Kaikki kunnia esim. sinun Cobol hienolle kuvaukselle Jagrin pelaamisesta Suomen puolustusta vastaan, mutta eilisen pelin käänsivät ja ratkaisivat täysin epäpätevät tai mahdollisesti jopa ostetut erotuomarit, ...
Ottelu oli kolmannessa erässä 3-3.
***
Suomen turnausta pelitavallisesti luonnehdittaessa on osuvasti sanottu, että selvää peli-identiteettiä ei tahtonut löytyä/se ei ollut vahva. Itselleni ei auennut se, että mitä Jalonen loppuviimeksi joukkueeltaan tahtoi: kiekkokontrollia, pystysuuntaa, vastaiskuhyökkäämistä, coast-to-coastia, reagointikiekkoa, ..? Kaikkea oli vähän, mutta mielestäni mitään ei kunnolla. No, nollapeliputki viestii siitä, että puolustuspeli toimi, mutta niin sen tuolla hyökkäyspelillä piti toimiakin.
@Cobol on pureutunut hyvin Suomen HAHPin toteutumiseen, niin muutama sananen Suomen puolustus- ja keskialueen hyökkäyspelistä. Tilastoin Suomen hyökkäyksiinlähtöjä tasakentällisin kaikissa otteluissa (pois jäi Slovakia-ottelun 2 jälkimmäistä erää ja osa Valko-Venäjä-ottelun alusta). Niiden perusteella voi sanoa, että Suomi hallitsi pelin virtausta kaikissa muissa otteluissa paitsi Venäjää vastaan.
Suomella oli tasakentällisin kaikista ottelun peliä edistävistä lähdöistä (nopea, puolinopea, nopea kontrolli, hidastus) tyypillisesti 51-56 % ja Venäjää vastaan 48 %, puolivälierässä Tsekkiä vastaan 56 %. Tämä loi Suomelle vahvat edellytykset olla myös HAHP:ssa hallitseva, mutta mututuntumalla näin ei läheskään aina ollut kun suhteutetaan tarkastelu vastustajan tason mukaan. Esimerkiksi puolivälierässä Suomella oli 1. erässä saman verran lähtöjä kuin Tsekillä, mutta oliko ensimmäinen Pavelecin torjunta vasta joskus 15. minuutin kieppeillä? Peli katkesi aivan liian usein ennen hyökkäyksen fiksua päätöstä.
Tästä päästään siihen, että keinot luoda peliin kiekollista jatkumoa omista asti olivat perin vähissä, mitä pidemmälle turnausta mentiin. Suomen pelin rytmitys luonteeltaan nopeiden lähtöjen (nopea, puolinopea, nopea kontrolli) suhteellisella osuudella mitattuna vaihteli välillä 59 % - 77 % ja viivelähtöjä oli kaikista lähdöistä keskimäärin 12 % kuitenkin niin, että vähiten oli USAa vastaan 3 % ja eniten Norjaa vastaan 20 %.
Ehkä huomionarvoisinta on se, että Suomi palautteli ottelusta toiseen melko ahkerasti: keskimäärin 20 kertaa per ottelu eli 20 % kaikista lähdöistä. Vaikka peli isossa kuvassa vaihteli USA-pystysuunnasta Norja-kiekkokontrolliin, palautuksia oli käytännössä vakiomäärä joka ottelussa. Ilkikurisesti voidaan todeta, että yksi tällainen palautusteko sitten olikin ratkaisemassa puolivälieräottelua Tsekille (Pesonen).
Minulle nousee tästä palautustilastofaktasta mieleen kysymys, että tiesikö Suomen joukkue ihan viimeistä piirtoa myöten sen, mitä päävalmentaja joukkueeltaan tahtoi? Jos mennään ihan periaatetasolle, niin pelissähän pitäisi olla jokin tietty selvästi yhdessä sovittu johtoajatus, perusperiaate, johon tukeutua kun alkaa olla hätä. Esimerkiksi: roiskaisenko kiekon pois, vai säilytänkö kontrollin siirtämällä alaspäin? Ollaanko hyökkäämisessä aloitteellisia, vedetäänkö vain nopeasti ylöspäin ja kytätään virheitä jne.
Näiden eri toimintatapojen välillä on fundamentaalisia eroja ja pelin perusajatus tarjoaisi jokaiseen automaattisesti vastauksen. Rakentava joukkue palauttaa alaspäin ja rikkova joukkue roiskaisee pois. Rakentava joukkue on aloitteellinen ja rikkova joukkue kyttää virheitä. Cobolin kuvaama hybridikiekko mahdollistaa molemmat samanaikaisesti, mutta onko se liian vaativa pelitapa maajoukkuetasolle, joka eroaa huomattavasti seurajoukkueena toimimisesta? Joukkue ei mielestäni päässyt missään vaiheessa samalle sivulle eli pelaajien ajatukset pelistä eivät kohdanneet siten kuin voittavassa pelissä pitäisi.
Vaikka perinteisessä Meidän Pelissäkin tunnistetaan tilanteita, nousee sieltä silti esiin se, että sitä pelaava joukkue on rakentava ja aloitteellinen. Näin ei nyt K. Jalosen Suomen kohdalla tarpeeksi usein ollut.
Suomi palautteli koko ajan melko lailla vakiomäärän, vaikka pelitapa muuten vaihteli melko voimakkaastikin. Yrittikö Suomi liian vaikeaa pelitapaa, liian lyhyessä ajassa? Yhdessä detaljissa eli palautuksien suhteen pelissä oli ottelusta toiseen jatkuva kaava, vaikka muuten peli vaihteli. Tämä saattoi sekoittaa joukkueen peliä liikaa, kun pelitapa vaihteli fundamentaalisilta osin liikaa.
Suomi rytmitti peliään hitailla lähdöillä ottelusta toiseen vastustajaa enemmän, mutta tietyissä tilanteissa olisi rytmitykselle ollut enemmänkin tilausta. Suomi kuitenkin osasi pelata viiveistä suoria hyökkäyksiä ja niistä huippupaikkoja (esimerkiksi Venäjää vastaan) - suoraan sanottuna: oli paljon tilanteita, joissa olisin toivonut selkeää pein virtauksen kaappaamista pelin seisauttamisella.
Tämä ei tarkoita sitä, että olisi ehdoin tahdoin pitänyt viivähtää maalin takana, mutta tietyissä tilanteissa omalla puolustusalueella kiekon saatuaan tämä olisi tuonut Suomen peliin enemmän järkeä ja sitä kautta luonut huomattavasti enemmän vaihtoehtoja pyrittäessä ylöspäin. Aloitteellisuus kiekon kanssa ja ilman jäi nyt jälkeen vaadittavasta tasosta, mistä viiveiden puute oli
yksi käytännön tason viesti. Mielestäni tämä aloitteellisuuden väheneminen on asia, jota pitäisi isommassakin katsantokannassa miettiä ja pohtia, että tahtooko Suomi hakea menestyä niin toimien. Tämä oli nyt vallitseva päävalmentajansa näköinen joukkue ja keskustelu täytyykin sitten tästä eteenpäin viedä enemmän yleisemmälle tasolle valmentajan nimitysprosessista lähtien.
Suomi ei tuntunut tietävän, että minkätyyppinen joukkue sen pitäisi olla. Tiesikö Kari Jalonen?
***
Edellä on ollut paljon puhetta myös todennäköisyyksistä ja siitä miten ne hyökkäyspelissä saisi maksimoitua. Seurailin päättyneellä liigakaudella etenkin Tapparan laukomisen laatua sektoreittain ja niihin kokemuksiin perustuen pitemmän aikavälin menestyminen ei ainakaan Tapparan tapauksessa korreloi siinä, että voitettaisiin sinällään vaarallisen maalintekoalueen laukaukset. Kyseeseen tulee enemmän se, että miten lauotaan ja kuinka laadukkaasti tukitoimineen.
Seuraavalle kaudelle tuota tilastointia voisi laajentaa ehdottomasti koko Liigan kattavaksi, mutta jos oikein hyödyllistä tietoa haluaisi saada, vaatisi hyökkäyspelin tehokkuuden analysointi sen, että jokaisen laukauksen yhteyteen saisi liitettyä tiedon laukauksen tyypistä:
Esimerkin mukaan A) suora laukaus B) poikittaisliike/one-timer C) rebound D) ohjaus E)??. Tämä ei kuitenkaan onnistu ilman erikoisjärjestelyitä, joten kyse lieneekin valitettavasti enemmän haavekuvien luonnista Liigan, suomalaisen jääkiekon analysoinnin ja näiden kaikkien kunnianhimoisuuden suhteen.