Noniin. Nyt tiedän vastauksen tähänkin kysymykseen.
Lopetin jo viinan kanssa juhlimisen, mutta on täysin selvää, että olympiakultaa en olisi juhlinut näin paljoa. Poolin Champions League voittokaan ei aiheuttanut kuin yhden yön rankan juhlimisen. Kaikin puolin hieno kiekkovuosi minulle: Olympiahopea Suomelle ja Kannu Kerholle. MM-kisat ei juuri nyt nappaa hetkeäkään, mutta on tässä vielä aikaa hakea motivaatiota niidenkin seuraamiseen.
Anyway: kiekkokautta 2005-06 en unohda ikinä, vaikka sitten vanhana ja dementoituneena kaiken muun unohtaisinkin ;)
Näin kirjoitin vuonna 2006. Vuonna 2009 vastaan vaihtoehdoista...
a. Suomelle olympiakulta, Kerholle SM-hopea
b. Kerholle SM-kulta, Suomelle olympiahopea
Vaihtoehto b.
Vaikka Suomella ei vielä olympiakultaa olekaan ja Kerholla Suomen mestaruus jo on, silti seurajoukkue on se selvä ykkönen.
Seurajoukkuetta eletään ja hengitetään koko vuosi. Maajoukkuetta vain silloin tällöin. Seurajoukkuetta fanittavat ihmiset, jotka sitä rakastavat. Maajoukkuetta kivutaan gloryhunttailemaan tasaisin väliajoin. Ei maajoukkuetta voi samalla tavalla rakastaa.
Ei ei. Niin paljon kun toivoisinkin Suomen voittavan olympiakultaa Vancouverissa, ei sydämeni kestä sanoa, että sen tuoma riemu olisi suurempi, kuin Kerhon finaalitappion tuottama kipu. Maajoukkeen voiton puolesta en uhraisi Kerhon voittoa. En missään tapauksessa.