Nyt on tunteet hieman tasaantuneet.
Se syy, miksi tämä finaalitappio ottaa niin erityisen koville, on tietysti se, että tähän mennessä kaikki oli mennyt aivan pilkulleen niinkuin olin monen monta kertaa uneksinut ja haaveillut. Kaikki ottelut voitettu, Ruotsi vastassa finaalissa, Suomi oli turnauksen paras joukkue, kaikki parhaat pelaajat mukana, Ruotsin kultainen sukupolvi olisi tämän voiton myötä jäänyt ilman olympiakultaa...Ja ennenkaikkea ne pelaajat. Saku Koivun, Teemu Selänteen, Teppo Nummisen, Ville Peltosen ja Jere Lehtisen ikäryhmä on minulle niin läheinen, että heille olisin sitä voittoa toivonut niin paljon. Nyt he eivät sitä saa.
Tässä olisi myös ollut paikka uudelle jääkiekkobuumille. Ne jotakuinkin meikäläisen ikäiset jannut, jotka rakastuivat lätkään 90-luvun puolenvälin menestysvuosina, alkavat pikkuhiljaa lähestyä täysi-ikää. Jos nyt olisi otettu olympiakultaa, olen varma että oltaisiin nähty melkoinen piikki harrastajatilastoissa.
Lienee myös turha muistuttaa, kuinka helvetin suuri merkitys tällä voitolla olisi ollut kansallisen itsetunnon kannalta. Jos tämänpäiväinen peli olisi päättynyt toisin, paistattelisi tällä hetkellä turuilla ja toreilla eri puolella Suomea satoja tuhansia Maailman Kuninkaita, Kiekkoilun Olympiakultaa Voittaneen Joukkueen Kannattajia. Nyt kun kaikki meni niin kuin meni, olemme aina vaan syvemmällä kansallisessa itsesäälissä. Juuri kukaan ei enää usko siihen, että Suomi voisi voittaa jääkiekkoilussa jotain suurta.
Juuri tällä hetkellä edes ennenaikainen tieto Latviassa saavutettavasta MM-kullasta ei tuntuisi missään. Fakta on, että tälläistä, urheilunsaralla henkilökohtaiset unelmat täyttävää tilannetta en saa enää koskaan kokea. En koskaan. Ja nyt se mokattiin.
Pirkkala vaikenee.
