Minun lääkkeet junnuille olisivat JKLiiton taholta:
- valmennuksen tason nostaminen; koulutus/rahallista tukea enemmän.
- sarjajärjestelmän muutos; enemmän tasosarjoja ja enemmän kovia pelejä.
- sääntöjen muokkaus; lämärikiellot, taklaukset ja lentävät vaihdot nuoremmille ikäluokille.
Otin juuri omat lääkkeeni, joten heitän tähän väliin omia hajatuksia asiasta.
Ehdottomasti tärkein kehittämisen kohde tulisi mielestäni olla juuri tuossa valmentamisessa ja valmentajien tason nostamisessa. Yleisesti siis valmentajissa/ohjaajissa. Valmentajat pystyvät vaikuttamaan monella tavalla lasten ja nuorten harrastamiseen sekä heidän tulevaisuuteen lajin parissa. Taustalla vaikuttaa tietenkin muitakin asioita, mutta valmentaja on se tärkein lenkki tässä ketjussa.
Jotta kiekon parissa toimisi hyviä valmentajia, täytyy heidän koulutukseensa panostaa ja sen koulutuksen on oltava kunnossa. Sihvonen on ainakin kritisoinut liiton koulutusjärjestelmää, mutta muutenkin nyt siihen pitäisi kiinnittää huomiota, jotta se saataisiin päivitettyä ja kuntoon. Itselläni ei ole mitään tarkkaa kuvaa siitä, että missä kunnossa koulutusjärjestelmä on, koska kursseja en ole käynyt.
Noi muutkin okan mainitsemat kohdat toimivat. Ja eikös noita tasojuttuja ole jo nyt jollakin tavalla olemassakin? Se tuossa pitäisi pitää kuitenkin mielessä, että ei turhaan ajeta lajista kiinnostuneita pelureita pois, vaan pyritään pitämään heidät mahdollisuuksien mukaan mukana. Tämä siis esim. kasvun tai muun kehityksen kannalta.
Oka varmaan tarkoitti, että lämärikileto pitäisi poistaa, kun nuoremmilla junnuillahan on lämärikielto. Taklaaminenkin pitäisi sallia, vaikka kokoerojen takia saattaa välillä tulla ilkeitä tilanteita. Mikään itseisarvo taklaaminen ei saa kuitenkaan olla ja vahingoittamiset pitää pystyä karsimaan pois. Tässä valmentajien kasvatuksellinen rooli nousee myös esille. Ja osin taklaaminenhan on sallittua pienemmissäkin junnuissa, kuten muistaakseni Kiekkolehden artikkelissa syksyllä(?) todettiin.
"Lahjakkaat" erotetaan massasta 7-vuotiaana, kova pudotuskilpailu päälle, parhaat pelaa ja - mikä tärkeintä - "huonot" istuu tai mieluummin poistetaan kokonaan lajin parista. Tällaisessa järjestelmässä voittaminen menee aina kehittämistavoitteen edelle. Siinä ei fyysisen kehityksen erilaisuutta ja yksilöllisyyttä oteta millään tavalla huomioon.
Järjestelmiä on monia, mutta en usko, että Suomessa pystytään synnyttämään itänaapurin kaltaista järjestelmää. Jonkinlainen järjestelmä meillä pitää olla jo nytkin päällä. Itsekin korostaisin järjestelmää, mutta sen sisältö pitää olla kunnossa ja toimia pelaajien kehitystä tukien.
Tasosarjoilla saadaan oikeanlaisia pelejä kaikille. Se on sitten valmentajan päätettävissä, että kenet lyö kentälle esim. pelin lopussa maalin johto tai tappio tilanteessa, mutta ketään ei pidä istuttaa penkillä pitkään. Tässä tasojuttujen kohdalla on kyllä muutamia tarkkaan harkittavia kohtia, joista pitää keskustella syvällisesti, ennen kuin mitään radikaaleja muutoksia tehdään yht´äkkiä. Ja edelleen pitäisi huolehtia siitä, että kukaan todella lajista kiinnostunut nuori peluri ei putoa pelistä pois sen takia, että juuri tietyllä hetkellä hän ei mahtuisi tiettyyn porukkaan.
Voittamista ja sen kulttuuria pitäisi myös pystyä samalla parantamaan. Välillä tuolla halleilla pelejä seuranneena olen ihmetellyt, kun tappio ei näytä hetkauttavan pelurin alkuja mitenkään. Toisaalta myös voittaminenkaan ei aina näytä synnyttävän sen suurempia reaktioita. Myös maalien tuulettaminen on usein todella vaisua ja yläfemmatkin läpsäistään kuin väkipakosta. Mikä mättää? Eikö eri pelitapahtumien pitäisi antaa erilaisia fiiliksiä? Vai pitääkö näitä tunteita hakea sitten jostain xtreme jutuista.
Se on kyllä hyvin mennyt perille, että omaa veskaria pitää suojella. Visiiriin ja ristikkoonlyöntikilpailuja saadaan kyllä aikaiseksi ihan jokaisen ikäluokan toimesta ja sarjasta riippumatta. Aikuisena sitten huipulla tässäkin jäädään useimmiten kakkosiksi.
Pari kaveria kävi Kanadassa ja kuulemma siellä tuo kilpailullisuus ja voiton tavoittelu se vasta pinnalla onkin. Aika pienetkin junnut halutaan opettaa voittamaan. Näin siis kavereiden näkemysten mukaan. Ja tuntuu toimivan. Näitä voittoja ja myös maaleja juhlitaan ja tuuletetaan sitten oikein tunteella.
Onko meidän junnut sitten jotenkin tunneköyhiä? Pitäisikö meidän junnuilta löytyä ja näkyä myös ulospäin enemmän se intohimo ja tunne, joka pelaamisesta ja etenkin voittamisesta syntyy? Kulttuureissa on tietenkin eroa meidän ja Kanadan kesken, mutta silti. Näissäkin asioissa on valmentajilla suuri merkitys.
Ja sitten taas hommiin.
