Olet aivan oikeassa. Tämä malli ei toimi. Tosin tällä mallilla suomalaiset ovat köyhtyneet viimeiset vuosikymmenet - ei rikastuneet. Tästä syystä tämä malli ei toimi. Köyhtymistä olemme jo yrittäneet onnen tuojana ja nyt olisi aika aloittaa se rikastumiseen pyrkiminen.
Muistan jo melkein kahden vuosikymmenen takaa, kun Suomessakin alkoi syntyä keskustelua masennuksesta lähes uutena kansantautina. Elettiin siis jotain 2006-2008, kuitenkin vielä ennen finanssikriisiä ja Nokian lopullista romahdusta. Taloudessa meni vielä hyvin, mutta silti uutisissa kauhisteltiin mielialalääkkeiden käytön lisääntymistä. Minulla jäi silloin mieleen vertailukohteena joku tutkimus, jossa Papua-Uusi-Guineassa täysin luonnonvaraisena ja alkukantaisesti elävän heimon keskuudesta ei oltu pystytty tunnistamaan yhtäkään masentunutta ihmistä. Kyse on siis juurikin ihmisistä, jotka ovat meidän standardeillamme kirjaimellisesti mittaamattoman köyhiä, vailla minkäänlaista omaisuutta saati varallisuutta.
Tästä tullaan aasinsiltana siihen, että isossa kuvassa masennuksen ja ahdistuneisuuden kaltaisten mielenterveyden häiriöiden yleisyys on käytännössä täysin suoraan verrannollinen siihen kuinka rikkaasta maasta on kyse. Noista aiemmin mainituista vuosista mielialalääkkeitten käyttö on globaalisti vuosi vuodelta entisestään vain kasvanut, ja rako rikkaiden ja köyhien maiden välillä on jatkuvasti vain kasvanut (esim.
https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC9766760/ ).
Suunta on ollut tämä Suomessa: ”
Suomalaisista lähes kymmenen prosenttia käyttää vuosittain mielialalääkkeitä. Kasvu oli voimakasta 2000-luvun alussa, jolloin markkinoille tuli uusia lääkkeitä, joita myös markkinoitiin vahvasti. Sen jälkeen tilanne on tasoittunut, kunnes kasvu alkoi uudestaan vuonna 2018.” (
https://yle.fi/a/3-11713342 )
Maailman rikkaimmassa valtiossa, eli USA:ssa, ihmiset voivat keskimäärin sitäkin huonommin, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mielialalääkkeitä käyttää vuositasolla kuudesosa (16,5 %) täysi-ikäisistä ja jonkinlaista apua mielenterveyteen on saanut viidesosa (20,3 %):
https://www.cdc.gov/nchs/products/databriefs/db419.htm . Ja ennen kuin joku pääsee arvelemaan, että ehkä nämä ovat vain huono-osaisten amerikkalaisten ongelmia, niin hyvin voimakasta henkistä pahoinvointia ei tarvitse etsiä maailman rikkainta ihmistä tai vaikkapa heidän upporikasta presidenttiehdokastaan kauempaa.
Köyhissä maissa ihmisten arkinen elämä on monella mittarilla erittäin traagista ja lähes jokaisen, ellei jokaisen, elämään mahtuu varmasti mittaamaton määrä surua ja kärsimystä. Isossa kuvassa he eivät kuitenkaan ole onnettomia. Suomen kaltaisessa maassa ihmisten arki sen sijaan on mahdollisimman pitkälle riisuttu ja peitetty kaikenlaisista tragedioista ja epämiellyttävistä asioista, mutta keskimäärin ihmiset ovat kuitenkin onnettomia, vaikkei mikään tragedia olisikaan osunut omalle kohdalle.
Esimerkiksi se, että monissa kehitysmaissa kylästä lähdetään jo aamuyöstä monen perheen voimin kaatopaikalle etsimään jotain myytäväksi tai syötäväksi kelpaavaa, on inhimillisesti aivan kamalaa. Mutta siinäkin on mukana yhteisöllisyys ja se on läheisten kanssa vietettyä aikaa, ihminen ei jää koskaan ongelmiensa ja olotilansa kanssa yksin. Ja sitten kotiin palattua keräännytään porukalla syömään yhteinen ateria joko perheen tai jopa monen perheen kesken, jonka kylään jääneet ovat sillä välin valmistaneet. ”Vapaa-ajalla” jää muutoinkin aikaa yhdessäoloon ja aitoon keskinäiseen vuorovaikuttamiseen, kun elektroniikan puutteessa esimerkiksi tarinankerronta, tanssiminen, musiikki ja futis toimivat viihdykkeenä.
Meanwhile in Finland, ihminen tyypillisesti menee töihin joko yksin omaan suljettuun työhuoneeseensa koneen ääreen istumaan, tai vääntäytyy työpaikalle sellaisten ihmisten pariin, joiden kanssa ei ole välttämättä mitään yhteistä ja joiden kanssa ei oikeasti haluaisi viettää aikaa sekuntiakaan. Ihmisten, jotka hekin ovat vittuuntuneita ja ahdistuneita, kun piti taas vääntäytyä puuduttavan työn äärelle, mutta jotka kaikki tekevät parhaansa peittääkseen olonsa ja esittääkseen ulospäin hyvinvoivaa.
Aina välillä joku työkaveri ehkä käy parin viikon tai kuukauden burnout-saikulla tai ottaa yhtäkkiset loparit. Siinä kohtaa työpaikalla muistetaan taas jonkun palaverin yhteydessä muistuttaa, kuinka tärkeää on huolehtia omasta jaksamisestaan, ehkä työyhteisöön jopa tilataan joku hyvinvointi-valmentaja puhumaan pariksi tunniksi. Jokainen miettii tahollaan, että ihan fiksujahan tuo puhuu, mutta heti seuraavana päivänä kaikki jatkavat siitä mihin ennen koulutusta jäivät ja jäävät odottamaan, kuka palaa loppuun seuraavaksi.
Töistä päästyään tyyppi on niin väsynyt ja ylikuormittunut, että rakkaan mäkkärin alipalkattu ja ylikuormittunut henkilökunta saa toimittaa kyläläisten virkaa ja valmistaa ruuat auton kyytiin. Melkeinpä päivän merkityksellisimmäksi sosiaaliseksi kanssakäymiseksi voidaan laskea se luukusta ojentuva paperikassi saatesanoilla ”tässä ole hyvä”, ”kiitos!”. Ja jos kotona on joku ruokaseuraksi, niin yhdessäolo on korkeintaan näennäistä, kun kaiken huomion saa kunkin toiseen käteen liimautunut älylaite tai Netflixin sohvan uumeniin suoltama massaviihde. Ehkä sen verran kommunikoidaan suullisesti illan mittaan, että kysytään toiselta passiivisaggressiivisesti ”muistitko viedä aamulla roskat”, kun se haiseva ja täysi roskapussi onkin vastassa, vaikka kaiken aamukiireen keskellä niin hienosti olit sen nostanut oven viereen valmiiksi toiselle vain mukaan napattavaksi.
Kun sänkyynkin mukana seuraavat älylaitteet on saatu laitettua yöpuulle, työn raskaan raatajan mielessä ehtii juuri ennen nukahtamista vilahtaa se enää kymmenen kuukauden päässä siintävä kesäloma, jolloin elämä on taas ihanaa ja jolloin pystyy hetkeksi unohtamaan kaiken stressin ja murheet. Ja ehkä myös snadina stressitekijänä se kun, pitää jo alkaa suunnittelemaan, että mitäs sitä ylipäätään ensi kesänä tekisi.
Kesäloman jälkeenhän edessä on taas se jonkinlainen kikkelinmittaustraditio, kun työkavereiden kesken kerrataan, miten hieno loma kenelläkin oli; ”oltiin kolme viikkoa Espanjassa!”, ”käytiin kiertelemässä asuntoautolla koko Suomi!”, ”olin 4 viikkoa purjehtimassa!” - kenenkään vastauksesta ei koskaan kuule, miten ihanaa oli, kun sai oikeasti vain viettää aikaa läheisten kanssa. Loman itseisarvo tuntuu pikemminkin olevan, että kunhan pääsee tekemään jotain kertomisen arvoista. Loman jäljiltä ollaan parhaassa tapauksessa vain entistäkin ahdistuneempia, kun kesän mittaan turpoamaan päässyt Visa alkaa palkkapäivänä muistutella olemassaolostaan.
P.S. Biologisesta näkökulmasta eläimen olemassaolon ainoa tarkoitus on jatkaa sukua. Millaisissa maissa ns. alkuperäisen kantaväestön osuus vähenee nopeimmin ja miksi? Neljän pisteen vihje: syy ei ole maahanmuutto. Jopa siis luontoäiti yrittää viestittää ihmisille, että tuo teidän systeeminne on ihan vitun huono, kun olette elämästänne niin kuormittuneita tai ”kylläisiä”, ettette pysty/ehdi/halua hankkia lapsia (ainakaan kolmea tai useampaa), tai välttämättä edes puolisoa. Tai voi sen kai ajatella niinkin, että evoluutio toimii silmiemme edessä? Ihminen vain on joko liian tyhmä tai kiireinen ottamaan viestiä vastaan.
Lapsista puheen ollen, mielestäni on jotenkin huvittavaa ja kuvaavaa, että lemmikin ottajaa kovasti ohjeistetaan pyrkiä mahdollistamaan eläimelle mahdollisimman lajinomaiset olosuhteet. Eli että eläimen pitäisi pystyä esimerkiksi toteuttamaan mahdollisimman paljon luontaisia käyttäytymismallejaan, koska se tutkitusti pitää eläimen onnellisempana ja paremmin voivana. Sen sijaan ihmislapsesta täällä meillä päinvastoin pyritään mahdollisimman varhain kitkemään pois kaikki lajityypillinen käytös, jotta hänestä olisi mahdollisimman vähän vaivaa vanhemmille ja ympäröivälle yhteiskunnalle. Tuskin se ainakaan lasten onnellisuutta ja hyvinvointia lisää. Lapsillakin pahoinvointi on vain lisääntynyt ja muuttunut vakavammaksi, jatkuvasti entistä nuoremmat lapset oirehtivat entistä vakavampien mielenterveyden häiriöiden kanssa.
P.P.S. Tämä aihepiiri on kaiken kaikkiaan minulle monellakin tapaa sydäntä lähellä, niin täytyi hieman avautua, kun näin hyvä tilaisuus tarjoutui. Esimerkiksi yksinäisyyden kitkeminen ja aidon yhteisöllisyyden palauttaminen pitäisi mielestäni olla ensisijaisen tärkeitä teemoja Suomessa hallituksesta riippumatta.
Yhteiskunnan vaurastuminen luo monenlaista hyvinvointia, mutta ratkaisu hyvinvoivaan ja elinvoimaiseen yhteiskuntaan se ei ole. Vastaavasti yksilötasolla, mikään määrä palkankorotuksia, varallisuutta tai isompia ja isompia televisioita eikä kalliimpia ja kalliimpia autoja tee ihmistä onnelliseksi, jos arki itsessään on tyhjää.