Me kaikki palkan edestä työtä tekevät olemme tuossa tapauksessa ”välineitä”.
Ihmisiä ei voi toimintakykynsä puolesta asettaa samaan riviin.
Anorektinen ei ala syödä, kun hänelle kertoo, että kannattaisi syödä. Pahimmillaan se tappaa hänet.
Alkoholisti ei ala raitistua, kun lääkäri kertoo, että juomisen jatkaminen johtaa ennen aikaiseen kuolemaan.
Lihava ei laihdu, vaikka häntä kuinka valistettaisiin ylipainon haitoista ja yhteiskunnallisista kuluista. Länsimaiden ylipaino-ongelma on kaikesta tiedosta huolimatta massiivinen.
Masentunut ei parane, kun hänelle sanoo, että kun vain otat itseäsi niskasta kiinni, alat liikkua ja etsit päiviisi aktiivista tekemistä, toimintakykysi alkaa kohentua.
Eikä syrjäytynyt lopeta syrjäytymistään, kun häntä kepitetään.
Kovat keinot auttavat ihmisiin, joilla on todellinen valinnanmahdollisuus, mutta esimerkiksi pitkäaikaistyöttömissä on niin huonokuntoista sakkia, ettei sitä ensiksikään kukaan työnantaja halua töihin, ja vaikka tahtoisikin, niin ei se ole sinne kykenevä menemään.
Jos järkeä käyttäisi, ensin työttömistä pitäisi kartoittaa ihmiset, joilla on edellytykset selvitä työelämässä. Näihin keppi voi purra, jos vain työnantajat velvoitetaan heitä palkkaamaan. Muut pitäisi siirtää terveydenhuollon piiriin.
Ilman työnantajille määrättyjä palkkausvelvoitteita ja kovaa panostusta koulutukseen valtava osa pitkäaikaistyöttömistä pysyy pitkäaikaistyöttöminä. Heidän kepittämisensä on pelkkää epäinhimillisyyttä.