Pelitilannekohtaisuus
Jos saan kysyä, niin eikö se kuitenkin ole pelitilannekohtaista, vastustajan sen hetkisestä ryhmityksestä riippuvaa, miten mikäkin joukkue lähtee hyökkäyksiin?
Eikö esim. viivelähtöjen määrä ole ensisijaisesti riippuvainen vastustajan pelaajien sijoittumisesta kentällä?
On ja ei ole!
Vastustaja voidaan myös pakottaa puolustamaan tietyllä lailla - ja siihen tuo hyökkäysrytmi PALAUTTAMINEN on loistava keino. Kyse on siitä, että peliväline on vallanväline. Nollatoleranssiajan jääkiekossa taitavasti hyökkäävä osapuoli määrää pelin tahdin. Joskus 90-luvulla ja 2000-luvun alussa määräävä osapuoli saattoi olla puolustavava osapuoli, kun puolustuspelaamisella oli niin rajuja otteita käytössään.
On huomioitava, että tietynlaiset hyökkäykset tuottavat tietynlaisia puolustuksia vastustajille ja riistoja vastustajalle. Ja samaa pätee irtokiekkoihin ja irtokiekkojen määriin.
Jos molemmat joukkueet pelaavat pääosin nopeaa ja puolinopeaa rytmiä, molemmat joukkueet hyökkäävät ottelussa noin 200 kertaa. Jos toinen pelaa kiekkokontrollia ja toinen nopeaa ja puolinopeaa, niin kumpikin hyökkää pelin aikana 150 kertaa. Kai Suikkasen ja Pekka Virran joukkueiden kohdatessa viime kaudella, kumpikin joukkue saattoi hyökätä vain rahtusen yli 100 hyökkäystä.
Eli on liian yksinkertaista sanoa, että "eikö se kuitenkin ole pelitilannekohtaista, vastustajan sen hetkisestä ryhmityksestä riippuvaa, miten mikäkin joukkue lähtee hyökkäyksiin". - Totta kai se on, mutta nykyaikaisen ajattelun mukaan hyökkäysstrategioilla voidaan erittäin paljon vaikuttaa siihen, miten hyökätään. Tässä katsannossa pelaaminen ei ole pelkkää jatkuvaa "reagoimista pelitilanteisiin".
Esimerkki: Joukkue, joka perustaa kiekkokontrolliin, voi toimia siten, että se lähtee jossain kohtaa pakki-pakki-laita -puolinopeasti, mutta fiksu laituri lukee peliä nopeasti niin, että on järkevämpi palauttaa kiekko takaisin puolustajalle kuin tunkea eteenpäin ja menettää se (koska vastustaja ehtii kuin ehtiikin tällä kertaa ryhmittyä) ja antaa peliväline eli vallanväline vastustajalle. Ja jos strategiana on hyökätä paljon viiveellä, palautuksen saanut pakki voi kiekotella pakkiparinsa kanssa pelivälineen oman maalin taakse. Tällöin alkuperäinen pelitilanne on pakotettu palauttamalla puolinopeasta viiveeksi ja vastustaja joutuu pelaamaan ohjauspeliä. Ja jos vastustaja sitten kuitenkin ajaa maalin takaa puolustajat pois, ollaan onnistuttu siinä, mikä viivelähdön tarkoitus on ei lyödä ensin yksi vastustaja (on tyhmää tulla maalin taakse päälle!) ja sitten toisella syötöllä seuraava vastustaja.
No, kuulen usein, että näinhän on tehty jo iät ja ajat eikä tässä ole mitään uutta. Ei pidä paikkaansa! Ehkä on tehty, mutta palauttamisen sisältö- ja laatutekijät ovat totaalisesti erilaiset, mitä ne mahtoivat olla vaikka 80-luvulla, jolloin Suomessakin palautettiin.
Otan taas esimerkin. Jos vasen laituri päättää palauttaa edellä kuvaamassani tilanteessa, niin minne kiekko kannattaa palauttaa? Oman puolen vasemmalle pakilleko? Ei! Se kannattaa palauttaa niin sanottuna ristipistopalautuksena oikealle pakille (laiturin lateraalipalautus) sen takia, että kyseinen palautus heilauttaa vastustajan puolustavaa viisikkoa ja antaa enemmän aikaa ja tilaa kiekon saavalle puolustajalle ja myös oman viisikon neljälle pelaajalle syntyy enemmän aikaa organisoitu sovitulla tavalla.
Lopuksi. Jos "meidän jääkiekko", se mitä Westerlund ja Rautakorpi ovat olleet linjaamassa tulee sisältämään "tilan tekemistä" (eli kiekkokontrollia), on meillä edessä iso muutos jääharjoittelun sisältöjen suhteen. Ja tätä jääharjoittelua varten minä omalta pieneltä osaltani olen pyrkinyt luomaan analyytikkona terminologiaa ja valmentajan kokeilemaan arjen käytännössä.
Johtava