Sikäli olen "etuoikeutetussa" asemassa, että olen urheillut sinä aikana, kun Nuori Suomi on ollut käytössä. Miten tämä "kaikki pelaa"-ideologia sitten toteutui käytännössä?
Muistan, kun salibandyssa ihan junnuna Nuori Suomi-iässä peluutus tapahtui tasaisen peluutuksen kautta. Olin ykkösketjussa, ja mikäli oikein muistan, ketjumme piti joukkuetta aina pystyssä pelistä toiseen, jottemme ottaisi hävyttömästi kuokkaan. Kakkosketju osasi pelata myös kohtuullisesti, mutta pistesarake ei täyttynyt kolmosketjun takia.
Erään matsin jälkeen kolmosketjun pelaajat valittivat sitä, etteivät saaneet pelata ylivoimaa ja että heidän mielestään ykkösketju sai enemmän peliaikaa, vaikka kaikkien pitäisi säännösten mukaan saada pelata yhtä paljon. Meillä oli valmentaja, joka toteutti suurimmassa määrin näitä Nuori Suomi-säännöksiä, mutta antoi ykkösen pelata hieman pidempiä vaihtoja plus nuo erikoistilanteet. Nuo kolmosketjun pojat kysyivät valmentajalta, että miksi he eivät saaneet pelata yhtä paljon.
Valmentajan vastaus oli tyly. Hän luetteli eri ketjujen plusmiinustilastot: ykkösketju +5, kakkosketju 0, kolmosketju -7.
Ymmärrän tätä valmentajaa. Hän ei lainkaan pitänyt Nuori Suomi-säännöksistä, mutta toteutti niitä kyllä suuressa määrin. Meitä hieman parempia pelaajia harmitti ottaa kuokkaan lukemin 5-7 tai jotain vastaavaa, varsinkin kun oma ketju teki kaikki maalit vain todetakseen pian, että kolmonen päästää seitsemän omiin. Myöhemmin meille tuli tasojoukkue ja harrastejoukkue. Tulokset paranivat huomattavasti ja pelaajat kehittyivät kilpailullisuuden myötä. Kaikilla oli ainakin teoriassa kivaa.
Myöhemmin tasojoukkueessa pelatessani olin aluksi ykkös- tai kakkosketjun pelaaja, mutta joidenkin vahvistusten tultua tipuin kolmoseen ja myöhemmin vilttiin. En ollut riittävän hyvä pelaaja, taso oli kova. Napattiin SM-pronssia C-junnuissa ja sen jälkeen siirryin enemmän höntsäävään jengiin. Nykyään olen kakkosdivisioona-tason pelaaja, enemmällä harjoittelulla saattaa olla, että olisin voinut olla vielä enemmän.
Noina kilpailullisina juniorivuosina kehityin kuitenkin pelaajana todella paljon, vaikka peliaika olikin todella vähissä. Mielestäni käytin saamani vähäiset näyttöpaikat hyvin, mutta se ei silti riittänyt, ainakaan valmentajien mielestä.
Jumituin vilttiin iässä, jossa ei enää pätenyt Nuori Suomi. Ei se mitään, sitten vain jengiin, jossa saa pelata ja mättää pisteitä. Hauskaa sekin on.
Miksei käytännöstä opita? Todettaisiin yhdessä, että Nuori Suomi on hyödytön idea, vain kapula suomalaisen urheilun ja sen kehityksen rattaissa.