Pelitapakeskustelu

[steepler]

No vaikea nähdä että Kojo olisi pelitavasta niin pihalle että kyse on vain Marjamäen tulemisesta paikalle, muutenkin viivelähtöjen ajoitus oli paikoitelleen todella hyvää (ehkä osittain johtuen Tanskan heikkoudesta) joten kyllä niitä on täytynyt vähän harjoitella, tai voi toki olla että suuremmalle osalle ne ovat selkärangassa jo Jukka Jalosen ajalta.

Sellaisen huomion tein että pelin alussa Suomi pelasi ikään kuin liian hätäisesti viivelähtöjä, yhdessä lähdössä lähdettiin nostaamaan kun oma vaihto oli vielä kesken ja pari muutakin oli jossa pakki lähti nostamaan kun hyökkääjät olivat vielä palaamassa omiin. Sitten ensimmäisen erän lopussa Suomi pelasi 3-4 maltillista viivelähtöä jossa kaikki hyökkääjät palasivat syvälle omiiin ja lähdettiin hyvillä ajoituksilla rintamana. Siitä koko peli tavallaan kääntyi ja toinen erä olikin hyvin mallikelpoista pelaamista. En tiedä korjasiko valmennus jotain vai muuten vain ajoituksen olivat pielessä pelin alussa.

 

[Sekera]

Norjaa vastaan Suomelta nähtiin hyvin Tanska-pelin omainen pelin rytmitys, eli hitaat lähdöt säilyivät työkalupakissa. Suomi lähti omista nopeasti 59 % lähdöistä ja Norja 71 % (Tanskaa vastaan Suomi 60 % ja Tanska 76 %). Suomella oli viiveitä erien välillä 9-3-6 ja Norjalla 2-0-4.

Vaikka tuloslukemat olivat Tanska-ottelua "paremmat", antoi Norja kuitenkin Suomelle hivenen Tanskaa vaikeamman vastuksen, eikä Suomi päässyt ihan yhtä lailla hallitsemaan pelin virtausta. Norjaa vastaan tasakentällisin peliä edistäviä lähtöjä oli Suomella 51 % kaikista ottelun lähdöistä, kun Tanskaa vastaan oli 55 %. Laukauksiakin Norja sai Tanskaa enemmän aikaiseksi ja vastaavasti Suomi laukoi vähemmän. Suomen onneksi yv toimi eilen ja vastustajan maalivahti ei ollut vaadittavalla tasolla.

 

[erku]

Sihvoselta hyvää asia Suomen viivelähtöpelaamisesta: https://blog.paf.com/petterisihvonen/2015/05/04/leijonat-ja-viivelahtojen-anatomia/#.VUnrG5UcTIU

Yksi asia, mikä itseäni kummastuttaa Suomen viivelähdöissä, on se että useinkaan viisikkoa ei vaihdeta kokonaan, vaan se yksi pakki jää edellisestä viisikosta sinne maalin taakse ja uusi hyökkäys käynnistetään hänen toimestaan. Jukka Jalosen aikana maalin takana oltiin kauemmin ja odotettiin, että se kiekkoa maalin taakse pitämään jäänyt pakki menee myös vaihtoon, ennen kuin lähdetään uuteen hyökkäykseen. En vaan kertakaikkiaan ymmärrä, että mitä järkeä tässä nykysysteemissä on. Okei, siinä ajallisesti säästetään viitisen sekuntia, mutta en näe tuolla mitään käytännön merkitystä. Kuitenkin huonona puolena tuossa on se, että hyökkäykseen lähdetään sekaviisikolla ja kaikkein huonoimpana se, että jos viivelähtö epäonnistuu, niin siellä joutuu se edellisestä viisikosta jäänyt pakki puolustamaan totaalisen ylipitkän vaihdon. Viime matsissa kävi ainakin kertaalleen niin, että Lindell jäi edellisestä viisikosta nostamaan viivelähtöä, mutta avaus epäonnistui ja vastustaja sai aikaan pitkän pyörityksen. Lindellin vaihdon pituus kasvoi yli minuuttiin ja lisäksi tuolla oli negatiivinen vaikutus siihen, että Ohtamaa jäi kokonaan ilman jääaikaa tuolla vaihtokierroksella. Eli Lindellille kerrytettiin turhaan happoa ja Ohtamaan pelituntumaa ja vaihtorytmiä sotkettiin sen takia, että jostain mystisestä syystä piti säästää viitisen sekuntia oman maalin takana seisomisajasta. En ymmärrä.

 

[kahden suunnan sentteri]

Jukka Jalosen aikana maalin takana oltiin kauemmin ja odotettiin, että se kiekkoa maalin taakse pitämään jäänyt pakki menee myös vaihtoon, ennen kuin lähdetään uuteen hyökkäykseen. En vaan kertakaikkiaan ymmärrä, että mitä järkeä tässä nykysysteemissä on. Okei, siinä ajallisesti säästetään viitisen sekuntia, mutta en näe tuolla mitään käytännön merkitystä. Kuitenkin huonona puolena tuossa on se, että hyökkäykseen lähdetään sekaviisikolla ja kaikkein huonoimpana se, että jos viivelähtö epäonnistuu, niin siellä joutuu se edellisestä viisikosta jäänyt pakki puolustamaan totaalisen ylipitkän vaihdon.

Ainakin toisaalta luulisi seisoskelun tappavan tunnetasoa ja toisaalta vastustaja ehtii ryhmittyä ja vaihtaa paremmin. En osaa nähdä tuota kovin merkittävänä asiana, varmaan hitusen plussaa ja hitusen miinusta ja loppupeleissä suht tasan.

Sen sijaan ihmetyttää myös, miksi tähänkin turnaukseen lähdettiin puskemaan pystyyn. Tasan sama nähtiin viime keväänä Erkan leijonissa Minskissä (viestini #3647) jossa alkajaisiksi otettiin pataan Latvialta ja Venäjältä, jonka jälkeen alettiin rytmittämään ja voittamaan. Kai tähän joku järkevä selitys on.

 

[erku]

Ainakin toisaalta luulisi seisoskelun tappavan tunnetasoa ja toisaalta vastustaja ehtii ryhmittyä ja vaihtaa paremmin. En osaa nähdä tuota kovin merkittävänä asiana, varmaan hitusen plussaa ja hitusen miinusta ja loppupeleissä suht tasan.

Siis jos hitaasti lähdetään, niin mitä väliä sillä tunteen kannalta on, että ollaanko maalin takana kymmenen vai viisitoista sekuntia? Sen ymmärrän, että rytmittävä jääkiekko ylipäätään voi laskea tunnetilaa ja järkevää rytmittävää peliä ei voi välttämättä ylipäätään pelata samassa mielentilassa kuin koohottavaa pystysuunnan kiekkoa. Mutta kun nyt jo pelataan rytmittävää kiekkoa, niin en osaa nähdä minkäänlaisen asiana sitä tunteen kannalta, että hitaissa lähdöissä otetaan niin rauhallisesti, että viisikko oikeasti saadaan kokonaan vaihdettua ja kasaan.

Ja en oikein osta tuotakaan argumenttia, että vastustajan rytmittyminen on nyt pelattavissa huonompaa kuin mitä oli Jukan aikana. Keskialueen ohjauspelin pystyyn laittaminen ei kestä kauaa ja sen kannalta on yhdentekevää, että hierooko vastustaja kiekkoa maalin takana kymmenen vai viisitoista sekuntia.

 

[peterra]

Pelitapoihin en ota yhtään mitään kantaa muuten, mutta mun täytyy sanoa, että tuo K. Jalosen pystysuunnan koohottaminen ainakin on sellaista lätkää, jota mä tykkään katsoa. Jotenkin maalin takana seisoskelu ja pelin rytmittäminen vie hirveästi itseltä intoa katsoa jääkiekkoa. Kuitenkin Liigassa tulee seurattua Tapparaa ja Tapparan hyökätessä käytännössä koko kauden tuo maalin takana seisoskelu ja kontrolloitu keskialueen helvetin hidas ylittäminenhän oli oikeasti selkärangassa. Sitä on todella raskas katsoa varsinkin, jos käytössä on raskasjalkaiset pakit, jotka eivät kestä yhtään painetta, kun vastus estää yleensä pystysuunnan koohottamisella sen maalin takana seisoskelun.

Siitä en tiedä kumpi nyt on absoluuttisesti parempaa tai mukavampaa, mutta katson K. Jalosen lätkää noin 100x mieluummin kuin J. Jalosen lätkää ja se on totuus. Minusta peleissä tapahtuu enemmän niin hyvässä kuin pahassa ja pelaajat näyttävät nauttivan myös. J. Jalosen joukkueista ei oo jotenkin koskaan mikään peli-ilo pursunnut ulos.

 

[Mänizeri]

J. Jalosen joukkueista ei oo jotenkin koskaan mikään peli-ilo pursunnut ulos.

Mitä joukkeita tarkoitat? 2000 -luvun HPK oli todella raikkaan oloinen ryhmä, pelasi käytännössä ainoana joukkueen hyökkäyspeli edellä välillä 2001 - 2007 ja pystyi sitä hienosti toteuttamaan vuodesta toiseen. Käytännössä kaikki muut joukkueet perustivat pelaamisensa tiukkaan puolustamiseen ja vaikka se nimellisesti oli ehkä tätä ns. pystysuunnan lätkää, jossa tulee tilanteita, niin enemmän se oli virheiden kyttäämistä, jossa ei tapahtunut oikein mitään muutoin kuin ylivoimalla. Nyt sentään Liigassa iso osa joukkeista pääsee kiekon kanssa keskialueen yli syöttelemällä ja trappeja osataan puhkoa. Aiemmin tämän osasi käytännössä HPK. Omasta mielestäni viihdearvo on parempi kuin aiemmin pelitapamielessä ja peli näyttää enemmän pallopeliltä, jossa kiekollisetkin taidot ovat ihan erilaisessa arvossa kuin joskus 10 vuotta sitten.

Mutta kuten sanoit, makuasioita.

 

[zuuzo97]

Yksi asia, mikä itseäni kummastuttaa Suomen viivelähdöissä, on se että useinkaan viisikkoa ei vaihdeta kokonaan, vaan se yksi pakki jää edellisestä viisikosta sinne maalin taakse ja uusi hyökkäys käynnistetään hänen toimestaan.

Marjamäen Kärpät on pelannut pari vuotta jo näillä nopeilla viiveillä ja Marjamäki pyrkii saamaan ne käyttöön myös Leijonissa. Nopeissa viiveissä pyritään nopeampaan organisoitumiseen ja siihen, ettei vastustaja ole ehtinyt täysin ryhmittäytyä. Turnauksen alussa nuo nopeat viiveet ei vielä toiminut mutta eilen saatiin mainioita viitteitä niistä.

 

[peterra]

Mitä joukkeita tarkoitat? 2000 -luvun HPK oli todella raikkaan oloinen ryhmä, pelasi käytännössä ainoana joukkueen hyökkäyspeli edellä välillä 2001 - 2007 ja pystyi sitä hienosti toteuttamaan vuodesta toiseen. Käytännössä kaikki muut joukkueet perustivat pelaamisensa tiukkaan puolustamiseen ja vaikka se nimellisesti oli ehkä tätä ns. pystysuunnan lätkää, jossa tulee tilanteita, niin enemmän se oli virheiden kyttäämistä, jossa ei tapahtunut oikein mitään muutoin kuin ylivoimalla. Nyt sentään Liigassa iso osa joukkeista pääsee kiekon kanssa keskialueen yli syöttelemällä ja trappeja osataan puhkoa. Aiemmin tämän osasi käytännössä HPK. Omasta mielestäni viihdearvo on parempi kuin aiemmin pelitapamielessä ja peli näyttää enemmän pallopeliltä, jossa kiekollisetkin taidot ovat ihan erilaisessa arvossa kuin joskus 10 vuotta sitten.

Mutta kuten sanoit, makuasioita.

Minä puhun ainoastaan Jukka Jalosesta maajoukkueen kohdalla, koska en ole juurikaan seurannut liigaa silloin, kun HPK:lla oli hyvä vaihe menossa. Täten tuosta ajasta en tiedä.

 

[Sekera]

Sloveniaa vastaan Suomi hivenen nopeutti peliään ja lähti nopeasti 66 % lähdöistään. Slovenia jatkoi Suomen tähänastisten vastustajien noudattamaa kaavaa eli pystysuunnan kiekolla 78 % lähdöistä nopeasti. Suomi oli selvästi hallitseva osapuoli myös pelin virtauksen suhteen, sillä Suomen peliä edistävien lähtöjen osuus ottelun kaikista edistävistä lähdöistä oli 57 %.

Jos tähänastista kokonaiskuvaa pyrkisi summaamaan, niin Suomen pelissä on nähty rytmittämisen suhteen tiettyjä samankaltaisuuksia ottelusta toiseen. Selvin näistä yhtäläisyyksistä on palautuksien osuus, joka on ollut joka pelissä aika lailla 20 %. Nopeasti (nopea, puolinopea, nopea kontrolli) on lähdetty USA-pelistä lähtien seuraavin lukemin: 73 % - 60 % - 59 % - 66 %. Viiveiden osuus on ollut USA-pelistä lähtien 3 % - 16 % - 20 % - 9 %.

Suomen tähänastisista vastustajista eniten kiekkokontrolliin kallellaan on ollut Norja, jonka nopeiden lähtöjen osuus oli Suomea vastaan 71 %. Palautuksia oli sama osuus kuin Suomella, eli 19 %.

 

[MustatKortit]

Siirretty @P.Sihvonen -ketjusta tänne pelitapa-keskustelun puolelle.

http://www.urheilulehti.fi/jaakiekk...ta-jarkyttavia-puutteita-katastrofin-ainekset

Tuossa Sihvonen analysoi suhteellisen laajasti Leijonien pelitapaa ja sen ongelmakohtia. Käsittelyssä on niin avauspelaaminen, suorien hyökkäysten päättäminen, hyökkäysalueen kulmapelaaminen kuin oman alueen puolustuspelaaminen.

Kyllähän tämän kaltaista analyysiä lukisi/katselisi medioista enemmänkin. Nyt eri medioissa kovin vahvasti keskitytään vain arvioimaan eri pelaajien onnistumista tai epäonnistumista eikä oteta pelitapaa huomioon. Oma mutuni on se, että tiettyjen pelaajien epäonnistuminen johtuu pitkälti tästä vähän pohjoisamerikkalaistuneesta pelitavasta, joka ei ole ollenkaan ominaista kiekkoa esimerkiksi Kontiolalle tai Immoselle. Ja nyt tämä erityisesti korostuu, kun kumpikaan näistä ei ole fyysisesti missään huippuiskussa.

Minä olen Petterin kanssa samoilla linjoilla monelta osin, sanoisin myös alleviivatusti, että Pekka Rinteen loistavat otteet ovat saaneet puolustuspelin näyttämään ehkä vielä paremmalta, kuin mitä se todellisuudessa on ollut (?). Petteri teki myös hyvän huomion tuosta hyökkäyspelaamisesta ja vastustajan saamista nopeista käännöistä kiekonriiston jälkeen, näitä on turnauksessa tullut oikeastaan joka pelissä, myös heikompia maita vastaan.

Sen sijaan en ihan allekirjoita Petterin uhkakuvien maalailuja Tshekki-ottelusta, sillä tulee näissä analyyseissa ottaa huomioon myös vastustajan peli ja valmennus. Mielestäni voi aika hyvällä syyllä sanoa, että Tshekki on ollut turnauksessa monelta osin Suomea heikompi joukkue. Oikeastaan heidän ylivoimansa on ollut ok, muuten Suomi vie maalivahtipelin ja puolustuspelin, hyökkäyspeli ehkä aika tasan. Alivoima samaten Suomelle. Mielestäni Suomella on edge pelitavallisesti huomisessa matsissa, tämä useamman Tshekin ottelun nähneenä.

Toki yksittäisessä ottelussa kaikki on mahdollista.

 

[erku]

Sen sijaan en ihan allekirjoita Petterin uhkakuvien maalailuja Tshekki-ottelusta, sillä tulee näissä analyyseissa ottaa huomioon myös vastustajan peli ja valmennus. Mielestäni voi aika hyvällä syyllä sanoa, että Tshekki on ollut turnauksessa monelta osin Suomea heikompi joukkue. Oikeastaan heidän ylivoimansa on ollut ok, muuten Suomi vie maalivahtipelin ja puolustuspelin, hyökkäyspeli ehkä aika tasan. Alivoima samaten Suomelle. Mielestäni Suomella on edge pelitavallisesti huomisessa matsissa, tämä useamman Tshekin ottelun nähneenä.

No en tiedä kuinka järkevää tällaista vertailua on harjoittaa, kun joukkueet ovat pelanneet eri lohkoissa. Ehkä fiksumpaa lienee tarkastella MM-kisojen alla pelattuja keskinäisiä harkkapelejä, jotka molemmat Tshekki voitti. Tuolloin pelattiin jo lähes tulkoon MM-kisamiehistöillä, joten siinä mielessä tarkastelu on mielekäs.

Jos mietitään Leijonien pelin ongelmakohtia, niin valitettavasti Tshekki taitaa olla aika hyvä rankomaan juuri niistä. Erityisesti tuo ylioptimistisuus suorissa hyökkäyksissä on pelottava juttu, koska Tshekki tunnetusti on maailman paras vastaiskujoukkue. Lisäksi Tshekki Ruzickan alaisuudessa on paineistanut vahvemmin (kuitenkin järkevämmin kuin eilinen Venäjä) ja kun ne Suomen avauspelaamisen laatutekijät ovat puutteelliset, niin uhkakuvia on ilmassa.

Heitetään nyt loppuun oma ennustus, että Tshekki hallitsee peliä, mutta lukemat pysyvät tasaisina. Suomella on selkeä edge maalivahtipelissä ja tämä on Leijonien oljenkorsi voittoon.

 

[MustatKortit]

...
...Jos mietitään Leijonien pelin ongelmakohtia, niin valitettavasti Tshekki taitaa olla aika hyvä rankomaan juuri niistä. Erityisesti tuo ylioptimistisuus suorissa hyökkäyksissä on pelottava juttu, koska Tshekki tunnetusti on maailman paras vastaiskujoukkue...

Tämä on tietysti ihan totta ja erittäin varteenotettava asia, varmasti tätä myös Leijonien valmennuspilttuussa mietitään. Petteri on oikeassa siinä, että mitään isoja pelitavallisia liikkeitä ei tässä lyhyessä valmistautumisajassa tehdä, mutta minä olen tottunut vuosien varrella antamaan Suomen kulloisellekin valmennusjohdolle aika paljon luottoa sen suhteen, että he tietävät kyllä, mitä tulee tehdä.

Suomen peli on kaikesta huolimatta ollut nousujohteista isossa kuvassa, lähtien aina niistä vikoista (Tshekki-)harjoitusmatseista, eiliseen Venäjä-otteluun. Eilen vastassa oli rosteriltaan todella laadukas joukkue ja vaikka Suomen hyökkäyspelissä on varmasti Petterin mainitsemia ongelmia - kuten sanottu, niin itsekin olen eniten huolissani noista kiekonmenetyksistä hyökkäysalueella - niin todellisuudessa Suomi sai luotua paljon todella maukkaita paikkoja, suomentauti eli viimeistely oli jälleen kerran huonoa.

edit. tavallaan olisikin kiva kuulla analyysiä Tshekistä ja Leijonien aseista heidän kaatamiseensa, enkä nyt tarkoita Maikkarin studiossa viljeltyjä tamismeja. Kuten sanottua, niin minua Tshekki ei kyllä ole vakuuttanut ja eilenkin oli vaikeaa. Sveitsi olisi hyvin voinut voittaa jo varsinaisella, mutta Pavelec pelasti mm. Brunnerin läpiajon.

 

[TosiFani]

No en tiedä kuinka järkevää tällaista vertailua on harjoittaa, kun joukkueet ovat pelanneet eri lohkoissa. Ehkä fiksumpaa lienee tarkastella MM-kisojen alla pelattuja keskinäisiä harkkapelejä, jotka molemmat Tshekki voitti. Tuolloin pelattiin jo lähes tulkoon MM-kisamiehistöillä, joten siinä mielessä tarkastelu on mielekäs.

Jos mietitään Leijonien pelin ongelmakohtia, niin valitettavasti Tshekki taitaa olla aika hyvä rankomaan juuri niistä. Erityisesti tuo ylioptimistisuus suorissa hyökkäyksissä on pelottava juttu, koska Tshekki tunnetusti on maailman paras vastaiskujoukkue. Lisäksi Tshekki Ruzickan alaisuudessa on paineistanut vahvemmin (kuitenkin järkevämmin kuin eilinen Venäjä) ja kun ne Suomen avauspelaamisen laatutekijät ovat puutteelliset, niin uhkakuvia on ilmassa.

Heitetään nyt loppuun oma ennustus, että Tshekki hallitsee peliä, mutta lukemat pysyvät tasaisina. Suomella on selkeä edge maalivahtipelissä ja tämä on Leijonien oljenkorsi voittoon.

Sihvonen kärjisti taas omaan tyyliinsä ja ennuste oli helppo tehdä, koska välierissä on vastassa hyvin todennäköisesti kisojen kovin joukkue, Kanada. Tuon ottelun voittaminen vaatii millä tahansa pelitavalla optimi suorituksen.

Sihvonen poimi muutaman yksityiskohdan Suomen pelistä ja yleisti ne. Pakit törmäsivät muutaman kerran maalinkulmalla, mutta paljon useammin pakit käyttivät hänen mainitsemaa reservesyöttöä. Samoin kulmapeliä pelattiin useasti.

Suomi vei maalipaikat selkeästi kolmannessa erässä ja jatkoajalla.

 

[Cobol]

Olihan Sihvonen tehnyt muutaman oikean huomion. Kuten sen, että Rinne on pelannut loistavasti. Tai sen, miksi viivelähtöjen käyttäminen Venäjää vastaan oli ongelmallista. Näistä asioista kuten kaikesta PAPP ja PAHP samaa mieltä.

Mutta sitten kun siirryttiin Suomen hyökkäysalueelle niin harvoin tulee eteen yhtä heikkoa analysointia. Keskeistähän oli se, että kolmannessa erässä pelin ollessa tasan Suomi hallitsi hyökkäysalueen pelaamista ja loi ykkössektorin maalipaikkoja. Venäjällä oli KHL:n ja NHL:n parhaimmistoaan ja joukkue erittäin kova, mutta silti Suomi johti yhdessä vaiheessa kolmannessa erässä kolmannen erän laukauksia maalia kohti 7-0. Tulos on on erittäin kova kun vastassa tuon tason kokoonpanolla oleva Venäjä. Sen sijaan että Suomi olisi pelannut erinomaista hyökkäyspeliään, Sihvonen vaati enemmän kulmapeliä ja vähemmän kiekkojen toimittamista maalille. Laskin Suomen kulmapelejä sattumalta kolmanessa erässä ja sain niiden määräksi kolme. Yhdestäkään niistä ei seurannut muuta kuin väsynyt viisikko joka hätäisesti ehti vaihtoon ja vastustajan hyökkäys (kahdesti rintamahyökkäys). Sihvosen huonossa HAHP analyysissa näkyy jääkiekko Suomen yleinen ongelma. Täällä kunnioitetaan työmiestä, puolutuspelaamista ja kulmapeliä paljon enemmän kuin hyökkäyspelaamista ja hyökkäyspelaamisen optimaalista organisointia ja maalintekijöitä. Tietenkään kyse ei ole siitä etteikö kulmapelejä tarvittaisi. Niitä ei kuitenkaan tule arvostaa määräänsä enempää.

Kari Jalosen hyökkäyspelaamisessa oli yksi ongelma. Mutta se ei ole SIhvosen esittämä "vähemmän kiekkoa maalille, enemmän kulmapeliä." Kiekkoa pelattiin maalille hieman liian vähän. NHL:ssä on aikoja sitten ymmärretty yksi keskeinen tekijä oikein. Kun hyökkääjä/puolustaja toimittaa kiekon maalille, hän pyrkii laukaisemaan siten että a) kiekko menee maalille saakka, b) laukauksella haetaan etukäteen scoutattua, aikataulutettua (rytmitettyä) ja sovittua kohtaa kustakin tilanteesta, jolloin jos kiekko ei mene maaliin saadaan c) suhteessa todennäköiseen torjuntaan ja reboundiin taas uusi maalipaikka tai syöttöpaikka josta maalipaikka kiekkoon tulevalle hyökkääjälle/pakille.

Jos palataan eiliseen otteluun niin Tarasenkon maali (1-2) ja Donskoin maali (2-2) olivat loistavia esimerkkejä siitä miten kiekko pitää toimittaa maalille ja miten siellä pitää olla yhden tai useamman hyökkääjän. Tarasenko oli selin maaliin jotta hän sai mailan lavan todennäköisimpään paikkaan mihin kiekko tulee ja mistä sen voi nopeimmin toimittaa maaliin. Pitkälti sama päti Donskoin maaliin, jossa hän oli ensin selin maaliin ja heitti kiekon lopulta rystyllä kattoon.

Tällaista on nykyaikainen hyökkäyspelaaminen. Kiekko tulee toimittaa maalille ennakkoon tarkan suunnitelman mukaan ja siinä mennään niin pitkälle, että reboundeille ajaa useampia pelaajia eri kulmista ja eri asennoissa. Maskit tehdään NHL:ssä yhä useammin niin että kolme pelaajaa voi olla neljän, viiden metrin välein linjassa peittäen maalivahdin näkökentän ja kun linja osuu kohdallee, lähtee veto. Jalosella ja Suomella on vielä paljon harjoittelua kun verrataan vaikkapa Venäjän eiliseen osaamiseen (josta Suomi selvisi hienosti Rinteen johdolla). Puhumattakaan sitten Kanadasta tuolla kokoonpanolla. Sen osaaminen HAHP:ssa on niin paljon muita edellä, että Sihvosen kannattaisi kerrankin katsoa Kanadan otteita ilman lappuja silmillään ja opetella mistä on kyse kun puhutaan ammattimaisesti toteutetusta HAHP:sta.

Silloin Sihvoselle saattaisi myös avautua se, miksi Suomen EHT-joukkueet eivät voita NHL:n kovimpia tiimejä vaikka Sihvonen on tämän useamman kerran esille nostanut.

Sananen vielä tuon videon lopusta. Raukkamainen lopetus. ja laput täysin silmillä tehty, jossa Suomen todennäköinen putoaminen viimeistään Kanadalle on jo etukäteen nähty johtuvan Suomen väärin organisoidusta pelaamisesta - ei esimerkiksi Kanadan loistavasta HAHP:sta.

 

[Cobol]

Kun puhutaan pelitavoista jääkiekossa, tarkoitetaan varsinkin Suomessa joko kiekkokontrollia tai pystysuunnan pelaamista. Hyvin vähän meillä on nostettu esile ns. hybridikiekkoa, joka tarkoittaa pelaamista ottelusta, tilanteesta tai vastustajasta riippuen myös pystysuuntaa ja/tai kiekkokontrollia. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että Liigan huippuseuroista ainakin Tappara, Kärpät ja HIFK pelasivat yllä mainittua hybridiä kauden aikana (Kärpät tosin muita selvästi vähemmän), Suomen maajoukkue viime kaudella ja samaa on tekemässä todennäköisesti Suomen maajoukkue Tšekin MM-kisoissa. Silti meillä hybridipelitapaa ja syitä miksi siihen on menty ei ole oikeastaan käsitelty lainkaan. Vaikkapa urheilulehdiltä näin iso ja aivan perustavanlaatuinen asia on mennyt kokonaan ohi siitä huolimatta, että Liigan finaaleissa pelasivat 2014 ja 2015 Tappara ja Kärpät tai Suomi voitti pronssia olympialaisissa ja hopeaa Minskissä.

Hybridillä.

Hybridillä on tilaus ja se tulee puolustuspelin kehittymisen (NHL, Euooppa), sääntötulkintojen muutoksen (NHL, Eurooppa) sekä viivoitusuudistuksen (Eurooppa) ja ns. numeropelin kautta. Pohjois-amerikkalaiset analyytikot ovat laskeneet, että hyvä vastustajan maalivahti päästää keskimäärin yhden maalin per 15 maalille toimitettua laukausta. Ja näistä 15 laukauksesta ehkä viisi saadaan ykkössektorista jos pelataan hyvin. Kun lisäksi iso osa vedoista blokataan, kiekon toimittaminen maalille asti on erittäin tärkeää. Vain siten voi voittaa.

Suomen kohdatessa Venäjän muutama päivä sitten Venäjän maalilla oli Sergei Bobrovsky. Hän oli ensimmäinen venäläinen joka voitti NHL:n parhaan maalivahdin palkinnon 2013. Tässä ottelussa Suomi laukoi kohti Venäjän maalia 40 minuutin aikana 10 kertaa. Nykyaikaisella analyysitavalla tarkastellen se on liian vähän jos ottelu aiotaan voittaa. Olkoonkin, että oma maalivahti on Pekka Rinne. Ehkä sen takia Kari Jalosen Suomi teki kolmanteen erään muutoksia ja Suomi laukoi kolmannessa erässä kohti Venäjän maalia enemmän kuin kahdessa ensimmäisessä yhteensä.

Pelitapamielessä Suomella ei ole ollut näissä eikä edellisissä MM-kisoissa tai viime olympialaisissa yhtä selkeää pelitapaa. Soraääniä on kuulunut joiden mukaan menestyminen ei ole mahdollista ilman että pelillinen identiteetti on kunnossa. Kun Suomi pelasi viime vuonna Kanadaa ja USA:ta vastaan, sekä Kanada että USA pyrkivät tilastojen mukaan pelaamaan enemmän kiekkokontrollia kuin Suomi. Suomi voitti hyvin NHL-tyyppisellä pelaamisella. Samaan Suomi pyrki näissä kisoissa USA:ta vastaan, mutta USA vastasi omilla aseillaan pelaamalla pystykiekkoa eikä tehnyt samaa virhettä kuin viime vuonna.

Suomen menestyminen niin Sotšin olympialaisissa kuin Minskin ja nyt Tšekin MM-kisoissa on vaatinut sitä, että Suomen pelaaminen on muutettu perusteiltaan aivan toiseksi kuin aiemmin. Tärkein syy tähän lienee juuri se, että erilaiset tutkimukset ja numeropelit ovat osoittaneet sen kuinka tärkeä on luoda hyökkäämällä riittävästi maalipaikkoja ja mielellään vähintään kolmannes ykkössektoriin. Tämä tulee tehdä kiekonhallinnankin kustannuksella ellei joukkueen taitotaso ole selvästi vastustajaa edellä. Seuraava kuvitteellinen esimerkki ei liity Suomi vs Venäjä otteluun, mutta jos kiekkokontrolli tuottaa 10-15 laukausta kohti maalia 60 minuutin aikana, ottelu hävitään keskimäärin isolla todennäköisyydellä. Jos pystykiekko tuottaa 12 laukausta kohti maalia kolmannessa erässä, se erä hävitään huomattavasti pienemmällä todennäköisyydellä olettaen että molemmissa vaihtoehdoissa osataan puolustaa samalla tavalla.

On myös huomioitava se, että puolustuspelaaminen on kehittynyt muutamassa vuoden paljon ja sen lisäksi niin NHL:ssä kuin kansainvälisessä jääkiekossa sääntötulkinnat ovat menneet hitusen tai enemmänkin sallivampaan suuntaan. Myös tällä on vaikutusta puolustuspelaamisen onnistumiseen ja toisaalta maalimäärien vähenemiseen (NHL 2010-2015).

Tästä pitkälti on kyse kun pelitapamielessä puhutaan hybridikiekosta. Sen osaaminen on välttämätöntä. Ja siihen on perustunut tällä ja viime kaudella useiden liigaseurojen ja Suomen maajoukkueen pelaaminen. Ilman muuta siinä on ongelmia ja vikoja ja onhan tuo välillä sekavaa pelaamista. Mutta hybridistä luopumisen sijaan ongelmat ja viat tulee ratkaista koska vain sitä kautta suomalainen jääkiekko voi jatkossa menestyä. Yksi iso vaatimus tai mahdollisuus hybridille hyökkäyspelitapamielessä oli tehdyt merkittävät viivauudistukset, joissa keskialue pieneni ja vastaavasti hyökkäysalue suureni.

Meidän suomalaisten pitäisi vähitellen päästä seuraavaan vaiheeseen ja puhua kiekkokontrollin ja pystykiekon sijaan myös hybridistä ja lisäksi joukkueiden puolustustehokkuudesta ja hyökkäystehokkuudesta. Näitä voidaan mitata hyvin luotettavasti jo NHL:n tapaan käyttämällä esimerkiksi Corsia, Fenwickia tai monia muita jääkiekkoon kehitettyjä analysointimenetelmiä.

***

Ja otetaan lopuksi yksi evoluution tulos jalkapallon puolelta. Barcelona hävisi pallonhallinnan molemmissa otteluissa suosiolla Bayern Munchenille. Samoin teki Juventus Real Madridille. Ja finaalissa pelaavat - no, tiedätte kyllä joukkueet.

 

[Derksen]

Hyvin vähän meillä on nostettu esile ns. hybridikiekkoa, joka tarkoittaa pelaamista ottelusta, tilanteesta tai vastustajasta riippuen myös pystysuuntaa ja/tai kiekkokontrollia. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että Liigan huippuseuroista ainakin Tappara, Kärpät ja HIFK pelasivat yllä mainittua hybridiä kauden aikana (Kärpät tosin muita selvästi vähemmän)

Itse en ole oikein kartalla tästä hybridikiekon määritelmästä, mutta olen kuitenkin miettinyt sitä, että kuinka se eroaa ns. Meidän pelin pelitavasta, jossa ensisijainen tavoite on pelata pystysuuntaan, mutta kun se ei näytä järkevältä, niin tehdään tilaa tekeviä kiekkokontrollitekoja? Meidän pelissä pelataan siis tilanteesta riippuen pystysuuntaa tai kiekkokontrollia, mikä jossain määrin täsmää tuon antamasi hybridikiekon määritelmän kanssa. Tässä on huomattava, että itse en siis rinnasta kiekkokontrollipelaamista ja Meidän peliä käsittämään samaa asiaa, kuten joskus näkyy tehtävän. Mutta onko kuitenkin niin, että hybridikiekko sisältää pystysuunnan painotuksia vielä enemmän kuin Meidän peli? Jos näin on, niin voitko vääntää vielä rautalangasta, että millaisissa esimerkkitilanteissa tämä ero voisi ilmentyä (tarkoitan tilanteita, joihin Meidän pelissä reagoitaisiin tekemällä tilaa ja hybridikiekossa yrityksellä voittaa tilaa) ja mitkä ovat ne perusteet tälle pystysuunnan pelaamisen lisäämiselle? Ymmärsin tuosta teksistäsi, että tähtäimenä on lisätä laukauksia maalia kohti ja ennenkaikkea ykkössektorin maalipaikkoja.

Mutta kyllä kai pystysuunnan pelaamisen lisääminen yleensä lisää maalipaikkojen määrää kummassakin päässä, jos joukkueiden taitotaso on lähellä toisiaan? Edesauttaako hybridipelaaminen siis kasvattamaan laatupaikkojen määrän eroa suuremmaksi verrattuna vastusajan laatupaikkojen määrään? Tämä kai olisi tärkeää voittamisen todennäköisyyttä ajatellen, ei niinkään maalipaikkojen kokonaismäärä. Vai onko tämä juuri niitä asioita, joka vaihtelee vastustajasta riippuen? Eli joskus on oman joukkueen edun mukaista, että kumpaankin päähän syntyy varsin paljon maalipaikkoja ja joskus taas ei?

Tuossa mainittiin myös Kärpistä hybridikiekon käyttäjänä. Minulla on tuntuma, että Lauri Marjamäki on aika hyvin kartalla tästä pelaamisesta. Kevään -14 finaalisarjassahan Kärpät nopeutti pelaamistaan viidennestä pelistä alkaen päästen sillä tavalla "kuskin paikalle" otteluissa. Tähän nopeuttamiseen sisältyi hyökkäyksiin lähtöjen nopeuttaminen (esimerkiksi viivelähtöjen vähentäminen) ja hyökkäysalueella suoraviivaisemmin kohti maalia pelaaminen (esimerkiksi pitkien kulmapelien vähentäminen). Eikö tällöin ollut kyse tästä hybridipelaamisesta? Tämänkin kauden finaaleissa oma tuntuma on, että Kärpät ainakin tappiolla ja tasatilanteessa ollessaan lisäsi pystysuunnan peliään enemmän kuin Tappara vastaavasissa tilanteissa. Johtoasemassa Kärpät taas lisäsi kiekkokontrollia. Tappara rytmitti peliä enemmän jatkuvasti tilanteesta riippumatta. Näin voitaneen sanoa, että finaaleissa Kärpät pelasi hybridikiekkoa ja Tappara taas varsin klassista Meidän peliä, vai olenko hakoteillä?

 

[erku]

Kun puhutaan pelitavoista jääkiekossa, tarkoitetaan varsinkin Suomessa joko kiekkokontrollia tai pystysuunnan pelaamista. Hyvin vähän meillä on nostettu esile ns. hybridikiekkoa, joka tarkoittaa pelaamista ottelusta, tilanteesta tai vastustajasta riippuen myös pystysuuntaa ja/tai kiekkokontrollia. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että Liigan huippuseuroista ainakin Tappara, Kärpät ja HIFK pelasivat yllä mainittua hybridiä kauden aikana (Kärpät tosin muita selvästi vähemmän), Suomen maajoukkue viime kaudella ja samaa on tekemässä todennäköisesti Suomen maajoukkue Tšekin MM-kisoissa. Silti meillä hybridipelitapaa ja syitä miksi siihen on menty ei ole oikeastaan käsitelty lainkaan. Vaikkapa urheilulehdiltä näin iso ja aivan perustavanlaatuinen asia on mennyt kokonaan ohi siitä huolimatta, että Liigan finaaleissa pelasivat 2014 ja 2015 Tappara ja Kärpät tai Suomi voitti pronssia olympialaisissa ja hopeaa Minskissä..

Mielestäni tuo määritelmäsi hybridikiekolle on huono. Tilanteesta riippuen tapahtuva valinta pystysuunnan ratkaisun ja kiekkokontrolliteon välillä on nimenomaan Meidän Pelin ydin eikä sillä ole mitään tekemistä hybridikiekon kanssa. Se on sitten hybridikiekkoa, jos ennakkoon päätetään, että Ruotsia vastaan pakotetaan peliä pystysuuntaan ja Venäjää vastaan taas palataan Meidän Pelin periaatteeseen. Ja toki tässäkin on oltava tarkkana, että missä määrin on kyse omasta tietoisesta valinnasta ja missä määrin siitä, että vastustajan karvauspelaaminen ohjaa väistämättä avauspelaamista enemmän jompaan kumpaan suuntaan.

Ja Kärppien en itse huomannut koskaan pelanneen matsia, jossa etukäteen olisi määrätty pelattavan pystysuuntaan. Jos siis pystysuunnan kiekon määritelmäksi asetetaan se, että vaikkapa viivelähtöjä pelataan korkeintaan viisi ottelun aikana.

 

[Cobol]

Itse en ole oikein kartalla tästä hybridikiekon määritelmästä, mutta olen kuitenkin miettinyt sitä, että kuinka se eroaa ns. Meidän pelin pelitavasta, jossa ensisijainen tavoite on pelata pystysuuntaan, mutta kun se ei näytä järkevältä, niin tehdään tilaa tekeviä kiekkokontrollitekoja? Meidän pelissä pelataan siis tilanteesta riippuen pystysuuntaa tai kiekkokontrollia, mikä jossain määrin täsmää tuon antamasi hybridikiekon määritelmän kanssa. Tässä on huomattava, että itse en siis rinnasta kiekkokontrollipelaamista ja Meidän peliä käsittämään samaa asiaa, kuten joskus näkyy tehtävän. Mutta onko kuitenkin niin, että hybridikiekko sisältää pystysuunnan painotuksia vielä enemmän kuin Meidän peli? Jos näin on, niin voitko vääntää vielä rautalangasta, että millaisissa esimerkkitilanteissa tämä ero voisi ilmentyä (tarkoitan tilanteita, joihin Meidän pelissä reagoitaisiin tekemällä tilaa ja hybridikiekossa yrityksellä voittaa tilaa) ja mitkä ovat ne perusteet tälle pystysuunnan pelaamisen lisäämiselle? Ymmärsin tuosta teksistäsi, että tähtäimenä on lisätä laukauksia maalia kohti ja ennenkaikkea ykkössektorin maalipaikkoja.

Koko terminologia on varsin sekava. Valmentajatasollakin puhutaan meidän pelistä ja kiekkokontrollista kuin ne olisivat sama asia. Myöskään termit tilan voittaminen ja tilan tekeminen eivät ole keskenään synkassa ja kun puhutaan pelinopeudesta, sellainen 80 prosenttia puhuu jostain muusta kuin pelinopeudesta koska kukaan ei ole yhtenäistänyt pelitapaterminologiaa. Niinpä hybridille ei ole mitään yleisesti hyväksyttyä, tarkkaa määrittelyä tai jos on, sellainen ei ole silmiini sattunut. Itse tarkoitan hybridipelaamisella sitä, että mennään kiinni tilastoanalyysiin ja tehdään ottelukohtainen, pelikirjaan perustuva tarkempi pelisuunnitelma etukäteen. Kuvitteellinen esimerkki: jos huomisen vastustajan maalilla on analyysin perusteella luokkaa omaa maalivahtia heikompi maalivahti ja puolustus on omaa puolustusta heikompi mutta hyökkäys samaa luokkaa, silloin voidaan valita etukäteen pystykiekko jolla ottelua pelataan tasa- ja tappiotilanteessa luottaen siihen, että sama tai suurempi määrä ykkössektorin maalipaikkoja tuottaa ottelussa voiton todennäköisyydellä X. Johtoasemassa voidaan sopia pelattavan kiekkokontrollia. Näistä lähtökohdista saadaan pelitavan eduksi 65-35 voiton suhteen kun se muilla ottelukohtaisilla pelitavan totetuksilla olisi kuvitteellisen esimerkin osalta tilastojen mukaan vähemmän edullinen.

Mutta kyllä kai pystysuunnan pelaamisen lisääminen yleensä lisää maalipaikkojen määrää kummassakin päässä, jos joukkueiden taitotaso on lähellä toisiaan? Edesauttaako hybridipelaaminen siis kasvattamaan laatupaikkojen määrän eroa suuremmaksi verrattuna vastusajan laatupaikkojen määrään? Tämä kai olisi tärkeää voittamisen todennäköisyyttä ajatellen, ei niinkään maalipaikkojen kokonaismäärä. Vai onko tämä juuri niitä asioita, joka vaihtelee vastustajasta riippuen? Eli joskus on oman joukkueen edun mukaista, että kumpaankin päähän syntyy varsin paljon maalipaikkoja ja joskus taas ei?

Osittain yllä jo vastausta. Joskus (kuten yllä esimerkissä) on oman joukkueen edun mukaista, että maalipaikkoja syntyy molempiin päihin. Teoriassa toki on niin, että paras tilanne saavutetaan kun omaan päähän ei tule yhtään ykkössektorin maalipaikkaa ja vastustajan päähän saadaan 5,10,15 tai enemmän. Jotta nämä lukemat olisivat mahdollisia, NHL:ssä voimasuhteiden pitäisi olla 1X2 tasolla luokkaa 80-10-10. Sellaisia otteluita NHL:ssä ei pelata ja nykyään palkkakatto tasaa sarjaa erinomaisesti. Arvokisoissa isot vs pienet maat isot erot ovat arkipäivää, mutta kun pelataan iso vs iso, tilanne muuttuu lähemmäksi NHL:n jakaumaa.

Asia ei kuitenkaan ole niin, että kaikissa tilanteissa kaikkia vastaan pystykiekolla saataisiin enemmän ykkössektorin maalipaikkoja kuin vastustaja. NHL:ssä tämä näkyy mm. siten, että leimallisesti pystykiekon joukkue vetää ottelun alun tai koko ottelun pitkälti kiekkokontrolliin peliään perustaen ja vastaavasti kiekkokontrollijoukkue siirtyy pelkkään pystyyn, jotta vastustajan saadaan yllätettyä. Arvokisoissa Westerlundin Suomi teki samat viime vuonna eli pelasi todella nopeaa pystysuunnan peliä luultavasti siksi, että tilastoniilot laskivat sen olevan paras tapa mm. USA:n taitavan ja kiekkoa kontrolloivan pelitavan voittamiseksi. Vastaavasti kiekkokontrolli voi olla paras tapa joukkueen Y voittamiseksi useista eri syistä.

Tuossa mainittiin myös Kärpistä hybridikiekon käyttäjänä. Minulla on tuntuma, että Lauri Marjamäki on aika hyvin kartalla tästä pelaamisesta. Kevään -14 finaalisarjassahan Kärpät nopeutti pelaamistaan viidennestä pelistä alkaen päästen sillä tavalla "kuskin paikalle" otteluissa. Tähän nopeuttamiseen sisältyi hyökkäyksiin lähtöjen nopeuttaminen (esimerkiksi viivelähtöjen vähentäminen) ja hyökkäysalueella suoraviivaisemmin kohti maalia pelaaminen (esimerkiksi pitkien kulmapelien vähentäminen). Eikö tällöin ollut kyse tästä hybridipelaamisesta? Tämänkin kauden finaaleissa oma tuntuma on, että Kärpät ainakin tappiolla ja tasatilanteessa ollessaan lisäsi pystysuunnan peliään enemmän kuin Tappara vastaavasissa tilanteissa. Johtoasemassa Kärpät taas lisäsi kiekkokontrollia. Tappara rytmitti peliä enemmän jatkuvasti tilanteesta riippumatta. Näin voitaneen sanoa, että finaaleissa Kärpät pelasi hybridikiekkoa ja Tappara taas varsin klassista Meidän peliä, vai olenko hakoteillä?

Määrittelykysymys. Minusta myös Tappara pelasi välillä hybridiä. Kärpät, HIFK ja unohtamani Lukko myös sillä pidän 100 varmana sitä, että ottelukohtaisesti on sovittu etukäteen isoja pelitavallisia asioita, joita toteutetaan eri tilanteissa. Viime MM-kisoissa Suomi pelasi hybridiä ja pelasi USA:ta vastaan ennalta määriteltynä 2014 ja 2015 (ja Kanadaa 2014) pelikohtaisena suunnitelmana pystyä ja ehkä viime vuoden onnistumisten takia palasi sen ottelun jälkeen enemmän kohti kiekkokontrollia eli sanoisin, että Suomi pelaa hybridiä kun ottelukohtaiset pelitavat on ennalta sovittu ja samoin näyttäisi, että tuloskohtaisesti löytyy myös eroja.

 

[steepler]

Kuvitteellinen esimerkki: jos huomisen vastustajan maalilla on analyysin perusteella luokkaa omaa maalivahtia heikompi maalivahti ja puolustus on omaa puolustusta heikompi mutta hyökkäys samaa luokkaa, silloin voidaan valita etukäteen pystykiekko jolla ottelua pelataan tasa- ja tappiotilanteessa luottaen siihen, että sama tai suurempi määrä ykkössektorin maalipaikkoja tuottaa ottelussa voiton todennäköisyydellä X. Johtoasemassa voidaan sopia pelattavan kiekkokontrollia. Näistä lähtökohdista saadaan pelitavan eduksi 65-35 voiton suhteen kun se muilla ottelukohtaisilla pelitavan totetuksilla olisi kuvitteellisen esimerkin osalta tilastojen mukaan vähemmän edullinen.

Onko tässä lähtökohtaisena ajatuksena että esim. Jukka Jalosen maidän peli jossa reagoidaan tilanteen mukaa on jotenkin liian kunnianhimoinen tai sitä ei pysty toteuttamaan? Tarkoitan että jos valinnat ovat oikeat ja on opetettu oikein niin luulisi että voittamisen todennäköisyys on suurempi laski näitä miten päin tahansa kun mitä todennäköisyys on jos pelataan vaikka pelkkää pystyä (sehän todennäköisesti sisältää myös huonoja pelivalintoja). Jos nyt valinta olisi pelata pelkkää pystyä ottelun alusta ja vastusta pelaa trappia ja vielä onnistuu pelaamaan sellaista hyökkäyspeliä että ei menetä keskialueella tai vaarallisissa tilanteissa kiekkoja niin pelkän pystyn pelaaminenhan todennäköisesti johtaa siihen että pelataan alivoimaisia hyökkäyksiä joista todennäköisesti ei saada näitä ykkössektorin maalipaikkoja jolloin taas en ihan ymmärrä mikä merkitys enää ennakkolaskelmissa on vastustajan maalivahdin tasolla.

Ymmärrän tälläisen ajattelutavan oikeastaan vain jos ajatusmalli on se että on liian monimutkaista olla koko ajan pelaajilla olemassa vaihtoehtoja jonka mukaan pitää tehdä valinnat jäällä, eli tavallaan on monta pelitapaa mutta toteuttaminen pitää määritellä etukäteen koska on liian vaikeata, tai ei ole osaamista, opettaa pelaajia valitsemaan oikeat tavat ikään kuin lennosta.

Jukka Jalosen meidän pelissää, niin kuin hän itse sen määrittelee, on mielestäni aika turhaa laskea tälläisiä prosentteja koska siihen on jos sisään rakennettu koko ajan sen parhaan pelitavan valinta tilanteen mukaan, eli siinä pelataan koko ajan sisään rakennettuna sitä todennäköisesti parasta peliä (jos ajatellaan vähän isompia linjauksia, toki siinäkin voi sellaista pelikohtaista hienosääntöä esim. olla että jollekin veskarille lauotaan vaikka ylös, tai ehkä sitäkin voidaan varioida pelataanko esim. pidempiä vai lyhyempiä kulmapelejä riippuen siitä millaisia puolustajia vastustajalla on). Ainakin noin lähtökohtaisesti, jos tosiaan ajattelu on että tämä on epärealistista niin se on asia erikseen.

 

[Cobol]

Onko tässä lähtökohtaisena ajatuksena että esim. Jukka Jalosen maidän peli jossa reagoidaan tilanteen mukaa on jotenkin liian kunnianhimoinen tai sitä ei pysty toteuttamaan?

En ota sen enempää ns. meidän peliin kantaa kuin sen mitä olen nähnyt. Siinä ei läheskään aina reagoida tilanteen mukaan. Mitä olen JJalosen otteita ja joukkueita seurannut, reagointi tulee usein erätauolla. Tällöin saamme lukea kirjoituksia tyyliin "Leijonat muutivat pelaamista toiseen erään" yms. Hybridiä en ainakaan itse ymmärrä niin, että sitä ei voisi kategorisesti muuttaa esimerkiksi enemmän kontrollin suuntaan jos valmennus näkee siihen tarvetta. Ihan taas näkemäni perusteella tämä voi tapahtua kesken eränkin varsinkin jos vastustajan pelitapa antaa siihen aiheen. Oman näkemykseni mukaan hybridi ja meidän peli menevät osittain päällekkäin, mutta erojakin löytyy siitä, että - taas oma mielipide - pidän hybridiä hyökkäyspelaamisen ja maalipaikkojen määrittäjänä kun taas meidän peli on laajempi ja kattaa joidenkin mukaan kaiken mitä jääkiekon pelaamiseen tulee.

Oisko pari vuotta sitten tässä ketjussa kun kirjoitin ensimmäisen kerran seuraavani ainoastaan hyökkäyspelaamista ja mm. sitä, mitä tapahtuu kun kiekko tuodaan hyökkäysalueella eri tavoin ja mitä vaatimuksia se asettaa kenttätasapainolle jne. Hyvin äkkiä oppi sen, että ei voida puhua mistään tilan tekemisestä tai voittamisesta vaan pikemminkin siitä, miten hyökkäyksessä pelaajalle rakennetaan jätöllä, syötöllä tai jollain muulla tavalla sen verran avointa tilaa että siitä voidaan toimittaa/laukaista/syöttää kiekko kohti maalia, jossa on esimerkiksi +1 eli kiekko tulee kohti maalia ja oma pelaaja on maskissa ilman että vastustaja on ratkaisevasti vaikuttamassa tilanteeseen (maalivahti toki on).

En siis seuraa tai tilastoi tai lue tilastoista tapahtumia juurikaan muualla kuin hyökkäysalueella siitä yksinkertaisesta syystä, että siinäkin on jo valtavasti tekemistä. Koko seuraamisen logiikkani lähtee siitä, mikä on optimaalisen tapa edistää hyökkäyspeliä siten, että sen tuloksena on maali. Tässä mielessä mun terminologia on hieman erilainen koska esimerkiksi parasta pelinopeutta voi olla 5-6 syöttöä hyökkäysalueella ja taas toisessa tilanteessa yksi nopea syöttö pystyyn. Näin alivoimainenkin hyökkäys on täysin perusteltavissa ja sen pitää tehdä jos tämä hyökkäys edistää parhaiten maalin tekemistä siinä tilanteessa. Tämä on kaiken ydin kun puhutaan hyökkäyspelaamisen pelitavoista.

Eurooppalainen ja NHL-kiekko eroavat monessa suhteessa toisistaan, mutta yksi ero on se, että pohjois-amerikkalainen tyyli on pyrkiä ajamaan hyökkäykset aina maalille ja ampua lähes joka kerta kun on mahdollista (mutta ei ilman suunnitelmaa, siitä jo kirjoitin). Maalinteko on monella tavalla määrätietoisempaa ja pelitavallisesti kehittyneempää Pohjois-Amerikassa kuin Euroopassa. Kyse ei tietenkään ole pelaajien taidoista tai pelkästään taidoista vaan pohjois-amerikkalaisen pelitavan sekä pelitapaan kuuluvien harjoitusten ja toistojen antamasta tuesta maalintekemiseen. Nämä erot tulevat esille jo junnuvalmennuksessa ja junnukiekon pelitavassa, harjoituksissa ja kaikessa muussa. Tämä olisi oma keskustelunaiheensa, mutta totean lopuksi sen, että ihan kovin hirveästi en Suomesta tai Euroopasta lähtisi Kanadaa ja NHL:ää opettamaan siinä, miten hyökkäyspelaaminen tulee organisoida ja miten maalit tehdään ja miten pelataan oikein.

 

[Cobol]

MM-kisat voi laittaa Suomen hyökkäyspelaamisen osalta pakettiin. Analyysi kattaa vain 5vs5 pelaamisen ja sen perusteella Suomella oli yksi kentällinen hyvää hyökkäyspelaamista. Kontiolan ja Immosen kentät epäonnistuivat, Kemppaisen ketju oli kohtuullinen. Toki kokoonpanot vaihtelivat, mutta pääosin juuri noin.

Miksi Barkovit onnistuivat? Voi kuulostaa näsäviisaalta vastaukselta mutta vastaan silti: koska heillä oli etukäteen suunniteltu hyökkäyspelitapa targettina aina maalin tekeminen. Esimerkiksi Suomen viimeiseksi jääneessä ottelussa 5vs5 Barkovit pelasivat tai pyrkivät pelaamaan hyvin yksinkertaisella kaavalla ja käytännössä aina kohti maalia. Jo pelkästään viimeiset kolme sanaa (aina kohti maalia) erottavat Barkovit kaikista muista Suomen kentistä ja ketjuista hyökkäyspelaamisessa.

Jos hyökkäyspelaamista katsotaan ketjun Jokinen-Barkov-Donskoi (jatkossa ABC, joista kuka tahansa mikä tahansa kirjain) osalta tarkemmin Suomi vs Tsekki puolivälierässä, ketju toimi siten, että kun A sai hyökkäysalueella laidassa kiekon, hän joko toimitti kiekon rytmitettynä B:n ja C:n liikkeeseen suoraan maalille tai syötti B:lle tai C:lle heidän noustessa tilanteesta riippuen joko voimakkaalla luistelulla tai hitaasti liukumalla kahdelta kaistalta kohti maalia. Tällöin A:lla oli mahdollisuus joko laukoa itse jolloin B ja C olivat tulossa kaistoiltaan reboundiin tai syöttää jolloin B tai C voivat joko ampua heti tai syöttää mahdollisuuksien mukaan myös takaa nousevalle pakille D. Yksinkertaisimmillaan kuvio meni niin, että A laukaisi kohti maalia josta B tai C haki reboundia tai A syötti B:lle josta B laukaisi ja A ja C olivat menossa reboundiin tai puolustaja D antoi ratkaisevan syötön. Näin tehtiin Tsekkiä vastaan kaksi maalia. Tällaisessa pelaamisessa on jo iso annos tyypillistä pohjois-amerikkalaista määrätietoisuutta ja hyvää hyökkäyspelitapaa maalin tekemiseksi.

Barkovin ketju pelasi Suomen parasta hyökkäyspeliä ollen tärkeimmissä otteluissa myös koko ottelun paras hyökkäysketju 5vs5 tilanteessa. Kun Suomen seuraavaksi paras ketju oli hyökkäyspelaamisen osalta Kemppaisen vitja (vaikka jäikin lopulta paljon Barkoveista ja aika paljon ehkä siksi, että ketjun pakkipari Ohtamaa-Jaakola oli hyökkäyspäässä heikko), muut kaksi ketjua eli Kontiolat ja Immoset pelasivat hyökkäyspäässä kuin vastakohtana Barkoveille. Miten tahansa heidän pelaamistaan arvioikin, sen tarkoituksena ei ollut tilastojen tai esitysten mukaan hyökätä siten, että hyökkäyksen tuloksena saadaan paras mahdollinen ratkaisu maalin tekemiselle. Hyökkäysalueen syötöt olivat pääosin jotain ihan muuta kuin maalintekoa edistäviä.

Eilinen tappio Tsekille harmittaa kun ilman mitään analyysia omin silmin kyse oli osittain siitä, että tuomarit tekivät pelaamisen helpoksi Tsekille ja vaikeaksi Suomelle. Mutta kun katsoo omia tilastoja ja vertaa Suomen ja Tsekin hyökkäyspelaamista kokonaisuutena, Tsekki otti kuitenkin ansaitun voiton. Kun Barkovit lasketaan pois, Tsekin hyökkäyspelaaminen siinä miten mm. syötöt ja muut ratkaisut (maalille nousu, pakkien ajo syvään jne) edistivät keskimäärin tavoitetta eli maalin tekemistä oli Suomea edellä varsinkin ensimmäisessä erässä, jolloin ero oli luokkaa 70-30 Tsekille kun vertaillaan kaikkien kenttien peliesityksiä hyökkäyspäässä. Muut kaksi erää olivat tasaisemmat.

 

[Vartaloharhautus]

Eilinen tappio Tsekille harmittaa kun ilman mitään analyysia omin silmin kyse oli osittain siitä, että tuomarit tekivät pelaamisen helpoksi Tsekille ja vaikeaksi Suomelle. Mutta kun katsoo omia tilastoja ja vertaa Suomen ja Tsekin hyökkäyspelaamista kokonaisuutena, Tsekki otti kuitenkin ansaitun voiton. Kun Barkovit lasketaan pois, Tsekin hyökkäyspelaaminen siinä miten mm. syötöt ja muut ratkaisut (maalille nousu, pakkien ajo syvään jne) edistivät keskimäärin tavoitetta eli maalin tekemistä oli Suomea edellä varsinkin ensimmäisessä erässä, jolloin ero oli luokkaa 70-30 Tsekille kun vertaillaan kaikkien kenttien peliesityksiä hyökkäyspäässä. Muut kaksi erää olivat tasaisemmat.

Itselleni ei jäänyt edes ottelua katsoessa mielikuvaa, että tuomarit olisivat näytelleet merkittävää roolia pelin virtauksen kannalta. Suomi pelasi Tsekin viivelähtötilanteissa erittäin passiivisessa ja seisovassa 0-5 -trapissa, jonka tsekkiläiset pystyivät purkamaan aivan liian helposti luisteluvoiman avulla. Suomi ei passiivisuuden vuoksi pystynyt miehittämään painollista puolta, vaan kaistat vuotivat armottomalla tavalla. Erityisesti tämä passiivisuus korostui ensimmäisessä erässä ja 3-3 -tasoitusmaalin jälkeen. Kaistojen vuotaminen johti siihen, että Suomi luopui usein täysin ilmaiseksi omasta siniviivastaan ja keskialueen riistopelaaminen jäi erittäin heikoksi.

Oliko passiivinen 0-5 -trap osa Jalosen pelisuunnitelmaa vai johtuiko se varovaisuudesta, kuten Tuomo Ruutu mainitsi erätaukohaastattelussa. Koska keskialueen passiivisessa puolustuspelissä oli niin paljon toisteisuutta, näyttäisi se olleen Jalosen tietoinen valinta. Edelleen voidaan kysyä, miksi Jalonen ei määrännyt joukkojaan aktiivisempaan riistopelaamiseen, kun tsekkipakkien vaikeudet omassa päässä sekä hyökkääjien luisteluvoima ja vahvuus olivat varmasti tiedossa. Jalonen antoi tsekkiläisten määrätä pelin rytmin, mikä ei suosinut Suomen vahvuuksien käyttämistä.

 

[Mänizeri]

Oliko passiivinen 0-5 -trap osa Jalosen pelisuunnitelmaa vai johtuiko se varovaisuudesta, kuten Tuomo Ruutu mainitsi erätaukohaastattelussa. Koska keskialueen passiivisessa puolustuspelissä oli niin paljon toisteisuutta, näyttäisi se olleen Jalosen tietoinen valinta. Edelleen voidaan kysyä, miksi Jalonen ei määrännyt joukkojaan aktiivisempaan riistopelaamiseen, kun tsekkipakkien vaikeudet omassa päässä sekä hyökkääjien luisteluvoima ja vahvuus olivat varmasti tiedossa. Jalonen antoi tsekkiläisten määrätä pelin rytmin, mikä ei suosinut Suomen vahvuuksien käyttämistä.

Tähän "passiivisuuteen" lienee syynä ajatus siitä, että viisikko on paremmin kasassa, kun vastustaja tulee ja sitä kautta suora hyökkäys vastustajlta ei mahdollista kuin suoran laukauksen. Tällöin toinen aalto jäisi aina käyttämättä. Se mikä tässä valinnassa kuitenkin on vaarana, on se, että nyt kun hyökkäysalue on iso, tämä tapa mahdollistaa "helpon" pääsyn päätyyn (ristikulma, ränni) ja sitä kautta kulmapelin. On todella vaikea lähteä enää omista hyökkäämään tämän jälkeen, jos päätykiekkoa tai ristikulman jälkeistä irtokiekkoa ei saada pelattua omille.

Ja mistä päästään toiseen silmiinpistävään ongelman: Suomelta tuntui puuttuvan koko turnauksen ajan sapluuna päästä pois omista kiekon kanssa. Oli kyse sitten viiveellä lähtemisestä tai puolinopeasti. Eli kun vastustaja päästetään keskialueen yli "helposti", pitäisi olla pomminvarmat tavat tulla kiekon kanssa pois vastustajan lyödessä painetta. Nyt ei ollut, vaan Tsekki pääsi varsinkin Jagrn johdolla myllyttämään pitkiä pätkiä Suomen päässä. Tämä on itselleni täysi mysteeri, miksi näin pääsi käymään, koska olen pitänyt Kari Jalosta valmentajana joka käyttää kaikki keinot voittaakseen vaikka se vaatisi omalta mukavuusalueelta pois tulemista. Apuvalmentajana on kuitenkin kaveri (Marjamäki), jolle olisi voinut antaa täydet valtuudet hoitaa asiaa kuntoon.... Tai, jos oli annettu valtuudet, niin huonosti homma toimi. Oli syy mikä tahansa, niin apuja tähän voi kysyä myös nykyiseltä U20 -valmentajalta.

 

[TosiFani]

...Oliko passiivinen 0-5 -trap osa Jalosen pelisuunnitelmaa vai johtuiko se varovaisuudesta, kuten Tuomo Ruutu mainitsi erätaukohaastattelussa. Koska keskialueen passiivisessa puolustuspelissä oli niin paljon toisteisuutta, näyttäisi se olleen Jalosen tietoinen valinta...

Trapin sijoitus on varmasti Jalosen valinta, mielestäni Suomi ryhmittäytyi turhan alas. Aktiivisen karvauksen ja vetäytymisen välillä tehtävä valinta on taas aina kärkikarvaajan tekemä valinta ja tässä taas näkyi suomalaisten pelaajien varovaisuus. Pelissä oli useita tilanteita, joissa rohkeammalla karvaamisella olisi päästy riistoihin.

..Ja mistä päästään toiseen silmiinpistävään ongelman: Suomelta tuntui puuttuvan koko turnauksen ajan sapluuna päästä pois omista kiekon kanssa. Oli kyse sitten viiveellä lähtemisestä tai puolinopeasti...

Suomella on selkeä sapluuna tähän, mutta kiekolliset ratkaisut olivat usein erikoisia. Koko turnauksen ajan ihmetytti syöttöjen huono laatu omissa. Suomi sai useaan kertaan tilanteen rauhotettua ja pyrki pelaamaan kiekollisena myös paineen alla. Näissä tilanteissa tehtiin toistuvasti huonoja ratkaisuja, heitettiin rännikiekkoja, syöttöjen laatu oli heikko, pakit tekivät erikoisia käännöksiä, syötöt viipyivät.

Suomen joukkue oli varsin kokematon, mikä varmasti näkyi pelitavan toteuttamisessa. Toisaalta tuli mieleen, että pelaajille oli annettu liikaa vapautta ratkaisun valinnassa. Varsinkin hitaissa lähdöissä syötöt viipyivät usein ja hyökkääjät karkasivat. Salmela oli tästä hyvä esimerkki, hän haki liian usein vaikeita ratkasuja, syöttö sentterille oli liian helppoa.