Suomalainen juniori on huonokuntoinen, hidas, voimaton eikä jaksa. Suomalainen juniori ei ole urheilija eikä elä urheilijan elämää. Tarasovin sanoin, vain hyvästä urheilijasta voi tulla hyvä jääkiekkoilija. Suomalainen juniori ei harjoittele tarpeeksi, eikä hänellä ole oikeanlaista kiimaa harjoitteluun ja pelaamiseen. Suomalaisen seuran juniorimylly ei ole tarpeeksi vaativa, että se tuottaisi kv. tason huippuja säännöllisesti.
Kyllä Suomessa juniorit treenaavat aivan järjettömän paljon. Ajallisesti enempään harjoitteluun ei yksinkertaisesti ole enää aikaa, kun pitäisi kouluakin jossain välissä käydä.
Puhun nyt pääkaupunkiseudun joukkueista, joista varmaan jokainen treenaa tuosta D1-C2-tasosta alkaen 4-6 kertaa viikossa, ympäri vuoden ja siihen vielä pelit päälle (1-3 kpl/vko). Treenit kestoltaan 60-90min. johon alku- ja loppulämmöt päälle, eli kokonaiskesto n. 90-120min. kerta. Siihen vielä matkat hallille mennen tullen päälle, niin alkaa vuorokaudesta loppumaan äkkiä tunnit jos pitäisi vielä lisätä harjoituksia. Ja kun nukkuakin pitäisi ehtiä jossain välissä. Ja syödä.
Perusharjoitusten lisäksi lahjakkaimmat ja innokkaimmat käyvät 7. luokalta alkaen ylimääräisissä aamutreeneissä 1-2 krt/vko, 60-90min./kerta. Siitä suoraan kouluun ja koulun jälkeen vielä omiin treeneihin suoraan. On se aikamoista rumbaa, todella kuluttavaa.
Voisi melkein sanoa että Suomessa treenataan jopa liikaa, liian varhain ainakin ja liian yksipuolisesti. Ja tämä taas johtaa siihen, että lajin parista putoaa liian aikaisessa vaiheessa paljon lupaavia, suurta potentiaalia omaavia pelaajia pois kun eivät jaksa sitä, ettei elämässä ole yksinkertaisesti mitään muuta kuin kiekkoa. Mihinkään muuhun ei yksinkertaisesti riitä aika.Tulee yliannostus ja pelaamisesta katoaa ilo. Homma menee tylsäksi suorittamiseksi.
Hyvän pelaajan tunnusmerkki ei aina ole se, että hän elää ja hengittää pelkästään kiekkoa eikä koskaan edes ajattele mitään muuta. Väittäisin jopa päinvastoin ja sanoisin että parhaat pelaajat ovat sellaisia, jotka osaavat (ja pystyvät, jos sitä aikaa vaan on) katsoa elämää hieman laajemmastakin vinkkelistä ja tuoda niitä muualta opittuja asioita sitten myös siihen kiekkoon.
Lisäksi toinen, oikeastaan vieläkin merkittävämpi ongelma suomalaisella kiekkoilussa on se, että junioritoiminnassa pyörii aivan liikaa näitä liian kunnianhimoisia vanhempia. jotka soluttautuvat joukkueen toimintaan mukaan (koska talkoovoimaa aina tarvitaan ja se on usein myös välttämättömyys koko toiminnan ylläpitämiseksi) ja ne sitten muodostavat näitä omia pikku kultapossukerhoja näiden joukkueiden sisälle joka johtaa omien ja näiden muiden kultapossukerholaisten poikien suosimiseen mahdollisesti paljon lahjakkaampien ja parempien pelaajien kustannuksella. Vähintään niin, että jos valittavana johonkin on samantasoiset pojat, niin sen kultapossukerholaisen lapsi menee aina sen lapsen edelle erilaisissa valinnoissa, kuin joka ei kuulu siihen sisäpiiriläisten kerhoon.
Tämä johtaa myös siihen, että lapsen harrastuksesta tulee oikeastaan väkipakolla myös vanhemman harrastus, koska vanhemman tulee olla hyvin aktiivisesti mukana myös joukkueen toiminnassa, jotta se oma lapsi ylipäätään saa lajia harrastaa reilusti ja samoin ehdoin kuin muidenkin lapset. Kaikilla ei vaan siihen ole yksinkertaisesti mahdollisuutta, että pyöritään kaiket illat ja viikonloput hallilla huoltajan tehtävissä tai hoidetaan muita joukkueen juoksevia asioita kuten kirjanpitoa, varainkeruuta yms. esim. omista töistä johtuen. Tai mistä tahansa elämäntilanteesta johtuen.
Olen aivan liian monta kertaa saanut todistaa sitä, kuinka junioritoiminnassa ihan avoimesti syrjitään sellaisia pelaajia, jotka eivät satu olemaan "oikeasta perheestä", ei silloinkaan vaikka olisivat kuinka hyviä. Syrjiminen sitten lopulta johtaa lajin parista erkaantumiseen ja varhaiseen lopettamiseen ennen kuin varsinainen potentiaali on koskaan päässyt edes puhkeamaan kunnolla kukkaan.
Ja joskus vaan ei ihmisten henkilökemiat toimi aikuisten kesken ja se saattaa johtaa myös oman pojan syrjimiseen peluuttamisessa. Mikä on aivan sairasta, mutta niin se vaan menee. Suututat väärän ihmisen, niin siitä kärsii sitten lapsi. Tuolla näkee niin kummallista touhua kulissien takana ettei sitä haluaisi edes uskoakaan.
Luuletteko muuten, että on puhdasta sattumaa että esim. Koivun molemmista pojista tuli NHL-tähtiä? Tai Ahon tapaus? Miksi niin monen ammattipelaajan tai kiekkovaikuttajan pojasta tulee myös ammattikiekkoilija?
Ei, kyse ei ole siitä että johonkin perheeseen nyt vaan sattuu sattuman oikusta syntymään erityisen lahjakkaita pelaajia, vaan suhteista. Ja myös rahasta.
Niin karua kuin se onkin, niin kyllä se isä ja sen isän suhteet vaan ovat se varsin ratkaiseva tekijä lapsen menestymiselle. Suhteilla poika saa jo heti alusta asti parasta valmennusta, parasta kannustusta ja peliaikaa, parhaat pelikaverit jne. Kokenut isä osaa valita jo heti alusta asti pojalleen parhaan mahdollisen joukkueen ja ympäristön, missä kehittyä. Ei ne viisivuotiaat kiekkoilijan alut näistä asioista tietenkään mitään tiedä, vanhemmista kaikki lähtee.
Voitte olla aivan varmoja esim. siitä, että molemmat Koivun pojat ovat saaneet ihan alusta asti treenata ja pelata omien joukkueidensa parhaimpien kanssa. Mutta ei siksi että he olisivat jotenkin olleet vaan niin maagisen lahjakkaita urheilijoita, vaan siksi että heidän isänsä on Jukka Koivu, joka varmasti on pitänyt huolen siitä että omat pojat pääsevät pelaamaan alusta lähtien parhaiden kanssa, parhaassa valmennuksessa. Ja kun treenaa ja pelaa parhaiden ja motivoituneimpien kanssa jatkuvasti, kehitys on paljon parempaa kuin jos treenaisi vain surkimusten kanssa. Pätee mihin tahansa urheiluun ja muuhunkin elämänalaan: niin hyvä kuin huonokin vain tarttuu.
Ja kun nämä isojaot tehdään jo aivan liian varhaisessa vaiheessa, eli siinä 10-12 vuotiaana, että kuka pelaa milläkin tasolla ja kenen kanssa niin kerran kun siitä putoat alemmalle tasolle, niin siellähän sitten pysyt. Edes rahalla ei pääse monelle kesän kiekkoleirille, jos ei ole pelannut ko. kaudella vähintään AA-tasolla (toiseksi korkein taso). Mutta kun siellä AA-tasollapa ei välttämättä pelaakaan ne kaikki paremmat pelaajat kuin alemmalla A-tasolla, vaan ne, jotka ovat sinne AA-peleihin päässeet suhteilla tai muilla kuin pelillisillä ansoilla. Kaikki tällainen jarruttaa huono-osaisempien lasten kehitystä ja pitää kieroa toimintamallia yllä, joka on ihan suoraa syrjintää.
Ja esim. vuosittaisessa Pohjola-leiri scouttauksessa ei edes katsota muita kuin ihan ylimmän AAA-tason pelaajia ja vain he pääsevät edes Pohjolan esikarsintoihin. Vaikka sieltä alemmalta tasolta voisi löytyä monta parempaa pelaajaa, mutta joilla on vaan käynyt huono tuuri tässä postauksessa mainittujen seikkojen ansiosta (kuten "väärät" vanhemmat), joista syistä pelaaja ei vaan ole päässyt omassa joukkueessaan pelaamaan niitä AAA-pelejä (vaikka todellisen tasonsa puolesta olisi sinne pitänyt päästä).
Nämä varhaiset "isojaot" ovat siis hyvin suuri syy sille, miksi niin moni lahjakas pelaaja, josta olisi voinut tulla vaikka mitä paremmalla tuella, lopettaa juuri tuossa kriittisessä 12-14 vuoden iässä. Ja niitä on nähty aivan liikaa. Ei tuon ikäsistä voi vielä kukaan sanoa, onko kuka mitenkä lahjakas vaiko ei ja tuleeko siitä mitään vaiko ei. Kaikille tulisi antaa tuossa iässä vielä täysin tasavertainen mahdollisuus. Lapset ovat vielä hyvin herkkiä ja jos kokevat että heitä syrjitään tai kiusataan, niin he sitten lopettavat kokonaan. Monen kohdalla olen ajatellut että voi, voi, tuostakin olisi voinut tulla vaikka mikä änäritähti jos olisi jatkanut vaan. Jos olisi annettu se mahdollisuus jatkaa eikä tapettu sitä motivaatiota heti alkuunsa.
Brent Burnsillekin sanottiin tuossa iässä, että olet niin hidas ettei sinusta tule ikinä kiekkoilijaa, lopettaisit vaan jo. Mutta kuinkas sitten kävikään? Kaveri päätti vaan treenata kovempaa kuin kukaan häntä ennen ja pääsi lopulta sinne, minne oli halunnutkin. Kaikki ei vaan ole yhtä sisukkaita tai paksunahkaisia, mutta heistäkin voisi tulla vaikka mitä jos tuki ja kannustus olisi oikeanlaista ja kohdallaan.
Toki urheilijaperheessä varmaan on kaikki muukin tarpeellinen kasvua urheilullisuuteen tukemassa, kuten lepo ja ravinto ja treenivinkit, sekä pelaaja-isi osaa antaa jo varhaisessa vaiheessa omalle pojalleen kullanarvoisia vinkkejä, miten peliä pelataan jolloin se pelisilmäkin siitä kehittyy. Tämäkin on muuten aikamoinen harha, että pelisilmää ei voisi mitenkään kehittää vaan se on muka joku mystinen synnynnäinen lahja. Ei ole, vaan sitä voi kehittää ihan siinä kuin muitakin ominaisuuksia.
Maailma on helvetin epäreilu paikka ja sille ei vaan voi mitään. Harvasta köyhän perheen lapsesta tulee Suomessa ammattikiekkoilijaa, kun sellainen ei koskaan saa edes mahdollisuutta. Laji on aivan liian kallis useimmille perheille ja köyhillä perheillä ei myöskään ole tarvittavia suhteita ja kontakteja sellaisiin tahoihin, jotka voisivat edesauttaa oman pojan kehittymistä. Huono-osaisuus periytyy kiekossakin ihan samalla tavalla kuin muussakin elämässä. Nigga's born in a ghetto, nigga's gonna die in a ghetto.
Tiivistettynä voisin sanoa, että mielestäni koko junioritoiminta suomalaisessa jääkiekkoilussa on läpeensä sairas ja se pitäisi räjäyttää atomeiksi ihan kokonaan ja rakentaa terveemmälle pohjalle ihan uusiksi. Nykyisestä suhdeverkostoilla toimivasta elitismistä tulisi päästä eroon ja palauttaa asiat sille tasolle että sieltä ulkojäiltäkin olisi mahdollisuus nousta vielä maajoukkuetasolle puhtaalla työnteolla ja omistautuneisuudella, kuten ennen. Jääkiekosta on tullut liian suurta bisnestä.
Voi vaan kuvitella, kuinka hyvää se koko lajille tekisi että sitä pääsisi ja sitä saisi harrastaa ihan jokaikinen suomalainen lapsi taustoihin katsomatta tasavertaisesti.