Tästä ketjusta poimittu lainaus vaikka vähän aiheesta ohi, mutta uskotko vielä Kärppien pelaavan finaaleissa? Jos uskot niin mitkä tekijät mielestäsi puhuvat sen puolesta?
Viimeksi muokattu:
Hannu Aravirta on sanonut, että Kärppien peli loksahtaa kohdilleen helmikuussa. Itse olen edelleen sitä mieltä kuin olin syksylläkin, että Kärpät pelaa tällä kaudella SM-liigan finaaliottelut.
Mitä tulee taas viivelähtöihin ja niiden vaikutukseen maalintekoon niin käsittääkseni edelleen suurin osa maaleista tulee muuta kautta kuten kiekon riistoista ja niistä käynnistetyistä suorista nopeista hyökkäyksistä. Viivelähtöjen merkitys pelille tulee jostain ihan muualta kuin vaikutuksesta maalintekoon. Ja edelleen en allekirjoita, että pelissä pitäisi olla joku tietty määrä viivelähtöjä, joka olisi avain onneen. Sellainen ajattelu menee jo liiallisuuksiin pelin systematisoinnissa.
Tästä ketjusta poimittu lainaus vaikka vähän aiheesta ohi, mutta uskotko vielä Kärppien pelaavan finaaleissa? Jos uskot niin mitkä tekijät mielestäsi puhuvat sen puolesta?
Maailman huippujoukkueista juuri Detroit ja Philadelphia pelaavat ottelusta toiseen omalta puolustusalueelta hyökkäyksiin lähtien neljällä rytmillä: nopeilla, puolinopeilla, viive- ja palautuslähdöillä. Yön ottelussa Philadelphia pelasi 3. erässä 5 viive- ja 4 palautuslähtöä.
Kerrattakoon se nyt sinulle vielä jälleen kerran, että Jukka Jalonen on ohjeellisesti määritellyt tasapainoisen omalta puolustusalueelta lähtevän hyökkäyspelin viivelähtöjen määräksi 5vs5 pelissä paljon puhutun 7 viivelähtöä. Käytäntö on osoittanut, että 7:n molemmin molemmin puolin viivelähtöjen määrä pyörii niillä joukkueilla, joilla pelin rytmittäminen myös viivelähdöillä kuuluu pelikirjaan.
Juuri tätä tarkoitin. Luku tulee käytännöstä pelitapahtumien kautta ja se on jonkinlainen keskiarvo. Aivan kuten voidaan todeta, että keskimääräisesti jääkiekkopelissä tulee noin parisataa hyökkäystä joukkuetta kohden tai että noin kolmanne maaleistä syntyy puolustusalueen hyökkäyksistä. Se kuinka moni näistä on saanut alkunsa viivelähdöstä, olisi mielenkiintoista tietää.
Ei kai viive- ja palautuslähtöjen merkitys siinä ole, moniko niistä päättyy maaliin. Oleellisempaa on saada tilanteen mukainen oma viisikkopelaaminen organisoitua paremmin kuin vastustajan viisikkopelaaminen.
Tärkeämpää kuin laskea vaikkapa viivelähtöjen tai pakki-pakki-pakki -syöttöjen määrää, on analysoida joukkueen reagointitapaa erilaisiin tilanteisiin. Kuinka hyvin joukkue osaa reagoida esim. tarjoutuneeseen nopeaan hyökkäykseen, kuinka usein ja minkä takia joukkue päätyy puskemaan alimiehitettynä ja menettää kiekon jne. tai kuinka hyvin joukkue pystyy toteuttamaan viivelähtöä, joka päättyy joko hyvään suoraan maalipaikkaan tai tasapainoiseen kulmapeliin vastustajan päädyssä
Ei kai viive- ja palautuslähtöjen merkitys siinä ole, moniko niistä päättyy maaliin. Oleellisempaa on saada tilanteen mukainen oma viisikkopelaaminen organisoitua paremmin kuin vastustajan viisikkopelaaminen.
NHL:ssä kehitys tähän suuntaan alkoi sääntöudistuksesta. Siihen asti tuota yllä kuvailemaasi "Tikkasen pelitapaa" nähtiin lähes sellaisenaan varsinkin vanhan liiton valmentajien joukkueissa. Pelitavallisesti katsoen jääkiekko on muuttunut erittäin paljon NHL:ssä muutamassa vuodessa. Nopein pelitavallinen muutos nähtiin Philadelphiassa, joka teki sen viime kauden aikana samassa yhteydessä kun Stevens sai potkut kesken kauden ja entinen Carolinan koutsi Laviolette nousi hänen tilalleen. Kun siihen asti Flyers pelasi pääosin laitojen kautta nopein lähdöin yksinkertaista pystysuunnan kiekkoa joko maalille tai päätyyn, Laviolette uudisti pelitavan yhdistäen nopeisiin, puolinopeisiin, viive- ja palautuslähtöihin pelaamisen keskustan kautta ja rintamahyökkäykset sekä ns. kovan pelaamisen edut. Flyers nousi liigan pohjilta ensin rankkareilla playoffeihin ja sitten erinomaisen tasapainoisella pelaamisella Stanley Cupin finaaleihin asti. Flyersista voi siksi sanoa, että pohjoisamerikkalaisen jääkiekon muutos konkretisoitui oikeastaan Flyersissa, vaikka lähes samalla tavalla pelasi jo aiemmin monet muut joukkueet kuten Detroit ja Pittsburgh.
NHL:ssä kapean kaukalon ja isojen miesten pelaamisessa on yksi merkittävä ero Eurooppaan nähden. Maalinedusta ja oma alue on yleensä tukittu erinomaisesti ja kulmapeliä sekä kiekko päätyyn -pelitapaa käytetään sen takia taktisesti. Koska puolustukselta erilainen estäminen on kitketty varsinkin SM-liigaan verrattuna erinomaisen hyvin, joukkueet ovat pystyneet kapeasta kaukalosta ja keskialueen tukkimisesta huolimatta kehittämään kiekollista peliä tai pikemminkin kontrolloimaan kiekkoa ja hyökkäämään tasapainoisesti ja organisoidusti. Mainitsemasi Flyers on valmentajan vaihdon jälkeen tällä osa-alueella yksi NHL:n parhaista seuroista.
En malta olla toteamatta yhtä suomalaisen jääkiekon ongelmaa. Koska täällä saa estää kiekotonta pelaajaa lähes vapaasti ja painia vaikka tarpeen mukaan hänet jäähän, Tikkasenkin organisoimalla pelitavalla voittaa Mestiksessä kun pelitavallisesti lähes yhtä köyhä pelaaminen riittää myös SM-liigassa. Jos meillä olisi käytössä vastaava linja estämisiin kuin NHL:ssä, nähtäisiin täällä todennäköisesti myös samansuuntainen pelitavallinen kehitys. Nyt siihen ei ole tarvetta ja pystysuunnan jääkiekko yhdistettynä tiukkaan miesvartiointiin painilla höystettynä vie suomalaista jääkiekkoa taaksepäin.
Tärkeämpää kuin laskea vaikkapa viivelähtöjen tai pakki-pakki-pakki -syöttöjen määrää, on analysoida joukkueen reagointitapaa erilaisiin tilanteisiin.
Tässähän lähestyttäisiin jo itse peliä, ja se olisi aivan liian haastavaa mekaanikoille.
Juuri näin. Sillä, että opetetaan kolme tai neljä hyökkäyspelin eri rytmiä ja yhtä monta karvaus-/ohjauspelin variaatiota, ei päästä vielä mihinkään. Vähintään yhtä tärkeää on opettaa pelaajat yksilöinä, ketjuina, pakkipareina ja viisikkoina tekemään hyviä päätöksiä jäällä ja reagoimaan muuttuviin tilanteisiin ja pelitapahtumiin oikeilla tavoilla. Peliä ei pysty automatisoimaan, mutta pelaajien nopeita päätöksentekoprosesseja voidaan hioa. Halutun tuloksen kannalta olennaisinta pelitapavalmennuksessa on saada pelaajat ymmärtämään, mikä opituista vaihtoehdoista milloinkin valitaan ja miksi.
. Näitä harjoitteita sisältyy jokaiseen pelikirjavalmentajan harjoituksiin.
Ja tässä tulisi valmentajan ottaa huomioon pelikirjassaan erilaiset pelaajat ja heidän pelinlukutaitonsa/ älykkyytensä. Ässissä esimerkiksi Kudroc:lle ei voi antaa kovin paljoa vapautta, kun taas Uusikartanolle voi antaa vapaat kädet.
Kirjoittamasi teksti Philadelphiasta, Detroitista ja Pittsburghista allekirjoitan täysin, sillä tilastointini on osoittanut tuon saman kehityksen itselleni. Tämän kauden NHL-joukkueista myös ainakin Vancouver, Boston, Ottawa, Colorado ja Montreal pelaavat vähintään kolmen rytmin hyökkäyksiinlähtöjä omalta puolustusalueelta. Kokemuksia tulee kevään aikana lisää, kun seuraan NHL-otteluja 4PRO1:ltä Antti Mäkisen asiantuntevan selostuksen myötä. Erityisesti kiinnostaa nähdä Tampa Bya:n ottelu, koska sen on täällä väitetty pelaavan pelkkää pystysuunnan kiekkoa.
Ennen 4PRO2:n NHL-ottelua tuli Urholta SM-liigan kärkiottelu HIFK-JYP. Siinä oli vain muutama viivelähtö koko ottelussa eikä ainuttakaan palautusta. Peli oli karmeaa katsottavaa, kun organisoituja hyökkäyksiä ei ollut vaan nopeat avaukset tuottivat pitkiä kiekkoja ja, jos nopea avaus tuli omalle pelaajalle keskialueelle, niin kiekko lyötiin päätykiekoksi. NHL on kehittänyt kiekkokontrollipelaamista, mutta SM-liiga taantuu sen suhteen.
Tuliko Detroit - Chicago ottelussa toinen joukkue todella agressiivisesti päälle karvaten pahimmillaan jopa kolmella hyökkääjällä, jolloin vain pakit jäivät alas varmistamaan? Antoiko toinen joukkue kovaa painetta läpi koko ottelun ja siihen päälle vielä harrasti todella hyvää takakarvausta?
JYP karvaa ns. kolmiokarvauksella, jossa kaksi karvaa ja kolmas on hieman taustalla. Karvaajat reagoivat tilanteen mukaan ja vaihtavat paikkoja. Detroit tuli myös kahdella karvaajalla päälle, mutta yksi NHL:n parhaita pakkipareja, Chicagon Keith-Seabrook, purki paineen tyylikkäästi pakki-pakki-pakki kiekottelulla ja lyhytsyötöllä hyökkääjälle. Detroitista pakkipari Lidström-Kronwall pystyi samaan kovan paineen alla. NHL:ssä takakarvaukseen ei voi käyttää yhtään mailaa, joten siellä on helpompi nousta hyökkäyksiin, kunhan pakit hoitavat ensin viivelähdöllä tilan tekemisen.