Nyt on sellaista settiä, että kerrankin saatan käydä jälkikäteen katsomassa tangomarkkinalähetystä jälkikäteen.
Katsotteko, parahin palstaveli, tangomarkkinoita ns. tiilikaisettomana versiona
etukäteen jälkikäteen vai
jälkikäteen etukäteen? Aikomukseni oli harmittomasti mukahassutella, mutta päädyin pohtimaan, mitä eroa em. vaihtoehdoilla olisi neliulotteisen aika-avaruusjatkumon kausaliteettirakenteen kannalta. Mietintäni jatkuu.
Olen joskus hekumoinut ajatuksella, että pitäisin kutsuttuna puheen vaikka jonkin lukion lakkiaisjuhlassa, ikään kuin entisaikojen ylioppilaan ominaisuudessa. Aloittaisin itäblokin kaatumisesta ja Berliinin muurin murtumisesta. Jatkaisin viitoittamallani tiellä enkä puolella sanalla viittaisi itse juhlaan tai uusiin ylioppilaisiin. Kaikkia mahdollisia metaforia välttäisin, ettei kukaan vaan kuvittelisi puheen pitävän sisällään jotakin suurempia totuuksia. Puhe kestää loputtomiin. Sen ei olekaan tarkoitus loppua. Tarkoitus on katsoa, kuka on se rohkea, joka tulee keskeyttämään papan ja taluttaa tämän pois mikrofonin edestä.
Arvostan! Myös tässä asiassa pohdin, jatkuisiko puheen aiheena oleva tarina Berliinin muurin murtumisesta ja David Hasselhoffin legendaarisesta "Looking for Freedom" -show'sta kohti nykyhetkeä ja tulevaisuutta, vai toiseen suuntaan kohti kaiken alkua: alkuräjähdystä ja multiversumien kvanttivaahtoa. Vai kulkisivatko tarinan kehityskulut sittenkin rinta rinnan, molempiin suuntiin, sekä-että; silloin tarina itsessään osoittaisi, että aika on illuusio, aistiharha: alku, keskikohta ja loppu yhtä, ja olevaisen ontologinen muoto kuin läpinäkyvällä käärmeellä, joka syö omaa häntäänsä. Se olisi hyvä puhe. Kuuntelisin.