Kyllä, koko julkinen sektori pitäisi yksityistää, jolloin tästä ainaisesta ruikutuksen aiheesta päästäisiin eroon.
Yritetäänpäs vielä kerran yhdestä näkökulmasta.
Onko parempi, että (A) koulutukseen käytettävissä olevat rahat sijoitetaan siten, että opettajille maksetaan matalia palkkoja, koska niin voidaan kilpailun vuoksi tehdä, minkä jälkeen säästetyt rahat käytetään osittain tai kokonaan seuraavasti.
1) Palkataan lisää opettajia vakituisesti, jolloin työttömiä työllistyy.
2) Opetetaan lapsia pienemmissä ryhmissä, jolloin he saavat enemmän henkilöhtaista huomiota ja apua.
3. Eriytetään opetusta, jotta hankalat ja muita häiritsevät lapset saadaan erityisen ohjauksen piiriin ja jotta erityislahjakkaat saavat tarvitsemiaan virikkeitä ja haasteita.
4. Luodaan kouluihin harrastustoimintaa koulupäivien jälkeen.
Vai onko parempi, että (B) sallitaan opettajien piiloutua etujärjestöjensä ja lukkiutuneiden rakenteiden taakse ja nostaa nykyisiä palkkojaan samaan aikaan, kun oppilaille ei ole varaa jakaa enää edes käyttämättömiä harjoituskirjoja tai ylimääräisiä kyniä, jos entinen katoaa. Myöskään häiriköille ei ole aina mahdollisuutta järjestää omaa tilaa, vaan aadeehoodee-klubi svengailee muiden joukossa.
Vai korotetaanko entisestään veroja? Onhan näitä tarvitsijoita. On sairaanhoito, on opetusala, on päivähoito, kulttuuri, urheilu, päihdetyö ja mitä niitä nyt on. Kaikki tarvitsevat yhtä polttavasti.
En ole varma nimestä, mutta saattoi olla perussuomalaisten Pauli Vahtera, joka kaiveli esiin lukuja valtion rahankäytöstä. Niistä selvisi, että samaan aikaan kun peruspalveluista nipistetään, rahaa riittää jaettavaksi muualla. Koulumaailmassa näkyvä ilmiö koskee siis koko yhteiskuntaa. Heiltä, joilla jo valmiiksi on vähän, otetaan vähäkin pois, kun taas heille, joilla jo valmiiksi on paljon, annetaan lisää (mm. prosenttiperusteisia palkankorotuksia).
Yhteiskunnassa on pula rahasta ja pula töistä. Ymmärrän hyvin, että keskiluokkaiselle oksalle kivunneet puolustavat asemiaan, mutta yhteiskunnan etu ei taatusti ole se, että hyvinvointi ei jakaudu. Järjestelmä, jossa ihmisiä koulutetaan yhä enemmän työttömiksi ja jossa töistä käydään yhä enemmän kilpailua, ei johda yhteiseen hyvään vaan harvojen hyvään. Samaan aikaan kun oksille yltäneiden edut kasvavat, oksilta tippuneilta revitään sammalkin alta.
Silloin, kun ajat ovat niukat väliaikaisesti tai pysyvästi, tarvitaan solidaarisuutta, jossa sekä henkistä että aineellista hyvää jaetaan. Se säästää välillisesti valtavasti rahaakin, koska ihmiset saavat työtä, tekemistä ja merkityksen ja sosiaalisen yhteisön elämäänsä, eivät syrjäydy ja katkeroidu tai istu koulun penkillä taas yhtä tutkintoa lusimassa, vaikka entinenkään ei työllistänyt. Käpyjen keräily on kyykyttämistä. Työn jakaminen on rationaalisuutta ja mielenterveystyötä.
Jos kaikilla on oikeus ajaa omaa etuaan yksin tai porukassa, mutta kenelläkään ei ole velvollisuutta ajatella yhteiskunnan yleistä hyvää, niin mitä tästä seuraa, kun työ vähenee entisestään? Siitä seuraa yhä jakautuneempi yhteiskunta, jossa yhä harvemmilla menee hyvin ja yhä useammilla huonosti.
Surkeaa on, että korkekoulutetut perustelevat palkkojaan
näennäisillä argumenteilla, jotka eivät kestä todellista mittaamista. Yksi yleisimmistä niistä on koulutuksen pituus.
Todellisessa yliopistomaailmassa kesä kuitenkin alkaa pirun aikaisin ja loppuu pirun myöhään. Sama koskee joulua. Lisäksi on periodien väliset tauot. Maanantait ja perjantait ovat usein löysiä. Kirjatenttialoilla luentoja voi olla viikossa vain muutama. OKL:ssä leikitään ja lauletaan ja melutaan luennoilla. Jonkinlainen gradu kuitenkin väännetään, jotta saadaan maisterin paperit.
Tästä seuraa, että jotkut pystyvät tekemään täyttä tai lähes täyttä työviikkoa samaan aikaan, kun he suorittavat ylemmän korkeakoulututkinnon. Se ei johdu siitä, että he olisivat poikkeuksellisen lahjakkaita, vaan siitä, että korkeakouluopintojen pituus perustuu monilla aloilla loputtomaan löysyyteen ja tyhjäkäyntiin. Siksi opiskelun pituus palkan perusteena on surkea. Jos palkkaansa tahtoo jollain perustella, se pitäisi tehdä osaamisella, jolla pystyy erottautumaan muista ja joka edes jollain tavalla pystytään mittaamaan.
Nöyrästi kokoomusta äänestävä opettaja voi uskoa ansainneensa asemansa omalla työllään ja ahkeruudellaan, mutta tosiasiassa hänenkin asemansa perustuu joukkovoimalla taisteltuihin etuihin, jotka pysyvät yllä kilpailua rajoittamalla. Kilpailun rajoittamisessa ovat mukana poliittiset puolueet Kokoomus mukaan lukien, koska tällä tavoin ne turvaavat äänestyspohjansa.
