Nuori Suomi ry

  • 998 660
  • 5 368

siffa

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sport, Kärpät, Detroit Red Wings
Koripallon osalta iso vaikuttava tekijä on käsittääkseni se, että nuorimaajoukkueilla ja aikuisten maajoukkueella on jo pitkään ollut yhteneväinen peitapa.

Jääkiekkoliitto on viime vuosina tuonut voimakkaasti kentälle omaa yhteneväistä pelitapaa, joka on nimitetty Meidän Peliksi. Siinä oli Erkka Westerlundilla merkittävä osuus, kun Jukat Jalonen ja Rautakorpi veivät Meidän Peliä jääkiekkoseuroihin.

Siffan juttuja en puolestani oikein käsitä. Lajissa kuin lajissa valitetaan että Suomi on pieni maa ja täällä yksi vetää lisenssipelaajien pienestä määrästä yhtäläisyysmerkit kansainväliseen menestykseen. Kuinkahan menestyksekäs Suomi voisi ollakaan nykyisellä tyylillä jos vaikka koripalloa harrastavaa massaa olisi enemmän?

Tässäkin viestiketjussa on, niinkuin kirjoitat, valitettu jääkiekon osalta sitä, että Suomi pienenä maana ei voi tuottaa huippujunioreita riittävästi. Itse olen väittänyt, että meillä on jääkiekossa ollut monia vuosia riittävä pelaajamateriaali, joten pelaajamateriaalin määrästä ei huippujunioreiden kehittäminen ole minusta ollut kiinni. Nyt halusin sitten todistaa väitteeni oikeaksi, kun maailman laajuisesti aivan eri kokoluokan peleissä kuin jääkiekko eli kori- ja lentopallossa suomalaiset ovat nousseet kärjen tuntumaan murto-osalla siitä lisenssipelaajamäärästä, mikä on jääkiekossa. Tämän asian halusin kirjoituksellani viestittää, mutta täällähän väännetään määrättyjen nimimerkkien toimesta (ei koske Fordélia) jatkuvasti omia mielikuvia viesteistäni. Se on puolestani sallittua eikä se minua häiritse, mutta joskus aina joudun kirjoittamaan uuden viestin selvittääkseni sen, mitä alunperin tarkoitin.

Koripalloliitolla on 127 seuraa ja niistä 14 on Nuori Suomi-sinettiseuraa. Minulla on jäänyt mielikuva, että Henrik Dettmann ei lausunnoissaan ole paljon arvostanut Nuori Suomi-järjestelmää.
 

TosiFani

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
Luultavasti tulisi toki tulosta, mutta konflikteja olisi odotettavissa.

Enpä usko, että yksilöihin keskittyminen ja pikkujunnuissa menestyminen olisivat edes ristiriidassa keskenään, päinvastoin. Siihen ei nyt vaan näyttäisi olevan haluja, sillä silloin muutama kaveri veisi valtaosan peliajasta... siis paluu vapaan peluutuksen aikaan hakusessa sinullakin?...

Ei vaan valmennuksen laadun nostaminen. Parhaat junnut parhaiden valmentajien harjoituksiin.
 

msg

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sopimustekninen verovelka
Minulla on jäänyt mielikuva, että Henrik Dettmann ei lausunnoissaan ole paljon arvostanut Nuori Suomi-järjestelmää.

Mitä pahaa on siinä, että ulkopuolinen ja riippumaton taho tulee ja arvioi seuratoiminnan laadun?
 

tnup

Jäsen
Tai minkälaisia järjestelmiä laji harjoittelua varten luo. Jääkiekossa esimerkiksi seurarajat ovat yksi suuri este huippupelaajien kehittämiselle, toinen on joukkuemenestyksen merkitys pikkujunnuissa. Karrikoiden sanottuna Aaro Kivilinna -palkinto pitäisi lopettaa ja keskittyä yksilöihin.

Tämä on totta, ikävän totta monella paikkakunnalla. Ja täysin sama pätee jalkapallossa. Sormi osoittaa... seuroihin ja itselleen kannuksia hankkiviin valmentajiin. Yksilö tulee jossain sijalla ynnä muuta.
 

Fordél

Jäsen
Tai minkälaisia järjestelmiä laji harjoittelua varten luo. Jääkiekossa esimerkiksi seurarajat ovat yksi suuri este huippupelaajien kehittämiselle, toinen on joukkuemenestyksen merkitys pikkujunnuissa. Karrikoiden sanottuna Aaro Kivilinna -palkinto pitäisi lopettaa ja keskittyä yksilöihin.

Järjestelmä lienee toissijainen, mitä tulee aivan terävimpään huippuun. Karrikoiden, heitä syntyy, oli järjestelmä minkälainen tahansa. He viettävät lajinsa ja ylipäänsä urheilun parissa niin tuhottomasti aikaa, että kehittyvät lajinsa huipulle. Tätä aikaa ei pysty tarjoamaan yksikään järjestelmä. Sen sijaan järjestelmä tuottaa erilaatuista massaa. Kenties nämä seurarajat ym. vaikuttavat eniten juuri näihin tapauksiin. Jos rajat ovat tiukat eikä esim. lajivaihtoja pystytä tekemään tai sallita kokeiluja, tulee pudokkaita, jotka jäävät koko homman ulkopuolelle. Se on pahin tilanne. Eli jälleen kerran, pitäisi todellakin keskittyä yksilöön ja tarjota jokaiselle mahdollisuus harrastaa omista lähtökohdistaan.
 

andyjack

Jäsen
Suosikkijoukkue
Pääkaupunkiseudun joukkueet, FPS
Lentopallossa Suomessa on jo vuosia kerätty parhaat juniorit harjoittelemaan (ja asumaan) keskenään urheilulukioihin. Aiemmin tuo tapahtui Varalassa ja nykyään Kuortaneella. Harjoitellaan parhaiden junnujen kesken ammattivalmentajien kanssa ja tuloksia syntyy pienelläkin harrastajamäärällä. Lätkässä USAlla on vastaava valmennuskeskus käsittääkseni Ann Arborissa ja tulosta syntyy sielläkin.

Meillä maan parhaat lätkäjunnut kokoontuvat ymmärtääkseni muutaman kerran vuodessa treenaamaan ja pelaamaan keskenään. Lajien välillä on siis merkittäviä eroja siinä, miten parhaiden juniorien kanssa toimitaan. Tästä voi taas tehdä ihan millaisia johtopäätöksiä haluaa. Esimerkiksi voisi ajatella, että seuravalmennus ei ole tarpeeksi laadukasta tai että parhaat pelaajat pääsevät liian helpolla seurojen treeneissä tai jotain ihan muuta.

Koriksen kuvioita en sen tarkemmin tunne, mutta ainakin pääkaupunkiseudulla toimii Helsinki Basketball Academy, johon on kerätty huippujunioreita. Tuolla tarjotaan valmennusta ammattivalmentajien johdolla koulun yhteydessä viisi kertaa viikossa (tämän lisäksi pelaajat treenaavat omissa seuroissaan).
 

PJx

Jäsen
Vanha totuus on, että asenne alkumetreillä määrää lopputuloksen. Jos huippuja halutaan saada aikaan, niin lapset on ajettava äärettömän kovaan rakoon pienestä pitäen. Yksi keino on kerätä lahjakkuudet yhteen, toinen käyttää vanhaa konstia: (ainoastaan) lahjakkuudet pelaamaan ikäisiään vanhempien kassa.

Ison osa kuuppa ei kestä kumpaakaan. Ei saa olla stara ja isoja pomppuja tulee vastaan. Mutta rapatessa roiskuu. Loppujen lopuksi on melko sama saadaanko järjestelmän piiriin 90% tai 10% riittävän lahjakkaista lapsista. Osin arvalla pinnalle valikoituu lajin tarvitsema määrä poikia, loppujen osa on karu. Otanta on kuitenkin sen verran suuri, että vähempikin riittää hyvin pitkälle kunhan kyyti on tarpeeksi kylmää...

Nykyoloissa en ole ollenkaan varma siitä, haluanko nähdä Suomessa tehokasta junnusysteemiä. Sellainen saataisiin varmaakin melko helposti aikaan, mutta se vaatisi rinnalleen järjestelmän, jossa pudokkaista pidettäisiin huolta. Lyhyesti sanottuna ennen tätä urheilua pitäisi Suomessa alkaa arvostamaan.

Voi pitää melko selvänä, että vakavasti urheilleilta koulu on mennyt omaan tasoon nähden vihkoon ja rehabilitoituminen vie vuoden kaksi. Sen jälkeen pitäisi kiriä kiinni muiden etumatka. Ennen kuin tämä aukko on riittävästi paikattu, niin en usko, että vastuunsa tunteva "järjestelmä" ryhtyy määrätietoisesti "painostamaan" lapsia ja nuoria. Eli suomeksi sanottuna: jatkossakin pitäydytään puheen ja hyvien aikomusten tasolla.
 

PJx

Jäsen
No eihän se muuten olisikaan se vanha konsti. Epäselväksi ehkä jäi, että myös oman ikäisissä tai myös yli-ikäisinä pelaavat täytyisi pitää "aivan liian kovilla" sekä laadullisesti että määrällisesti. Suomeksi sanottuna kavereiden pitäisi mennä jo hyvin nuoresta lähtien urheilu edellä vähän joka asiassa, jolloin kaikki muu jäisi vähän vähemmälle. Käytännössä siis valmentamista vain ja ainoastaan ammattiurheilijaksi urheilun ehdoilla. (Hauskuutta toki unohtamatta.)

Mikäänhän ei takaa, että juuri ne nuorina vanhempiin ikäluokkaan nostetut olisivat niitä, jotka selviäisivät putkesta läpi.

Mutta harvassa ovat ne esasieviset, jotka ottavat tällaisesta projektista elämäntyön ja vielä harvemmassa tapaukset, joissa panostus loppupeleissä kannatti. Asennetta se joka tapauksessa vaatii alkumetreiltä lähtien...
 
Suomessa kilpailulisenssipelaajia on koripallossa 15603 ja lentopallossa 13091. Pelaajamäärät ovat maailman puitteissa erittäin pienet, mutta menestys maailman huipulla on tällä hetkellä pelaajamääriin nähden hämmästyttävän hyvä. Suomessa on jääkiekossa 67 500 lisenssipelaajaa, mutta maailmalla pienessä lajissa huippujunioreiden kehittäminen ei ole vastannut lisenssipelaajien määrää ja sen kasvua.

Ihan vain vertailun vuoksi lentopallosta ja harrastamääristä maailmalla ja teoriasta, että pienemällä harrastajamäärällä saataisiin laadukkaampaa pelaajaa maailmalle: USA on ainoana maana voittanut vuoden 1984 jälkeen jokaisissa olympialaisissa mitalin (indoor&beach). Meidän keskikoulua vastaavalla tasolla harrastajamäärät tytöissä on vaatimattomat 404.000 pelaajaa ja poikiakin harrastaa Varsity tasolla 42.000 pelaajanalkua. Ja lisäksi määriin pitää laskea College- ja University-tason pelaajat sekä puhtaat ammattilaiset. P. Sihvosen teoria (tai lähinnä kyseessähän täytyy olla täysin pohjaa vailla oleva heitto) siitä, että pienemmällä harrastajamäärällä saadaan parempia huippuja, on täysin vailla minkäänlaista pohjaa. Ja niin, onko jenkeissä lentopallossa DDR-tyyppinen järjestelmä, joka aloittaa 2-4 v. lapsien työstämisen Pro-pelaajiksi? ? Epäilen vahvasti; eiköhän laadukas valmennus, moitteettomat olosuhteet, riittävä kilpailu ja urheilijan oma, kehitykseen tähtäävä asenne riitä eväiksi jenkeissäkin. Miksei meillä kotosallakin riitä?
 

msg

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sopimustekninen verovelka
Mutta harvassa ovat ne esasieviset, jotka ottavat tällaisesta projektista elämäntyön ja vielä harvemmassa tapaukset, joissa panostus loppupeleissä kannatti. Asennetta se joka tapauksessa vaatii alkumetreiltä lähtien...

Niin kannattaisikohan liittojen ja seurojen jatkossa miettiä keinoja, jolla varmistetaan seuraharjoitusten ulkopuolella tapahtuva treenaaminen? Pitää saada jo päiväkoti-ikäisten isät ja äidit tajumamaan mitä huipulle pääseminen vaatii ja motivoitua vanhemmat pitämään huolta siitä, että määrä ja laatu toteutuu.
Voihan olla, että se vaatii vanhemmalta sen, ettei voi enää tehdä kokopäivätyötä tai että perhe joutuu muuttamaan toiselle paikkakunnalle, mutta motivoitunut ja kunnianhimoinen vanhempi varmaan ymmärtää, että kilpailu on kovaa eikä ole varaa antaa tasoitusta. Toisaalta koti-isän lapsenhan ei tarvitse päiväkodissa käydä eli harjoitukset voidaan tehdä kun lapsen vireystila on parhaimmillaan. Ja aina tietysti mennään siffan selittämättä jättämällä 'lapsen ehdoilla', mutta kyllä sillä vanhemmalla on se suurin vastuu siitä, että lapsi harjoittelee määrällisesti ja laadullisesti riittävästi jo pienestä pitäen.

Mahtoiko Kojonkosken työryhmä lainkaan miettiä sitä, miten Suomeen saadaan lisää esasievisiä?
 

Mänizeri

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, New York Rangers
Koska en ole valmentaja, ennustan...

... että Suomessa jatkossa entistä useampi huipulle asti pääsevä urheilija tulee perheistä, joissa jompi kumpi vanhemmista on urheillut ja on samalla vähintäänkin sukunimeltään tuttu kaikille.

Miksi? Tämä on käynyt Suomessa lähes kaikilla muillakin tasoilla, että koulutustaustat jostain syystä peritytyvät ja ammattivalintatasot samoin (akateemisten lapset akateemisiin opintoihin jne). Jostain syystä näin vain käy, vaikka periaatteessa suomalainen koulujärjestelmä antaa kaikille samat mahdollisuudet suoriutua korkeimmille koulutustasoille asti. Ehkä se johtuu niistä kotioloista, ilmapiiristä, vaatimustasosta jonka vanhemmat asettaa koulussa suoriutumisen suhteen jne.

Tämä sama ilmiö tulee todennäköiseti leviämään myös voimakkaammin urheilun puolelle: huipulle pääsy (ilman suoritusta parantavia aineita) vaatii tietynlaista suhtautumista liikkumiseen jo lapsena ja jos kotona asuu joku, joka osaa oikealla tavalla (kiihkottomasti, mutta rehellisesti) tukea lapsen halua kehittyä, niin paketti on ns. kasassa. Kotiolojen merkitys lapsen kaikessa kehityksessä kun on edelleen valtava. Lapset kuitenkin herkästi seuraavat sitä mitä vanhemmatkin ovat tehneet / tekevät.

Valitettavasti ne, jotka syntyvät perheisiin, joissa vanhemmat taas eivät täysin ymmärrä, antavat tasoitusta. Enpä siis tiedä, onko meillä mahdollisuutta rakentaa mitään sellaista järjestelmää, joka korvaisi kotioloista saatavan tuen ja turvan tässä asiassa?
 

Rannari

Jäsen
Suosikkijoukkue
Pata
Jääkiekossa ainakin tulevaisuudessa pelaavat ne, joiden vanhemmilla on varaa kustantaa hiton kallis "harrastus". Porissa tämä ainakin näkyy jo tällä hetkellä. Voidaan puhua jopa katastrofaalisesta harraastejamäärein romahtamisesta. Ollaan pudottu pysyvästi ikäluokkaa kohden noin +50 pelaajan määristä noin 40 pelaajan määriin eli vähennystä on noin 20-25% ja mitä olen kuullut, niin käyrä näyttää aika hurjalta ja suunta on vain määrissä alaspäin ja rajusti.
 

Pekkis

Jäsen
... että Suomessa jatkossa entistä useampi huipulle asti pääsevä urheilija tulee perheistä, joissa jompi kumpi vanhemmista on urheillut ja on samalla vähintäänkin sukunimeltään tuttu kaikille.

Miksi? Tämä on käynyt Suomessa lähes kaikilla muillakin tasoilla, että koulutustaustat jostain syystä peritytyvät ja ammattivalintatasot samoin (akateemisten lapset akateemisiin opintoihin jne). Jostain syystä näin vain käy, vaikka periaatteessa suomalainen koulujärjestelmä antaa kaikille samat mahdollisuudet suoriutua korkeimmille koulutustasoille asti. Ehkä se johtuu niistä kotioloista, ilmapiiristä, vaatimustasosta jonka vanhemmat asettaa koulussa suoriutumisen suhteen jne.

Tämä sama ilmiö tulee todennäköiseti leviämään myös voimakkaammin urheilun puolelle: huipulle pääsy (ilman suoritusta parantavia aineita) vaatii tietynlaista suhtautumista liikkumiseen jo lapsena ja jos kotona asuu joku, joka osaa oikealla tavalla (kiihkottomasti, mutta rehellisesti) tukea lapsen halua kehittyä, niin paketti on ns. kasassa. Kotiolojen merkitys lapsen kaikessa kehityksessä kun on edelleen valtava. Lapset kuitenkin herkästi seuraavat sitä mitä vanhemmatkin ovat tehneet / tekevät.

Valitettavasti ne, jotka syntyvät perheisiin, joissa vanhemmat taas eivät täysin ymmärrä, antavat tasoitusta. Enpä siis tiedä, onko meillä mahdollisuutta rakentaa mitään sellaista järjestelmää, joka korvaisi kotioloista saatavan tuen ja turvan tässä asiassa?

Kertakaikkiaan erinomainen kirjoitus!

Olen mukana sellaisen lajin parissa, jossa vanhempien rooli on jopa kohtuuttoman ratkaiseva. Sääliksi käy lahjakasta ja motivoitunutta lasta, jonka vanhemmat ei ymmärrä kyseisestä lajista, saati urheilusta yhtään mitään. Hyvin toimiva seura kykenee jonkin aikaa auttamaan, mutta jo ennen teini-ikää tie nousee pystyyn, ja "kärki karkaa".

Ihannetilanne joukkueurheilussa olisi sellainen, jossa pätevät seuravalmentajat hoitavat joukkuetreenit, ja urheilulliset vanhemmat sitten sen omatoimisen osuuden.

Jos jätettäisiin näistä pelikirjoista ja viivelähdöistä meuhkaaminen vähemmälle, ja panostettaisiin tosissaan omalla ajalla tehtävään harjoitteluun, ja urheilijana elämiseen. Vaatii tosin monissa palloilulajeissa täydellistä ajattelutavan muutosta, mutta voin vakuuttaa, että tulosta tulee.
 

PJx

Jäsen
Loppujen lopuksi ihminen on onneksi luonnostaan laiska. Siksi kaiken takana on loppujen lopuksi vaatimustaso. Sen pitäisi määräytyä "kilpailutilanteen " eikä poliittisesti korrektien mielipiteiden kautta.

Vaatimustason ei pitäisi olla neuvottelukysymys. Jos neuvotella halutaan, pitäisi neuvotella: Mihin tähdätään pitkässä juoksussa?

Elämän realiteetti on, ettei kukaan tuo lapsiaan harrastukseen, joka on niin sitova kuin käypä tie aivan lajin terävimmälle huipulle. Siksi lähdön täytyykin olla hieman loiva. Parissa vuodessa ne vanhemmat, jotka hyväksyvät pelin hengen, oppivat elämään tien ehdoilla. Ne, joille ei kotoa riitä tukea, tuskin pysyvät mukana.

Väittäisin, että kotoa täytyy löytyä tiettyä henkeä potkia lasta (ja myös omaa elämäänsä) eteenpäin, oli kysymys urheilusta, taiteesta tai vastaavasta. Siksi myös urheilun parissa olevien tausta tuppaa vinoutumaan suuntaan, jossa urheilu ei ole pakoreitti parempaan elämään. Jo tämä vaikuttaa motivointikeinoihin. Lisäksi pitää ottaa huomioon, että usein taustalla häärii myös joukko itsetietoisia vanhempia, joihin pitäisi ottaa runsaasti etäisyyttä...
 

Pekkis

Jäsen

"Muistan omakohtaisesti erään tapauksen, jossa joukkueen pienipainoisimman pojan (35 kg) ja raskaimman painoeroa oli samanikäisenä 40 kiloa."

Ja sitten vielä joku ihmettelee, miksi tämän 35 kg jannun kroppa hajoaa näissä jääkiekkovalmentajien suosimissa "rapputreeneissä", kun tämä 75 kiloinen joukkuekaveri roikkuu selässä!

Osaamaton kusipäävalmentaja aiheuttaa tälle hintelälle pikkupojalle pahimmassa tapauksessa pysyviä vammoja. Ei voi kuin ihmetellä, miten tällaisen annetaan edelleen tapahtua.
 

siffa

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sport, Kärpät, Detroit Red Wings
Urheilulehden lisäksi Ilta-Sanomat ja IS Urheilu Sanomat kirjoittavat jääkiekosta lajina, jossa lajinvalinta on tehty hyvin nuorena vanhempien valvonnassa.

IS teki 13.9.2013 jutun toisen polven maalitykistä Aleksi Saarelasta, 16 vuotta. Vuonna 2004 otetussa kuvassa 7-vuotias Aleksi ja 3-vuotias pikkuveli Antti sekä isä Pasi Saarela pelaavat pihapeliä. Pihalle on hankittu jääkiekkomaali, jota isä-Pasi vartioi. Poikien ilmeestä näkee, että he nauttivat pihapelistä ja yhdessä olosta isän kanssa. Mielenkiintoista olisi tietää se, minkä ikäisinä pojat olivat luistimet jalassa ensimmäistä kertaa jäällä. Tietoni mukaan pikkuveli Antista on kehittymässä isoveljen perässä isän valvonnassa myös hyvä kiekkoilija.

Urheilu Sanomissa 39-2013 on juttu Kasperi Kapasesta, 17 vuotta. Todisteena varhaisesta lajin valinnasta on kuva Carolinan jäähallista, jossa täydet jääkiekkovarusteet päällä 3-vuotias Kasperi lyö ylävitosen isänsä Samin kanssa. Ilmeisesti Kasperi on ennen ylävitosia tehnyt maalin, jota NHL-pelaaja vartioi. Kuvasta näkee, että Kasperi on 3-vuotiaana tukevasti luistimilla jään pinnalla, joten luistelu on aloitettu ennen tätä hetkeä. Kolme vuotta myöhemmin Sami pelasi Philadelphiassa ja pappa-Hannes vieraili siellä. Hannes pelasi kuusivuotiaan Kasperin kanssa kuuman yksi vastaan yksi-pihapelin. Tähän asti Kasperi oli tottunut voittamaan pihapelit, mutta Hannes-pappa voittikin tarkoituksella tällä kertaa. Kasperi ei voinut sietää tappiota aito-kanadalaiseen tapaan, johon oli jo tuolloin oppinut. Hannes-pappa muistelee, että helvetti pääsi irti, kun tappio papalle tuli. Hannes-pappa halusi opettaa pojanpojalleen sen totuuden, että aina ei voi voittaa - vaan myös tappiot opettavat ja kehittävät. Hannes-pappa seisoi tuntikausia Amerikan-vierailuillaan päivittäin maalivahtina Kasperilla. Välillä maalilla oli Hanneksen vaimo, koska Kasperilla oli koko ajan maila kädessään. Hannes ja Sinikka-vaimo elivät jo omien poikiensa Samin ja Kimmon kanssa 1. kierroksen junioritoiminnassa ja kunnioitettavasti jaksoivat vielä olla mukana osaltaan Kasperin kehityksessä 2. kierroksensa.

Niin Aleksi Saarela kuin Kasperi Kapanen elävät tällä hetkellä unelmaansa jääkiekkoilijoina. He ovat itsevarmoja ja voitontahtoisia jääkiekkoilijoita, joiden harjoitusmotivaatio on vain kasvanut vuosien myötä.
 

Jymäkkä

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, NY Rangers, Ketterä, Saksa (futis), IPV
... että Suomessa jatkossa entistä useampi huipulle asti pääsevä urheilija tulee perheistä, joissa jompi kumpi vanhemmista on urheillut ja on samalla vähintäänkin sukunimeltään tuttu kaikille.

Miksi? Tämä on käynyt Suomessa lähes kaikilla muillakin tasoilla, että koulutustaustat jostain syystä peritytyvät ja ammattivalintatasot samoin (akateemisten lapset akateemisiin opintoihin jne). Jostain syystä näin vain käy, vaikka periaatteessa suomalainen koulujärjestelmä antaa kaikille samat mahdollisuudet suoriutua korkeimmille koulutustasoille asti. Ehkä se johtuu niistä kotioloista, ilmapiiristä, vaatimustasosta jonka vanhemmat asettaa koulussa suoriutumisen suhteen jne.

Erittäin hyvä pointti. Olen oman pojan joukkueessa jo huomannut saman pienemmässä mittakaavassa siten, että lähes koko kärkiryhmä koostuu entisten pelaajien jälkikasvusta, ja jotain tuollaista olen arvellutkin olevan taustalla. Osaltaan perustuu varmaan tässä vaiheessa(04-junnut) ihan jäällä vietettyihin tunteihin(joka taas seurausta juuri tuosta elämäntavasta), mutta myös sellainen jääkiekkoiliija- asenne elää noissa pojissa vahvempana. Ja lisättäköön, että mitään suosimista tai vaativan isän valmennukseen perustuvaa en ole ainakaan havainnut, vaikka kai joka joukkueeseen pari sellaistakin tapausta aina mahtuu. Enkä muutenkaan näe tässä siis mitään väärää tai epäoikeudenmukaista, mutta näin se tuntuu menevän, eli urheilullinen "luokkakin" näyttää periytyvän aika vahvasti.
 

Mänizeri

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, New York Rangers

Tämän linkin takana olevan jutun tärkein anti on tiedostaminen. Että tällaisia asioita tulee eteen. Ja se mitä itsekin tuossa yllä kirjoitin tuosta, miksi tämä urheilu tulee periytymään enenevässä määrin (jota siffankin teksti toi esiin, kaksi lahjakasta poikaa joden isät tiedetään), niin entinen urheilija tiedostaa ja näkee lapsessa sellaisia asioita, joita urheilijan polkua läpikäymätön ei tiedosta. Ja kun meillä, pahus vieköön, on näitä "sokeita" melkoinen määrä juniorivalmennuksessa. Totta kai voit käydä kursseja ja lukea juttuja, mutta jos et ole itse koittanut, niin jotain puuttuu. Käy niin, että vaikka treeni on kaikille sama, niin aika ennen ja jälkeen treenien käsitellään paremmin ja treenin tavoite osuu paremmin maaliin.

Tiedän itsekin useita tapauksia, joissa olen nähnyt, että lapsi ei uskalla sanoa "ei", kun puhutaan esimerkiksi harjoittelusta. Jo pelkät joukkueen säännöt siitä, että ne pelaa jotka käy treeneissä, johtaa jo siihen että lepohetkiä on vaikea pitää vaikka välillä tuntuisi että palauttelulle olisi tarvetta. Omalla kohdalla en muista yhtäkään valmentajaa, joka olisi vilpittömästi uskonut tätä selitystä, eikä sitä kukaan kyllä uskaltanut oikein koittakaan, että olisi ilmoittanut syyksi "väsymys", kun treenit jäi väliin. Sitä kyllä ihmeteltiin välillä kovasti, että mikähän siinä on kun jalat on tukossa vaikka ollaan treenattu "hyvin"... Mutta ei tästä sen enempää.

Toinen asia, missä nämä urheilleet isät/äidit ovat hyviä, on kuuntelijan rooli. Viittaan tässä seuraavaan linkkiin:

Lastenpsykiatri Sinkkonen: Lapsen tuntemiseen ei riitä pelkkä laatuaika

Tuolla on sellaisia pointteja, joita kannattaa ihan oikeasti miettiä. (Vaikka tiedän, että lätkäjätkähän ei mitään psykiatrin sohvaa tarvitse, vittuilu on paras lääke ja jos sitä ei kestä niin ei miehestä kiekkoilijaa tule) Ihan samoja juttuja siellä joukkueissa on, ei se urheileva sakki kovasta ulkokuorestaan huolimatta sen kummempaa väkeä ole, kuin muut jotka eivät urheile. Ja tässä se itse urheillut vanhempi on tärkeä ja antaa omalle lapselleen edun, jota se toinen ei koskaan tule saamaan: osaa elämänkokemuksen kautta suhteuttaa junioriaikansa tapahtumia, pistää asioita perspektiiviin, karsii jonninjoutavuudet pois ja kertoo mikä on oleellista ja mikä ei --> pennun mielenkiinto säilyy, keskitytään olennaiseen ja kehittyminen jatkuu.
 

LaTe_Show

Jäsen
Suosikkijoukkue
Colorado Rockies: 1980-1981.
”Urheilijan fyysinen kehitys on huomioitava valmennuksessa

Näyttäisi siltä, että huippu-urheilijoiden vammat ovat viime vuosina lisääntyneet eikä terveydenhuolto kaikissa tilanteissa vastaa modernin huippu-urheilun vaatimuksia. Osataanko urheilijan fyysinen kehitys ottaa riittävän hyvin huomioon valmennuksessa ja koska päästään tilanteeseen, jossa urheilijoiden terveystarkastukset ovat automaatio? Urheilun taustapeilin vieraana on Suomen olympiakomitean vastaava lääkäri Harri Hakkarainen. Lähetystä isännöi Jouko Vuolle. Ajankohtaista asiaa urheilusta Radio Suomessa maanantaisin klo 17.30.«”


Urheilun taustapeili: Urheilijan fyysinen kehitys on huomioitava valmennuksessa | Radio | Areena | yle.fi

Viimeinen 10min käsittelee nuoren urheilijan harjoittelua ja mitä tapahtuu jos "aikuismainen harjoittelu" alkaa liian aikaisin ilman hyvää pohjaa.
 

Kiekura

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP
Tämän linkin takana olevan jutun tärkein anti on tiedostaminen. Että tällaisia asioita tulee eteen. Ja se mitä itsekin tuossa yllä kirjoitin tuosta, miksi tämä urheilu tulee periytymään enenevässä määrin (jota siffankin teksti toi esiin, kaksi lahjakasta poikaa joden isät tiedetään), niin entinen urheilija tiedostaa ja näkee lapsessa sellaisia asioita, joita urheilijan polkua läpikäymätön ei tiedosta. Ja kun meillä, pahus vieköön, on näitä "sokeita" melkoinen määrä juniorivalmennuksessa. Totta kai voit käydä kursseja ja lukea juttuja, mutta jos et ole itse koittanut, niin jotain puuttuu. Käy niin, että vaikka treeni on kaikille sama, niin aika ennen ja jälkeen treenien käsitellään paremmin ja treenin tavoite osuu paremmin maaliin.

Tiedän itsekin useita tapauksia, joissa olen nähnyt, että lapsi ei uskalla sanoa "ei", kun puhutaan esimerkiksi harjoittelusta. Jo pelkät joukkueen säännöt siitä, että ne pelaa jotka käy treeneissä, johtaa jo siihen että lepohetkiä on vaikea pitää vaikka välillä tuntuisi että palauttelulle olisi tarvetta. Omalla kohdalla en muista yhtäkään valmentajaa, joka olisi vilpittömästi uskonut tätä selitystä, eikä sitä kukaan kyllä uskaltanut oikein koittakaan, että olisi ilmoittanut syyksi "väsymys", kun treenit jäi väliin. Sitä kyllä ihmeteltiin välillä kovasti, että mikähän siinä on kun jalat on tukossa vaikka ollaan treenattu "hyvin"... Mutta ei tästä sen enempää.

Toinen asia, missä nämä urheilleet isät/äidit ovat hyviä, on kuuntelijan rooli. Viittaan tässä seuraavaan linkkiin:

Lastenpsykiatri Sinkkonen: Lapsen tuntemiseen ei riitä pelkkä laatuaika

Tuolla on sellaisia pointteja, joita kannattaa ihan oikeasti miettiä. (Vaikka tiedän, että lätkäjätkähän ei mitään psykiatrin sohvaa tarvitse, vittuilu on paras lääke ja jos sitä ei kestä niin ei miehestä kiekkoilijaa tule) Ihan samoja juttuja siellä joukkueissa on, ei se urheileva sakki kovasta ulkokuorestaan huolimatta sen kummempaa väkeä ole, kuin muut jotka eivät urheile. Ja tässä se itse urheillut vanhempi on tärkeä ja antaa omalle lapselleen edun, jota se toinen ei koskaan tule saamaan: osaa elämänkokemuksen kautta suhteuttaa junioriaikansa tapahtumia, pistää asioita perspektiiviin, karsii jonninjoutavuudet pois ja kertoo mikä on oleellista ja mikä ei --> pennun mielenkiinto säilyy, keskitytään olennaiseen ja kehittyminen jatkuu.

Tämä on kyllä totta, että monessa joukkueessa tapetaan ne lahjakkuudet sillä, että pitäisi olla aina treeneissä ja hyvä syy olla pois on sairastuminen ja perheen menot. Onneksi esim broidilla on hyvä valmentaja joka kyllä on ymmärtänyt tuon levon tärkeyden ja on itsekkin määrännyt pelaajia huilaamaan. Esim tässä vähän aikaa sit broidi ja pari muuta sen joukkuekaveria olivat ensin 4 kertaa oman joukkueen treeneissä viikolla ja sitten pelasivat vielä toisessa joukkueessa lainalla kaksi peliä, niin valmentaja laittoi sähköpostia, että ovat alkuviikon treeneistä pois ettei tule toista raskasta viikkoa putkeen kun on omat pelit sitten viikonloppuna. Kyseessä on ylä-aste ikäisistä pojista.

Iso vastuu on myös vanhemmilla kuten sanoit. Osa vanhemmista on näitä ketkä maksaa lapsen harrastuksen, mutta muuten ei olla oikein perillä touhuista.

Toinen ääripää on sit ne jäkisvanhemmat jotka saattavat painostaa niitä lapsia ja treeneissä on pakko käydä. Nuokin sitten tappavat sen mielenkiinnon siihen harrastukseen hyvin nopeasti. Onneksi broidin kohdalla on porukat tajunnut vähän rauhoittua sen jääkiekon suhteen, että kuuntelee myös sitä. Omalla kohdalla saatto tulla sitä välillä, että treeneistä ei oltu pois tai omatoimisia ei skipattu ilman helvetin hyvää syytä. Tosin sekin loppui kun sanoin asiasta silloin joskus.

Mutta se siitä. Ihan kiva huomata silti, että suomalainen junnutoiminta on mennyt eteenpäin. Paljon on tulossa hyviä lupauksia
 

LaTe_Show

Jäsen
Suosikkijoukkue
Colorado Rockies: 1980-1981.
Tuore tohtori: Parhaat jalkapalloilijat ennakoivat tilanteet muita aiemmin - Jalkapallo - Ihmiset - Helsingin Sanomat

Mitä juniorivalmennuksessa pitäisi tehdä toisin, jotta Suomi vihdoin selviytyisi jalkapallon arvokisoihin?

"Suuntalinjat ovat tällä hetkellä oikeita. Yhteisöllisyysajattelusta on menty yksilöajatteluun. Jokaiselle yksilölle pitäisi saada parasta mahdollista harjoittelua. Yksilö on kuitenkin aina se, joka kehittyy. Vasta aikuisiällä joukkueen pitäisi olla yksilöä tärkeämpi asia, eli ottelutuloksia ei saisi tuijottaa liikaa."
 

Fordél

Jäsen
Urheilulehden lisäksi Ilta-Sanomat ja IS Urheilu Sanomat kirjoittavat jääkiekosta lajina, jossa lajinvalinta on tehty hyvin nuorena vanhempien valvonnassa.

Osa tekee lajivalinnan nuorena ja osa ei. Tarinoita ja asiantuntijanäkemyksiä on monenlaisia. Esimerkiksi salibandyliiton valmennuskoordinaattori Juha Jäntti toi YLE:n Liikuntatunti haastattelussa esille kuinka salibandyssa on tullut esiin ilmiö, jossa lähdetään tekemään liian aikaisin lajivalintaa. Sama ongelma koskee myös muita palloilulajeja. Lajia kannattaa lähestyä monipuolisen harjoittelun kautta ja lajivalinnan saa tulla sitten myöhemmin eikä vaikka kymmenen vuoden ikäisenä. Esimerkiksi maailman parhaalla salibandynpelaajalla Mikko Kohosella on taustalla hyvin monipuolinen lajikirjo.
 

Oijennus

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara
Ottamatta kantaa mikä on oikea ja mikä väärä tapa lähestyä lajia, niin tuon oman näkemykseni asiaan oman pienen, mutta vaatimattoman taustani kautta. Tarkennuksena vielä, että minulla ei ole ainuttakaan liigapeliä taustalla, mutta kuitenkin sen verran kokemusta junioreista/nuorista, että uskallan jotain kertoa.
Eli nyt puhun vain itsestäni ja ikäisistäni kiekkoilijoista.

Monet harrastivat siihen aikaan useaa eri lajia, useille se toinen rakas laji oli jalkapallo. Itselleni tennis ja pesäpallo. Näitä lajeja pelasin oikeastaan D-nuoriin asti kesäaikaan hyvinkin aktiivisesti. C-nuoriin mentäessä oli oikeastaan jo pakko tehdä valintoja ja jääkiekko se oli. Mielestäni tennis ja pesäpallo kuitenkin ruokkivat pelisilmää/silmän ja kehon yhteistyötä todella hyvin.
Itselläni oli myös erittäin tärkeää kesäaikaan laukaisutreenit kotipihassa. Isäukolle kiitos, että ei ottanut niin kauheasti stressiä autotallinovesta...

Pitää myös muistaa, että jääkiekkojoukkueissa harjoitellaan perusasioita kesällä myös muiden lajien kautta. Pelataan salibandya, painia, aerobicia, taitoluisteluharjoituksia jne. Nämä harjoitukset toki suunnattu niin, että jääkiekkoon saadaan paras hyöty irti.

Itse ainakin olen monipuolisuuden kannalla.
 

LaTe_Show

Jäsen
Suosikkijoukkue
Colorado Rockies: 1980-1981.
Urheilun taustapeili: Millainen on hyvä valmentaja? | Radio | Areena | yle.fi

Millainen on hyvä valmentaja, miten valmentajan työtä ja tuloksia tulisi arvioida ja miten yksilön kehittyminen tulisi huomioida joukkuelajien valmennuksessa? Urheilun taustapeilissä aihetta pohtivat Suomen Palloliiton Sami Hyypiä -akatemian johtaja Kyösti Lampinen ja Suomen jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja, Suomen Urheiluopiston rehtori Erkka Westerlund.

Erittäin hyvää pohdintaa tässä - suosittelen aiheesta kiinnostuneita kuuntelemaan (29mins).
 
Viimeksi muokattu:
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös