JYPin tämän kauden renessanssissa on pitkälti kyse pelaajiston voimaistumisesta sen päästyä eroon autoritäärisestä ja persoonana rasittavasta Dufvasta. Puikkoihin hypännyt Jyrki Aho ymmärsi antaa kokeneista ammattilaisista koostuvalle joukkueelle vapautta ja tilaa itseohjautuvuudelle. Pelaajien vastuuntunto nousi tämän seurauksena aivan uudelle tasolle. Se näkyy jäällä saumattomana yhtenäisyytenä ja hurjana kollektiivisena työmoraalina. Vapautunut ja voimaistunut JYP on nyt nimenomaan joukkueena niin kova, että pystyy kulkemaan voitosta voittoon jopa ilman Sami Vatasta ja Jarkko Immosen kaltaista dominoivaa ykkössentteriä.
Tämä on ihan hauska yksityiskohta. Pohdin Jatkoajassakin sitä joskus, että kenelle kuuluu vastuu siitä, että työpaikalla ollaan aina iskussa, kun kyse on urheilusta. Vastauksista yleisin taisi olla, että kyllä se on valmentajan homma, eikä pelaajilta voi vaatia sellaista. Mielestäni se on ihan suoraan sanoen typerä ajatus. Kyllä lähtökohta on se, että jokainen pelaaja on vastuussa itsestään ja siitä, että on peleissä täydessä iskussa.
Taitavasti toteutettuna tällainen Ahon lähestymistyyli toimii, esimerkkinä voi käyttää myös Tampereen Pyrinnön koripallojoukkuetta jossa Damon Williamsilla on pelin aikana jopa suurempi rooli kuin valmentaja Pieti Poikolalla. Kaikkien joukkueiden kanssa tätäkään ei voi toteuttaa, eivätkä tietenkään kaikki valmentajat edes usko tällaiseen lähestymiseen. Jos kyseessä on vastuuntuntoinen joukkue jossa on vahvat johtajat niin tulokset voivat olla hyviä, toisessa päässä vaanii kurittomuus. Lisäksi se vaatii vielä sen, että valmentaja on kuitenkin tarvittaessa se auktoriteetti jota kaikki kuuntelevat.
Pitää siis olla hieman varovainen, jos JYPiä haluaa käyttää esimerkkinä siitä, että jääkiekkoa pelataan ilman pelikirjoja parhaiten. Tästähän ei ole kysymys, vaan puhtaasti yhdestä johtamistyylistä. Itse olin syksyllä skeptinen sen suhteen miten Ahon ja JYPin liitto toimii, juuri siksi, että pelaajat tuntuivat saaneen jopa liikaa valtaa myös pelitapakysymyksissä. Nyt on helppo todeta, että olin väärässä JYPin suhteen ja joukkue lähtee finaaliin hyvässä kunnossa.
Toisaalta on mielenkiintoista seurata alkaako tällainen lähestyminen yleistymään jääkiekossa ja muissa lajeissa. Liikaa ei voi olla pelaajien kaveri mutta toisaalta kovin autoritäärinen johtaminen polttaa joukkueen loppuun jollain aikavälillä. Klassinen neljä vuotta on yleensä ollut se raja jota pidetään maksimiaikana yhden valmentajan ja joukkueen kanssa. Tietenkin Sir Alex Ferguson Manchester Unitedissa, Arsene Wenger Arsenalissa ja Guy Roux Auxerressa kertovat myös päinvastaisesta esimerkistä ja sen toimivuudesta. Näissä tapauksissa toki suuressa roolissa on myös se, että jokaisella seuralla on vahva identiteetti ja kulttuuri, joka mahdollistaa näinkin pitkät pestit.
Sir Alex Ferguson on mielestäni maailman paras manageri/valmentaja ja hänkin aika kaukana mistään pelaajien koutsista. Myös loppuunpalamisteoria on kyseenalaistettava hänen kohdallaan, sillä legendaarinen kultainen sukupolvi on pelannut managerilleen jo kaksi vuosikymmentä. Yksi David Beckham sai lähteä mutta Ryan Giggs, Gary Neville, Paul Scholes ja vaikka Ole Gunnar Solskjaer ovat olleet todellisia ManU-sotureita koko uransa ajan.
Pohjois-Amerikassa esimerkiksi legendaarinen Phil Jackson osasi luovia NBA:n tähtikultin luomissa paineissa ja sai vuorollaan Los Angeles Lakersin ja Chicago Bullsin pelaamaan loistavaa koripalloa ja ennen kaikkea sai suuret egot pelaamaan yhdessä voittavaa korista. NFL:n puolella päävalmentajilla on aina taas narut käsissään, vaikka tietyille pelaajille annetaankin aina myös vastuuta. 2000-luvun menestynein valmentaja taitaa olla Bill Belichik New England Patriotsista ja Belichik tunnetaan aika mulkkuna äijänä ympäri liigan. Ihan viime vuosilta on sitten noussut esiin muun muassa New Orleans Saintsin Sean Payton ja San Fransisco 49ersin John Harbaugh, jotka ovat johtajia mutta perustavat filosofiansa myös sellaiseen perhe-ajatteluun, jossa kaikki tuntevat itsensä tärkeäksi. Lähtökohta on kuitenkin aina se, että päävalmentajan sana on laki ja sitä saavat kunnioittaa myös isoimmat tähdet.
Pohjois-Amerikassa toki on se perustavaa laatua oleva ero, että pelaajat todella joutuvat vastaamaan itsestään, olemaan siis ammattilaisia. Heihin on sijoitettu isojakin summia rahaa ja vaatimukset ovat sen mukaiset, ei ole helppoa olla Kobe Bryant, LeBron James, Tom Brady tai Drew Brees. Peli on todella raakaa mutta samalla rehellistä, joko lunastat odotukset tai keksit muuta tekemistä. Suomessa on vieläkin liian usein sitä, että pelaajia pidetään lapsina joita pitää kaitsia eikä heiltä saakaan vaatia mitään, pääasia kun tekee parhaansa. Juhani Tamminen on mielestäni täydellisen oikeassa siinä, että esimerkiksi kesäharjoittelun suorittaminen pitää antaa pelaajien vastuulle ja jokaiselle tulee räätälöidä yksilökohtainen ohjelma. Jos et ole training campilla kunnossa, niin parhaimmillaan voidaan jopa purkaa sopimus sen vuoksi. Se on urheilijan ensimmäinen tehtävä olla huippukunnossa ja jos ei siihen itse pysty, niin sitten ei ole urheilija.
Suomalaisessa jääkiekossa valmentajan roolia on pidetty erittäin tärkeänä ja sitähän se kiistatta onkin. Ajattelussamme on kuitenkin joitain paradokseja joita en aina ymmärrä. Jos valmentaja saa potkut huonon menestyksen vuoksi, niin sanotaan aina, ettei kyseessä ollut valmentajan vika. Jos joukkue pelaa huonosti tai menettää johtonsa ottelun aikana, sanotaan, että valmentaja jäätyi. Jos taas joukkue menestyy, niin muistutetaan aina miten kyseessä on pelaajien peli.
Jos kyseessä on pelaajien peli, niin miten silloin heikoilla hetkillä kyse voi olla valmentajan jäätymisestä? Ja vastaavasti miksei voiton hetkellä ylistetä myös sitä valmentajaa? Fakta on se, että pelaajat vaihtuvat mutta voittavat koutsit tekevät pitkiä uria ja voittavat missä vaan. Kari Jalonen on Suomen oloissa ehkä paras valmentaja mitä tulee voittamiseen, mutta samalla ilmeisesti todellinen kontrollifriikki. Kai Suikkanen on osoittanut myös pärjäävänsä erilaisissa ympäristöissä ja Suikkanen puhuu pelaajien kieltä.
Valmentajan rooli on valtavan tärkeä. Johtamistapa vaihtelee, eikä siihen pidäkään tuijottaa liikaa, loppujen lopuksi kyse on aina yksilöstä myös valmentajan kohdalla. Voittajat ovat usein jopa niitä kontrollifriikkejä ja todella vahvoja ja autoritäärisiä valmentajia. SM-Liigan 2000-luvun mestarivalmentajista ei taida löytyä yhtäkään ns. pelaajien koutsia, ellei Kai Suikkasta halua laskea siihen kategoriaan. Muuten nimilista puhuu puolestaan:
2000 Hannu Jortikka
2001 Hannu Jortikka
2002 Raimo Summanen
2003 Jukka Rautakorpi
2004 Kari Heikkilä
2005 Kari Jalonen
2006 Jukka Jalonen
2007 Kari Jalonen
2008 Kari Jalonen
2009 Risto Dufva
2010 Kai Suikkanen
2011 Kari Jalonen
2012 ?
Tänä vuonna mukana on puheiden mukaan kaksi pelaajien koutsia, onko se merkki jostain uudesta, vai poikkeus joka vahvistaa säännön?