Tämä ketju taitaa sopia tarkoitukseeni parhaiten, joten avaudun tänne. Olin tuossa taannoin kaverieni kanssa nauttimassa alkoholia ja siinä illan mittaan eräs frendi tahtoi kysellä multa sairastamastani ms-taudista, sen oireista jne. Ehdin jo vetämään aivojeni sopukoista sen vakion infopaketin, jonka olen tottunut uteliaille kertomaan. Vaan kaverilla olikin mielessään vähän erilainen keskustelu.
En tosiaan tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, kun hän keittiötohtorina oli sitä mieltä, että kyllähän mä pystyn mihin vaan jos päätän pystyä ja että suurin osa oireistani selittyy masennuksella. Yritin pitää mielen avoimena ja ymmärtää hänen kantojaan, mutta vaikeaa se oli. Onhan se ihan totta, että pieninkin vitutus on nykyään heti masennusta ja sitä käyttävät sellaisetkin ihmiset hyväkseen, joiden ei tosiaan kuuluisi diagnoosia saada ja tämä taas vaikuttaa isossa kuvassa suuren yleisön mielipiteisiin kaikista sairauksista.
Olen tässä vuosien varrella tottunut vähättelyyn, joten se ei sinänsä tullut yllätyksenä. Mutta että sellainen ihminen jonka lasken kuuluvan lähipiiriini laukoo tuollaisia, niin huh huh. Yritin kyllä kertoa, että mitä eroa on vaikkapa nyt terveen ihmisen uupumuksella ja ms-uupumuksella, mutta jäi silti kaivelemaan tuo.
Pahimpana jäi mieleen se perinteinen epäsuora syyttely yhteiskunnan elättinä olemisesta ja työn vieroksumisesta. Kerroin kyllä, että tästä ei ole kyse, mutta ymmärrän kyllä olevani yhteiskunnan elätti, kiitos vaan. On ilmeisesti niin, että sairas ja töihin pystymätön ihminen ei saa nauttia elämästään käymällä vaikka ulkona syömässä tai ihan (luoja paratkoon) lomalla ulkomailla saakka, mikäli kaikilla työssä olevilla ei sitä mahdollisuutta ole. Jäi sellainen fiilis, että hänen mielestään mä en saisi nauttia elämästäni ja jos mulle jää vähänkin rahaa joka antaa siihen mahdollisuuden, niin olen vielä huonompi ihminen, joka vain makaa kotona yhteiskunnan elättinä eikä edes haluaisi elää ns. normaalia elämää. Toisaalta ymmärrän, että saappaisiini on vaikeaa astua, mutta luulisi nyt jumalauta aikuisen miehen tajuavan, että juurikaan koskaan mikään ei ole tuolla lailla mustaa tai valkeaa.
Anteeksi sekava avautumiseni, oli vaan pakko päästä sanomaan. Joskus on sellainen olo, että pitäisi sahata toinen käsi irti, jotta sairauteni olisi näkyvä, eipä jäisi kenellekään mitään epäselväksi. Sairauteni on lisäksi sellainen, että siinä on hyviä ja huonoja päiviä ja tämä saattaa vaihdella ihan päivittäin. Kun frendi ei näe mua huonoina päivinä tai kun ei kuule suustani negatiivisia juttuja, niin onhan siinä väärinkäsitysmateriaalia riittämiin. Ilmeisesti mun pitäisi jakaa kaikki kivut ja vastaavat kaverien kanssa ja näyttää aina hapanta naamaa, ettei tulisi väärinkäsityksiä. Paskat siitä, että yritän keskittyä positiiviseen ja piilottaa oireeni läheisiltä.
Olen kyllä jo oppinut olemaan välittämättä muiden mielipiteistä, mutta kyllähän se silti vähän tekee kipeää, että lähipiiriini kuuluva ihminen ajattelee noin. Tuomitseminen on niin saatanan helppoa, ymmärtäminen ei niinkään.
