Todennäköisesti Jatkoaika-skenessä kuulun Sihvosen klassisiin klaanilaisiin, mutta se ei estä minua pitämästä Veikkaajan juttua erittäin hyvänä. Tässä kun joukkuelajin pääsarjatasolla toimii, tiivistäisin nykynäkemykseni siten, että tärkeintä valmennuksessa on kaikki. En mä osaa ainakaan asettaa yhtä osaa tärkeämpään rooliin kuin toista. Sen takia se valmentaminen onkin niin haasteellista - ei riitä, että klaaraat jonkun osa-alueen. Kasaamalla toimivan valmennustiimin pystyt ehkä ottamaan laajemmin eri osa-alueita huomioon, mutta se ei muuta sitä, että ollaksesi oikeasti menestyvä tekijä, et voi olla sosiopaatti tai toisaalta täydellisen pihalla pelin taktisista ulottuvuuksista.
Jos valmentaminen menee liian teknis-taktiseksi, joukkueen tekemisestä voidaan saada kohtuullisen tasaista. Tällöin kuitenkin pelaajissa piilevät henkilökohtaiset voimavarat ja vaistot jäävät hyvin usein käyttämättä. Ei nähdä hurmoksellista tekemistä, ei "ylitetä itseään" (hölmö termi, ei kukaan ylitä itseään vaan löytää itsestään piileviä kykyjä) ja pelaamista saattaa leimata virkamiesmäisyys. Jos mennään toiseen ääripäähän, joukkueen tekemiselle on leimallista ajoittaiset supersuoritukset ja toisaalta ihmeelliset romahdukset.
Valmentajan yksi haastavimpia tehtäviä on löytää se "fine line" sieltä jostain välimaastosta siten, että pelaaja tuntee pelaavansa omaa juttuaan ja omaa peliään, mutta että homma pysyy niin sanotusti paketissa kaiken aikaa. Tai suurimman osan aikaa. Lajin kuin lajin pääsarjatasolla parhaat jengit tuppaavat rankaisemaan höntyilystä melko rankasti.
Mutta. Pelikirjan, pelisysteemin, pelitaktiikan (valitse vähiten allergiaa aiheuttava termi) tulee toimia tekemisen perustana ja pelaajan tukena, siten että pelaaja kykenee parhaalla mahdollisella tavalla toteuttamaan itseään ja omia vahvuuksiaan. Ja samaan aikaan siten, että paketti pysyy kasassa. Kentällä pitää pelata peliä, ei pelisysteemiä. Mutta, ilman systeemiä käy huonosti.
Se harmaa alue, se harmaa alue...