Hyökkäys- ja puolustuskuviot on tarkkaan määritelty tässä ketjussa ja suurin osa keskustelijoista puhuvat samaa kieltä ja ymmärtävät toisiaan tästä syystä.
Sen sijaan tätä yhtä asiaa ei ole pystytty määrittelemään, niin että puhuttaisiin samasta asiasta.
Tunne, tunnetila, tahtotila, halu, uskallus… useita sanoja, jotka eivät tarkoita samaa asiaa ja tahallisesti tai tahattomasti tulkitaan väärin.
Minä pidän tästä J.Grönvallin määritelmästä:
1. pelaajat (yksilötaito, suoritustaso, roolitukset, maalivahti)
2. pelitapa (miten pelataan ja ketä vastaan)
3. pelitavan toteutus (miten oma peli onnistui)
4. henkiset asiat (uskallus, rohkeus, rentous, voitontahto...)
5. onni ja pyllyn kautta kimpoavat jatkoaikamaalit
Mitä pienempi järjestysnumero sen suurempi merkitys. Tämä on pelaajien peli heidän taitonsa ja heidän tapansa pelata yhteen vaikuttaa eniten.
Mitä pienempi numero sen nopeammin se menettää merkityksensä pudotuspeli tyyppisessä valikoinnissa. Koska taitotason merkitys on iso, ei finaaleissa voi pelata joukkueita, joiden pelaajilla olisi heikko taitotaso. Koska pelitavalla on iso merkitys, finaaleihin päätyy joukkueet, joilla on finaalin arvoiset pelitavat. Eivät ne koskaan tasan ole, mutta niin lähellä, että ero tulee muista asioista. Ero finaalijoukkueiden välillä tulee pienistä asioista.
Mitä pienempi järjestysnumero sen pitkäaikaisempi vaikutus. Pelaajat harjoittelevat taitojaan uraansa varten. Joukkue harjoittelee pelitapaa kautta varten. Joukkue hioo pelitavan toteutusta ottelua varten tai tarkentaa (vaihtaa painotusta) toteuttamista ottelun sisällä. Pelaajan ”henkinenvoima” (uskallus, rohkeus, rentous, voitontahto, hermokontrolli...) määrittää miten pelaaja selviää otteluista, vaihdoista tai yksittäisistä tilanteista ottelussa.
Mitä pienempi numero sen helpompi etukäteen määritellä ”tila”. Pelaajasta näkee jo nuorena tuleeko siitä taitava kiekkoilija, pelitavan toimivuus selviää kauden aikana ja sen toteutus voidaan ennustaa edellisen ottelun perusteella. Henkisiä asioita voi toki yrittää ennustaa historian perusteella, mutta varmuuden saa vasta itse pelissä. Peli näyttää kaiken.
Väite, että henkiset asiat olisivat tasan on virheellinen. Toki, jos kysyy pelaajilta: ”Haluatko voittaa?” kaikki sanovat kyllä. Halu voittaa testataan kuitenkin pelisuorituksissa. Onko pelaaja valmis tuntemaan kipua voiton puolesta? Onko pelaaja valmis kokemaan nöyryytystä voiton puolesta? Uskooko pelaaja itseensä? Luottaako pelaaja pelikaveriinsa ja valmentajaansa? Se kumpi on valmis uhraamaan enemmän, se joka tietää voittavansa, on henkisesti vahvempi ja todennäköisesti voittaa sen kamppailun, jossa on mukana. Kuka tahansa, joka on pelannut joukkuepeliä kovassa paineessa tietää tämän.
Henkisillä asioilla on suuri merkitys, mutta niiden kesto on hyvin lyhyt. Joka kerta kun pelaaja hyppää kentälle ja jokaisen tilanteeseen, johon hän menee, täytyy löytyä tuo voimavara uudestaan. Tämä on vaikeata ja siksi tunnetaso heittelehtii pelien sisällä. Siitä syntyy se kuuluisa ”momentum”.
Puhuessa henkisistä asioista olisi tutkittava nimenomaan näitä ”momentumeja” ja niiden heiluntaa. Mikä johti ”momentumiin” ja miksi?
Bluesin ja IFK:n vertaaminen on siinä mielessä mielenkiintoista, mutta vaikeaa, että kummatkin ovat henkisesti erittäin vahvoja. Eilisessä pelistä nostaisin kaksi osoitusta siitä, että IFK-pelaajat halusivat voittaa:
Liivik ottaa hurjan iskun vastaa, käy hakemassa tikit huuleen ja palaa kaukaloon johtamaan ketjunsa voittomaalin tekoon. En sano, ettei Blues-soturi olisi tehnyt samoin, vaan että useinhan noissa tilanteissa rangaistujoukkue saa ”momentumin” puolelleen, nyt Liivik käänsi tuon turpaan oton henkiseksi voitoksi.
Typeriä jäähyjä usein ottava ja kiehuvan kuumana käyvä Kankaanperä haluaa voittaa ottelun enemmän kuin henkistä heikkoutta osoittava Sailio. Tässä oli kyse yksittäisestä tilanteesta. Otteluun miehet ovat varmaan tulleet samalla henkisellä tasolla. Sitä emme tiedä, mutta tuossa tilanteessa Kankaanperä voitti, eikä se johtunut pehmeämmistä käsistä tai pelikirjasta.