvinkin 60- ja 70-lukujen henkistä. Ei pelkästään progea, mutta monet biisit kyllä hyvinkin mutkittelevia ja äkkivääriä.

Summattuna: helvetin hieno bändi tyylissään, oli sitten lopulta progea tai ei. =)

 

[Vanhapuuma]

Kenen mielestä Queensryche tai miten se nyt kirjoitetaankaan on progea? Tuo kuulostaa minusta joltakin powermetallilta tai miltä lie, mutta ei nyt ainakaan progeelta. Tai sitten en vain käsitä tätä progemetalli-settiä.

 

[Alamummo]

Helsingissä parhaita paikkoja bongailla progea on mielestäni Keltainen jäänsärkijä, voi irrota alle kympilläkin laatulevyjä. Toki Levykauppa X myös tarkistamisen arvoinen paikka.

Ei saa unohtaa Black & White levykauppaa Kalliossa, Toisella linjalla. Sieltä vasta progea löytyykin.

 

[Kirjoittelija]

Voiko Captain Beefheartin musiikkia sanoa progeksi, vai onko se liian häröä jopa siihen kategoriaan. Hänella on mielestäni monia hienoja kappaleita, esim. Big Eyed Beans From Venus:
Captain Beefheart - Big Eyed Beans From Venus - YouTube

Jethro Tullilta suosittelisin ihan ensimmäiseksi kahden biisin levyjä Thick as a Brick ja A Passion Play.

Vähän vanhempia cd-julkaisuja luulisi saavan jo about puolet halvemmalla, mutta joutunet tilaamaan sitten.

Play.comissa esim. Red ja In The Court Of The Crimson King kustantavat 10 euroa kipale.

Onko proge vaan pitkälle jalostunutta musiikkia, jota aloittelijat eivät ymmärrä, vai onko se tekotaiteellista väkinäistä uutuuden hakua josta syntyy 9 kertaa kymmenestä toimimaton sekasikiösoppa?

Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatta, joka on progensa takuulla kuunnellut, sanoi että proge on syrjäänvetäytyvien runkkarien musiikkia.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Voiko Captain Beefheartin musiikkia sanoa progeksi, vai onko se liian häröä jopa siihen kategoriaan. Hänella on mielestäni monia hienoja kappaleita, esim. Big Eyed Beans From Venus:
Captain Beefheart - Big Eyed Beans From Venus - YouTube

Luokittelen Captain Beefheartin jonkinlaiseksi bluesrock-pohjaiseksi avantgardeksi. Eikä tämäkään määritelmä kuvaa kovin tyhjentävästi Don-vainaan musiikkia. Keskustelua ja ihmettelyä Beefheart sai aina aikaan. Eikä ole nykyisinkään aivan harvinaista, että joku uuden polven artisti ilmoittaa muiden muassa Captain Beefheartin innoittajakseen.

Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatta, joka on progensa takuulla kuunnellut, sanoi että proge on syrjäänvetäytyvien runkkarien musiikkia.

Hyvin liimattamainen lausunto. Liimatta on suhtautunut nuoresta pitäen omaan musiikkiinsa ja kiinnostuksen kohteisiinsa ei vähätellen mutta itseironisesti. Kyllä A0. lukeutuu progepumpuksi yhtyeen jäsentenkin mielestä.

Aiheen ulkopuolelta sen verran, että Liimatan toimittamat Veikko Ennala -kirjat kannattaa ehdottomasti lukea, sieltä löytyy kultaa.