Sihvosen torstain suora lähetys
Torstaina on taas sivuttu Nuorta Suomea ja itseään maan johtavaksi analyytikoksi kutsuva on jälleen kerran tuonut mielipiteitään esiin. (Niille, jotka eivät siedä vanhan toistoa, varoitan tekstin sisältävän samoja juttuja, joita olen ennenkin yrittänyt saada selville...)
Hieno homma, että edes joku ja nyt haluaisinkin saada vastauksia seuraaviin kohtiin. (Linkki sivulle: http://www.urheilulehti.fi/jaakiekko/uutiset/article158867-5.html ja sivun alalaitaan)
Sihvonen vastaa kysyjälle joukkueharjoittelun määrän vähentämisestä:
"Siinä olet oikeassa, että taidon oppii vain ja ainoastaan tekemällä hyvin yksipuolisesti jotakin lajia hirmusen määrän. Monipuolisuudesta suomalaisessa merkityksestä puhuminen tulee lopettaa pikimmiten."
Mitä on monipuolisuus suomalaisessa merkityksessä? Miksi siitä puhuminen pitää lopettaa, jos esimerkiksi Petteri Nummelin ja Teemu Selänne ovat nousseet huipulle monipuolisella harjoittelulla ja harrastamisella? Eikö juuri puhumisen lopettaminen ole askel siihen suuntaan, jossa ei ikinä kehitytä vaan jäädään kiinni yhteen totuuteen?
Ja tarina jatkuu:
Siinä ole väärässä, että joukkueharjoittelua tulisi vähentää. Se on jo nyt liian vähäistä. Eikä sen vähentäminen lisäisi höntsäämistä.
Höntsääminen ei ole vähentynyt siksi, että joukkueharjoittelua olisi liikaa. Eikä yksinomaan siksi, että säät ovat mitä ovat. Paha peikko on KILPAILULLISUUDEN puute. Ennen armoton kilpailu 7-vuotiaasta asti opetti pojille, että on höntsättävä ja treenattava, jos mieli mahtua joukkueeseen. Nuori Suomi -hengessä kaikki ne mahtuvat joukkueeseen, jonka kausimaksu on maksettu. Se on verinen vääryys se! Se on vastoin urheilun eetosta.
Tässä on kova väite: että höntsääminen on vähentynyt siksi, että kilpailullisuus on vähentynyt.
Kun muistelen omaa lapsuuttani ja vaiheita jääkiekon parissa, niin en minä lähtenyt höntsäämään siksi, että haluasin jotenkin erityisesti kehittyä vaan siksi että se oli mukavaa ja siellä sai tehdä kaikkea sitä, mikä oli (tappion välttämiseksi) kiellettyä junioriotteluissa.
Oma junioriajan joukkueeni pelasi aina varsin konservatiivisesti tappiota vältellen, parhaat pelasivat ja heikommat joutuivat ns. "kakkosjoukkueeseen". Kilpailullisuudesta homma ei jäänyt kiinni. Kaikki tiesivät säännöt ja niillä mentiin. Ja kaikki tämä Nuoren Suomen olemassaolon aikana. En minä ainakaan huomannut sen vaikuttavan millään tavalla tasapäistäväisesti.
Voisin kuvitella, että huipulle päässeistä kiekkoilijoista moni on ajatellut ulkojäillä pyörimisestä samalla tavalla. On sitten eri asia, onko joku omatoimisesti kehittänyt omaa laukaisutaitojaan, kaarreluisteluaan jne. Mielestäni joukkueharjoittelun merkitys on siinä, että siellä näytettäisiin ne oikeat tavat toimia ja kerrottaisiin oikeat asiat. Sitten niitä pitäisi omatoimisesti toistaa, toistaa ja toistaa.
Oma väitteeni on se, että nimenomaan lahjakkaat nuoret, jotka automaattisesti mahtuvat taitojensa puolesta joukkueeseen, menevät ulkojäille. Tämä perustuu taas mutuun, mutta näin se oli omassa pihapiirissäni. Joukkuetason kilpailullisuudella ei ollut mitään merkitystä, kovempia pelejä (ja todellisia maratonotteluja) pelattiin ulkojäillä kuin aluesarjan otteluissa :). Ilman valmentajia, ilman tuomareita...
Luontainen kilpailu ja karsinta joukkueseen ovat mielestäni kaksi eri asiaa. Edellistä ei poista mikään, jos keräät jätkät jäälle, heität kiekon keskelle ja huudat "pelatkaa!". Jälkimmäinen on taas aikuisten luoma visio siitä, että sitä on pakko olla tai lapsi ei kehity. Karsinnassa pitää sitten olla jo jotain näyttöä siitä, miksi karsintaa on tehty ja tässä politikointi on monta kertaa suuremmassa roolissa kuin pelaajien taidot. Näinhän sen ei pitäisi olla, mutta näin se vain on! (Tai ainakin oli, miten lie nykyään..)
Mutta mutta, tätä kilpailullisuuden puutteen vaikutuksista olen pyytänyt jo useaan otteeseen syvempiä analyysejä, koska oma kapasiteettini ei riitä näkemään syy ja seuraus yhteyksiä. Eli jos nyt joku sen vihdoin tekisi.
Torstaina on taas sivuttu Nuorta Suomea ja itseään maan johtavaksi analyytikoksi kutsuva on jälleen kerran tuonut mielipiteitään esiin. (Niille, jotka eivät siedä vanhan toistoa, varoitan tekstin sisältävän samoja juttuja, joita olen ennenkin yrittänyt saada selville...)
Hieno homma, että edes joku ja nyt haluaisinkin saada vastauksia seuraaviin kohtiin. (Linkki sivulle: http://www.urheilulehti.fi/jaakiekko/uutiset/article158867-5.html ja sivun alalaitaan)
Sihvonen vastaa kysyjälle joukkueharjoittelun määrän vähentämisestä:
"Siinä olet oikeassa, että taidon oppii vain ja ainoastaan tekemällä hyvin yksipuolisesti jotakin lajia hirmusen määrän. Monipuolisuudesta suomalaisessa merkityksestä puhuminen tulee lopettaa pikimmiten."
Mitä on monipuolisuus suomalaisessa merkityksessä? Miksi siitä puhuminen pitää lopettaa, jos esimerkiksi Petteri Nummelin ja Teemu Selänne ovat nousseet huipulle monipuolisella harjoittelulla ja harrastamisella? Eikö juuri puhumisen lopettaminen ole askel siihen suuntaan, jossa ei ikinä kehitytä vaan jäädään kiinni yhteen totuuteen?
Ja tarina jatkuu:
Siinä ole väärässä, että joukkueharjoittelua tulisi vähentää. Se on jo nyt liian vähäistä. Eikä sen vähentäminen lisäisi höntsäämistä.
Höntsääminen ei ole vähentynyt siksi, että joukkueharjoittelua olisi liikaa. Eikä yksinomaan siksi, että säät ovat mitä ovat. Paha peikko on KILPAILULLISUUDEN puute. Ennen armoton kilpailu 7-vuotiaasta asti opetti pojille, että on höntsättävä ja treenattava, jos mieli mahtua joukkueeseen. Nuori Suomi -hengessä kaikki ne mahtuvat joukkueeseen, jonka kausimaksu on maksettu. Se on verinen vääryys se! Se on vastoin urheilun eetosta.
Tässä on kova väite: että höntsääminen on vähentynyt siksi, että kilpailullisuus on vähentynyt.
Kun muistelen omaa lapsuuttani ja vaiheita jääkiekon parissa, niin en minä lähtenyt höntsäämään siksi, että haluasin jotenkin erityisesti kehittyä vaan siksi että se oli mukavaa ja siellä sai tehdä kaikkea sitä, mikä oli (tappion välttämiseksi) kiellettyä junioriotteluissa.
Oma junioriajan joukkueeni pelasi aina varsin konservatiivisesti tappiota vältellen, parhaat pelasivat ja heikommat joutuivat ns. "kakkosjoukkueeseen". Kilpailullisuudesta homma ei jäänyt kiinni. Kaikki tiesivät säännöt ja niillä mentiin. Ja kaikki tämä Nuoren Suomen olemassaolon aikana. En minä ainakaan huomannut sen vaikuttavan millään tavalla tasapäistäväisesti.
Voisin kuvitella, että huipulle päässeistä kiekkoilijoista moni on ajatellut ulkojäillä pyörimisestä samalla tavalla. On sitten eri asia, onko joku omatoimisesti kehittänyt omaa laukaisutaitojaan, kaarreluisteluaan jne. Mielestäni joukkueharjoittelun merkitys on siinä, että siellä näytettäisiin ne oikeat tavat toimia ja kerrottaisiin oikeat asiat. Sitten niitä pitäisi omatoimisesti toistaa, toistaa ja toistaa.
Oma väitteeni on se, että nimenomaan lahjakkaat nuoret, jotka automaattisesti mahtuvat taitojensa puolesta joukkueeseen, menevät ulkojäille. Tämä perustuu taas mutuun, mutta näin se oli omassa pihapiirissäni. Joukkuetason kilpailullisuudella ei ollut mitään merkitystä, kovempia pelejä (ja todellisia maratonotteluja) pelattiin ulkojäillä kuin aluesarjan otteluissa :). Ilman valmentajia, ilman tuomareita...
Luontainen kilpailu ja karsinta joukkueseen ovat mielestäni kaksi eri asiaa. Edellistä ei poista mikään, jos keräät jätkät jäälle, heität kiekon keskelle ja huudat "pelatkaa!". Jälkimmäinen on taas aikuisten luoma visio siitä, että sitä on pakko olla tai lapsi ei kehity. Karsinnassa pitää sitten olla jo jotain näyttöä siitä, miksi karsintaa on tehty ja tässä politikointi on monta kertaa suuremmassa roolissa kuin pelaajien taidot. Näinhän sen ei pitäisi olla, mutta näin se vain on! (Tai ainakin oli, miten lie nykyään..)
Mutta mutta, tätä kilpailullisuuden puutteen vaikutuksista olen pyytänyt jo useaan otteeseen syvempiä analyysejä, koska oma kapasiteettini ei riitä näkemään syy ja seuraus yhteyksiä. Eli jos nyt joku sen vihdoin tekisi.