Jäsentyneempiä ajatuksia kenties luvassa tuonnempana, mutta kolmen läpikuuntelun (+ Floorin & Troyn upean, akustisen How's the Heart -versioinnin kokemisen jälkeen) myötä uudesta materiaalista seuraavanlaisia ajatuksia ja tunnelmia:
* Endless Formsin tapaan tuotannollisesti ja sovituksellisesti ihanan dynaaminen albumi. Biisit hengittää ja bändillä on tilaa. Tämä korostuu toki jo sovitusratkaisujen takia, kun ns. ykköslevyllä ei ole juuri muita ulkopuolisia toimijoita kuin jouset ja kuorot. Joka tapauksessa tältä osin hyvää jälkeä. Imaginaerumilla, vaikka materiaalista ja sen massiivisuudesta sinänsä pidänkin kovasti, ongelma oli mielestäni mahtipontisuuden tuominen pintaan välillä liikaakin "itseisarvona" ja olihan se tuotannollisesti jylhästä soundista huolimatta paljon "pökäleempi" ja bändi hautautui aika huolella tuhannen ja yhden orkesteriraidan alle. Holopainen on aika huikea maestro mitä näihin orkesterisovituksiin ja niiden yhdistämiseen bändityöskentelyyn tulee, joten siinäkin mielessä on kiva, että molemmilla on tilaa hengittää.
* Positiivisena yllätyksenä (ja tämä siis kohtuullisen pitkään yhtyettä fanittaneelta, kaikella rakkaudella jne.) koin myös sen, että tässähän on aika hyvin pidetty pahimmat Tuomas-kliseet kurissa! :D Totta kai kädenjäljen ja Nighwishin hegen tunnistaa, kuten pitääkin, mutta sävelkynä on ollut aika terävänä sellaisissakin jutuissa, joissa mies on toisinaan aiemmin sortunut pienoisiin kaavamaisuuksiin. Sellaisia *kuorot & viulut vetää dramaattisesti "TAA-TAA-TAA" * -bridgejä ei ole turhaan hidastamassa kertosäkeen "räjähdystä" ja niin edelleen. Esimerkiksi edellislevyn Elanissa, vaikka kovasti siitäkin biisistä letkeän menonsa kanssa tykkään, se turhankin tuttu irkkumelodian kierrätys ja justiinsa tuo säkeistöjen ja kertsien linkitys oli aika textbook-Tuomas.
* Troy on sovitettu mukaan paljon aiempaa luovemmin (esimerkiksi kolmen vokalistin lauluharmoniat ovat kautta linjan upeita) ja pilliosuuksissa on mukavasti variaatiota, eikä pelkkää iwantmytearsbacklsatofthewildselania. Troyhan on tuonut mm. vanhempien biisien livesovituksiin paljon hienoja elementtejä ja uskoisin hänen lavaroolinsa tuostakin vielä hieman kasvavan seuraavalle kiertueelle, mistä tykkäisin kovasti.
* Singlelohkaisuista The Harvest upposi huomattavasti Noisea kovemmin, mutta albumilla Noisekin täyttää komeasti paikkansa. Vinyyliversiota kuunnellessa alun kolmen suora Music-Noise-Shokemaker on ekan levyn A-puolena pirullisen kova johdatus levyn maailmaan ja vaikka Noise on albumilla ehkä (ainakin toistaiseksi) vähiten tuntemuksia herättänyt biisi, istuu se tosiaan mainiosti levykokonaisuuteen. Mainittu Music on ihan nätti aloitus ja Shoemaker on jäätävän kova, tunnelmallinen ja ei jestas sitä loppua - FLOOOR!!
* How's the Heart edustaa perinteisempää, turvallisempaa linjaa, mutta ai että kun tarttuu. HOUS TÖÖ HAART, UNDENIIT TE SAILENS...
* Uskoisinkin The Harvest ja How's the Heart tulevat - kiertueen aikanaan päästessä starttaamaan - olemaan todella isoja livebiisejä! The Harvestissa on upeaa lyriikkaa ja kaikessa Joukkolaulukohtaus Disney-elokuvasta -henkisyydessän se kertosäe potkii itselle todella kovaa. Tribal löytänee myös tiensä settiin aika alkupuolelle. Potkii hyvin ja onpahan intensiivinen rykäisy! Kestoonsa nähden myös aika massiivinen paketti. Tuomas lienee sanonut Kummelia mukaillen Hahdolle, että "nyt saat lyödä todella lujaa."
* Endlesness vaatii vielä itselle työstöä, että pääsisi kunnolla sisään. Joka tapauksessa kiva kuulla Marcoakin kunnolla äänessä, vaikka miehen loistavan sooloalbumin kuunteluiden myötä Marko-nälkä ei niin suuri ollut, että miehen lead-osuuksien pieni määrä olisi itsesään häirinnyt. Myöskin Procession vaatii vielä jokusen lisäpyöräytyksen, että painuu kunnolla mieleen ja saan kunnon ajatuksia muodostettua.
* Muut biisit ovat iskeytyneet yllätävänkin nopeasti ainakin jollain tasolla tajuntaan, kuten Nightwish-musiikille ominaista on. Kuvaavaa on, että useimmiten tulee alkuun ajateltua, että "mistähän tämäkin melodia on pöllitty, niin on tuttu ja loistava", mutta osa totuutta taitaa olla sekin, että Holopaisen melodian- ja draamantaju on vaan aivan loistava. Vaikka siellä jotain lainoja joskus olisikin. Kaikillahan niitä.
* Nature-puolisko, elikkäs tämä Holopaisen luontosinfonia on.... hyvä? Nättiä musiikkia ja ottaen huomioon ykköslevyn orkesterisovitusten riisutun linjan olikin hieman yllättävää, ettei mopo karannut tälläkään puoliskolla käsistä. Hillittyä, mutta tyylikästä. Aika vahvoja Hans Zimmer -kaikuja. Päämelodia, jota viljellään sopivan useasti, jotta pysyy mielessä, mutta kuitenkin tarpeeksi maltillisesti, on toki upea. Kertojaäänen tarpeellisuus on mielestäni vähän niin ja näin... Ymmärrän dramatisointiarvon, mutta onko sitten kuitenkin vähän liian alleviivaava? Tässä tapauksessa musiikki ja pelkästään biisin nimi ja albumin "audiovisuaalinen ilme" sinänsä olisivat ehkä riittäneet sisäistämään pointin.
* Tuntui ehkä ikäänkuin Holopaisen hakemukselta päästä säveltämään johonkin Hollywood-leffaan soundtrackia ja että tämä kärsii vähän "soundtrack ilman selkeää viitekehystä" - syndroomasta, mutta eräs tuttava varsin osuvasti muistutti mm. The Greatest Show on Earthin instrumentaaliversiolta ihan Dawkinsin lukemanakin löytyvästä viisaudesta:
"It never seems to occur to people that a man might just want to write a piece of music".
Mut siis mie tykkään.