Mun äitini, joka teki koko työuransa hoitajana, oli yövuorojen ystävä. Yhteen aikaan teki käytännössä pelkkää yövuoroa, koska se oli nuorten lasten kannalta helpointa ja toisaalta hän tykkäsi siitä hommasta, vaikka se oli valtavan raskasta tk-päivystystä. Sitten vaihtui pomo työpaikalla, ja tämä oli sitä mieltä, että ei tuommoinen peli vetele. Ei täällä työntekijät saa valita, minkälaista työtä tekevät. Lopputuloksena yövuoroihin määrättiin ihmisiä, joille se oli todella kuluttavaa (-> lisääntyneet poissaolot) ja äitini teki sitten kaikkia mahdollisia vuoroja, myös niitä kaikista vittumaisimpia iltavuoroja, jolloin ei pahimmillaan juuri nähnyt lapsiaan kuin korkeintaan aamuisin näiden lähtiessä kouluun. Eli pikkupomon täysin turhalla päätöksellä jotakuinkin kaikkien työhyvinvointi laski ja motivaatio otti kipeää. Kaiken takana tietenkin oli yhden työntekijän katkeruus siitä, että yötyötä tekevä myös tienasi enemmän, eli hän olisi halunnut samat lisät tekemättä niitä yötöitä.
Siinä menetti kaupunki lyhyessä ajassa monta hyvää työntekijää, ja lopulta äitinikin vaihtoi lastenpolilta vanhustenhoitoon tekemään käytännössä samalla palkalla huomattavasti vähemmän kuormittavaa työtä.
Mielenkiintoinen tapaus sellaisenaan. Ja tietysti hyvä juttu sellaisenaan ehkä myös tässä tapauksessa sinänsä tuo vanhushoitotyö.
Kun huonoimmillaan siellä sitten on mahdollisilla näillä dementiapuolella tai dementiapuolta muistuttavien sairauksien puolella rankkaa.
Ainakin mitä olen noista jutuista kuullut.
Ei toki aina ja ainakin vielä dementiankin alkuvaihepuolella tilanne ei ole ihan poikkeuksia huomioimatta ollenkaan niin paha.
Toisaalta ei myös aivan lopussa, mutta silloin tilanne omalla tavallaan joka tapauksessa on...
Murheellinen. Siinä tosin silloin ei välttämättä ole ongelmia mitenkään kenellekään vaikka aiemmin olisi ollut kun eihän sitä vain muista tai osaa oikein enää edes se kulloisesti sitä sairastava potilas tehdä välttämättä yhtään mitään. Edes aloitettakaan!
Toisaalta muuten puhuen kun miettii sellaista 'vanhuskantaa' niin sekin on kuitenkin nuorentumaan päin ja tavallaan on jo lähempänä näitä tiettyjä elämämme kulkuja ja suuntaviivoja ajassa.
Toisin kuin sitten nämä ihan todella vanhat/vanhimmista vanhimmat ihmiset joilla sitten oli tai on yhä elävänäkin keskuudessamme milloin mitäkin omanlaistaan oikkua, pelkoa tai ennakkoluuloa myös erinäisiin hoitomuotoihin enemmän kuin tuoreemman ajan vanhuksilla yleensä.
Toki kyllähän jopa nämäkin vanhusten omat 'ikäpresidentit' ovat olleet jo yleensä elämässään luottavaisempia kuin mitä vähemmän yllättäen heidän isänsä, äitinsä tai vertailukelpoiset ukkinsa ja mummonsa olisi olleet ja puhumattakaan tapoineen mikäli yhä olisivat keskuudessamme.