Tämä talouspoliittinen keskustelu on nähdäkseni viime aikoina muodostunut hyvin yksipuoliseksi. Vasemmisto nähdään holtittomana velanottajana ja oikeisto leikkaajana. Vastapuolet tuntuvat olettavan, että sitten kun oma joukkue pääsee hallitukseen, asiat yhtäkkiä korjaantuvat - kunnes osat taas neljän vuoden päästä vaihtuvat.
Rinne teki mielestäni sen virheen, että hän meni siitä mistä aita oli matalin. Valitsemalla kansanrintamahallituksen hän säilytti kasvonsa suhteessa vaalikampanjaan eikä joutunut tekemään kompromisseja vastapuolen eli kokoomuksen kanssa. Kepu lahjottiin aluetukipolitiikalla ja sotella mukaan. Oma arvioni hallituksesta oli tuolloin, että neljä vuotta menee hukkaan, vaikka mitään radikaaleja mokia tuskin tulee. Mielestäni tämä toteutui hyvin pitkälti, joskin korona ja muut poikkeustilanteet vaikuttivat huomattavasti päätöksentekoon.
Kevään vaaleissa kävi tavallaan samalla lailla, eli voittajapuolue kokoomus valitsi "helpon tien" tukeutumalla niihin puolueisiin, joiden kanssa on vähiten talouspoliittista vääntöä. Tämäkin oli mielestäni virhe. Hallitusohjelmasta tuli kokoomuslaisen talouspolitiikan unelma, eli leikkauksia saatiin kohdistettua työttömiin, asumiseen ja tuensaajiin. Ay-liikkeen vallan heikentäminen asetettiin selväksi tavoitteeksi. Moni hallitusohjelman linjauksista on nähdäkseni ihan oikeansuuntaisia, mutta mitään rakenteellista ratkaisua ne eivät tarjoa; aivan kuten ei tarjonnut Rinteen ohjelmakaan.
Poliittista keskustelua seuraamalla voisi kuvitella, että Suomen ongelmat ratkeavat, kunhan vain leikataan tarpeeksi. Keskustelu pyörii jatkuvasti saman teeman ympärillä, eli keneltä otetaan ja kenelle annetaan. Todellisuudessa tällä ei ole isossa kuvassa juuri mitään merkitystä. Suomen ongelmat johtuvat lähes yksinomaan heikentyneestä ikärakenteesta, vähäisestä maahanmuutosta ja maaseutuvaltaisesta asumisrakenteesta. Niin kauan kun näihin ei keksitä ratkaisua, on täysin yhdentekevää, leikataanko tänä tai ensi vuonna 2 vai 3 miljardia. Iso kuva ei muutu.
Sen takia minusta paras ratkaisu olisi ollut muodostaa hallitus, joka tekee kaikkensa tämän edessä häämöttävän katastrofin välttämiseksi. Siihen vaaditaan kuitenkin järjestelmätason uudistuksia, ei mitään pisteveroja tai kymmenien miljoonien leikkaustoimia sinne ja tänne. Maahanmuuttoa pitäisi houkutella enemmän eikä vähemmän. Asumisrakennetta pitäisi saada uudistettua radikaalisti, jotta työvoiman tarjonta ja kysyntä kohtaavat. Työmarkkinoita pitäisi saada kehitettyä niin, että sosiaaliturva tukee työllistymistä eikä päinvastoin. Pitäisi avata ennakkoluulottomasti uusia verotulon kohteita, oli se sitten kannabista, nuuskaa tai mitä hyvänsä. Jollain tavalla pitäisi myös ratkaista eläkejärjestelmän ongelmakohdat.
Leikkaaminen tuottaa vain lyhyen aikavälin säästöjä, jotka eivät muuta Suomen suuntaa. Toki kannatan monia leikkauksia, kuten yli 10 000 euron kauppiaskohtaista kyläkauppatukea. Paljon riittäisi parsittavaa. Ongelmana vain on se, että leikkaus ei itsessään kasvata taloutta tai lisää tuotantoa, vaan voi päinvastoin vähentää sitä.
Kun tehdään isoja yhteiskunnallisia rakennemuutoksia, olisi hyvä olla yhteisymmärrys suurimpien puolueiden kesken, miten se tehdään ja millä aikavälillä. Nyt aikaväli on jatkuvasti 4 vuotta ja tavoitteena ajaa omia intressejä "yleisen edun" varjolla. Hyvänä esimerkkinä sote, jossa ensin kokoomus yritti ajaa tuhoon tuomittua markkinamallia, minkä jälkeen kepu sai oman lempilapsensa eli ylisuuren maakuntamallin. Kukaan ei voittanut tässäkään.
Olisi aika luopua lyhytjänteisestä eduntavoittelusta ja pyrkiä muuttamaan suuntaa pitkäjänteisesti. Henk.koht en usko, että Orpon porukasta on siihen. Katsotaan nyt, näkevätkö edes joulua. Aikaa valuu koko ajan hukkaan.