Järki vai tunteet, siinäpä vasta kysymys. On varmasti aivan inhimillistä reagoida voimakkaasti Norjan tapahtumiin, mutta samaan aikaan olisi mielestäni myönnettävä, että kovin rationaalista se ei ole. Kuolema on kuolema, oli taustalla sitten henkirikos, onnettomuus tai vaikkapa puhdas välinpitämättömyys.
Tarkoituksenani ei ole sanoa, että "väärin surtu", koska tottakai moinen tragedia herättää suuria tunteita. Kuitenkin jos Suomessa elävän ihmisen arki suorastaan häiriintyy siitä, että Norjassa on kuollut 68 hänelle tuntematonta ihmistä saarella, josta hän ei ole koskaan ennen kuullutkaan, niin väkisinkin tulee sellainen olo, että aika ruusuisessa maailmassa tämä ihminen on elänyt. Tämä ei missään nimessä tee hänestä pahaa, mutta on se ehkä jonkinlainen heikkous ajattelussa. Heikkouksia ajattelussa on varmasti kuitenkin kaikilla.
Kuten tässäkin ketjussa on todettu, kyky empatiaan on ihmisen peruspiirteitä, mutta jos ihminen pystyy ymmärtämään vain kulttuurillisesti mahdollisimman samanlaisten ihmisten kärsimystä, niin eikö tuo ole osoitus myös empatiakyvyn itsekeskeisyydestä ja rajallisuudesta? En väitä itkeväni itsekään sen enempää jotain afrikkalaisia lapsiuhreja, mutta voisi inhimilliset tragediat silti yrittää jonkinlaiseen kontekstiin asettaa. Nyt vaikuttaa kaikista selittelyistä huolimatta siltä, että ihmishengen arvon määrittelee loppujen lopuksi kulttuurillinen tai maantieteellinen läheisyys.
Tarkoitus ei ole provosoida, joten toivottavasti kukaan ei myöskään provosoidu. Haluan vain yrittää tuoda tällaisia ajatuksia mukaan keskusteluun. Ainahan ihmisten reaktioissa taitaa olla ainakin jossain määrin kyse egoilusta. Joku pahoittaa mielensä Norjan tapahtumista, koska hän tuntee olevansa parempi ihminen surressaan muiden kärsimystä. Tai ehkä kyse on kuolemanpelosta, mene ja tiedä. Minä taas saan ilmeisesti kicksini siitä, että kuvittelen olevani muita älykkäämpi tai järkevämpi ruotiessani näitä juttuja. Itsekkäitä ovat kaikki.