Ei tuo oikein onnistu noin, koska Suomessa on vain viisi yliopistollista sairaalaa, jossa tarjotaan ainoina kaikista vaativinta erikoissairaanhoitoa. Eli pahoinvointialueiden määrä pitäisi supistaa viiteen, jolloin alueet voisivat edes leikkiä itsenäisiä.
Tämäkin totta. Toisaalta alueille esim. poikkeuksellisen vaativat neurokirurgiset toimenpiteet (jotka koskevat esimerkiksi yhtä ihmistä kahdesta tuhannesta elämänsä aikana) eivät muutenkaan ole vetovoimaan vaikuttava tekijä, mutta "arkipäiväisemmät" erikoissairaanhoidon palvelut ovat (vaikkapa päivystykset, synnärit, jne). Siksi näkisin ihan markkinanäkökulmastakin perusteltuna, että alueet hoitaisivat nämä elintärkeinä katsomansa asiat parhaallaan katsomallaan tavalla, mutta itse hankkimillaan resursseilla (verorahat, työvoima). Siinä sitten tulee realiteetit vastaan, jolloin joutuvat hankkimaan itse päättämänsä sairaanhoidon palvelunsa muualta tai lyödä hynttyyt yhteen naapurin kanssa. Tai sitten homma säilyy elinkelpoisena, kun markkinat ohjaavat tehokkaampaan resurssien käyttöön ja tehokkaampaan resurssien hankintaan (itse järjestämänsä elinkeinotoimen kautta).
Tällä hetkellä kuitenkin ongelmana on tuo, että eduskunnan pitäisi olla se kaikki tietävä ja kaukaa viisas toimija, joka päättää, että missä mitäkin. Se ei ole mielestäni oikein tehokkuusnäkökulman mukaista, eikä se edes pysty siihen varsinkaan siksi, koska edustajat valitaan alueellisesti ja niillä on siksi kannustin tehdä aluepolitiikkaa siellä, missä sitä itse asiassa ei kuuluisi tehdä.
Jos meillä olisi jollakin lailla järkevästi toteutettu aluehallinto, niin silloin aluepolitiikkaa tehtäisiin alueilla ja valtakunnanpolitiikkaa eduskunnassa. Pekkarointi vähenisi ja haittaisi vähemmän tärkeitä valtiontalouteen liittyviä päätöksiä.
Tai sitten yhdistetään koko Suomi yhdeksi eduskuntavaalipiiriksi ;-). Ei varmaankaan sovi ihan kaikille.