Kyllähän tohon Franchise-modeen ihan tosissaan kiinnittyy. Seuraavan kerran taidan kokeilla ihan oikealla NHL-joukkueella, nykyinen ura kun on menossa laajennusviritelmällä, joka toki on itsessään hauska kiekkofantasialeikki.
Ensimmäinen kausi oli puolustuspelin osalta karmeaa tervanjuontia, vaikka hyökkäyspeli olikin railakasta neljän kentän karnevaalia, johtuen joukkueenkasausfilosofiastani: koko joukkue on nytkin täynnä sellaisia 2-3 kentän pelaajia muutamalla kovalla nimellä hyöstettynä, mutta mitään MalkinMcDavidCrosyMatthewsHugheseja ei ole.
Ensimmäinen sesonki alkoi karmaisevan tappiopainotteisesti ja päättyi lopulta runkosarjaan komeasta kevätkiristä huolimatta. Vaihdoin siinä kevätpuolella asetukset tuohon tässä ketjussa @miskosafdin
aiemmin jakamiin ja runkosarja päättyikin ihan komeaan taisteluvoittojen putkeen, sillä maalimäärät molempiin päihin tippuivat ja pelit oli kunnon vääntöä. Playoff-paikka jäi pisteen päähän, voi surku. Hauskana kuriositeettinä laajennusdraftissa haalimani Thornton teki ihan jäätävät tehot ja mätti lähes 30 maalia kakkosketjun keskellä ja päätti vieläpä jatkaa uraansa yhdellä kaudella...
Seuraava kausi alkoi kivasti. Puolustuspeli oli tiivistä ja voittojen ja häviöiden suhde aika tasainen, eli mitään pitkiä tappioputkia ei kohdalle osunut, jos nyt voittojakin lipsui liian usein käsistä. Maalinteko takkusi ja tässä kohtaa joukkueen grabnerdonskoiwennbergarmia-rakenne alkoi vähän ampua itseään jalkaan. Maalivahtikaksikko Korpisalo-Greiss teki kuitenkin voitavansa ja pisteitä karttui sen verran, että roikuin pudotuspelijunan kyydissä. Kauden puolivälissä joukkue ui todella synkissä vesissä. Kapteeni Mikael Granlund yltyi kuitenkin hyvään kevätpuolen vireeseen ja alkoi löytää kemiaa kesän aikana huiman kehitysloikan ottaneen Henrik Borgströmin ja Nääsvillestä treidatun Calle Järnkrokin kanssa ja tämä kolmikko muodostikin sitten yllättäen melkoisen tehoketjun pudotuspeleihin, jotka huipentuivat Stanley Cupin voittoon. Realistisesti viimeiseltä pudotuspelipaikalta mestariksi, eh.
Tälle toiselle kaudelle hankkimani Alexander Wennberg alkoi myös löytää tehovirettään kriittisellä hetkellä, mikä on hienoa, sillä rotaatiosentteriksi pudonnut Thornton ei kyennyt toistamaan suonenvetokauttaan ja kieltämättä ihan tietoisesti, pienenä alitajuisena realisminhakutoimenpiteenä, vähän jämärooliin hänet saatoin jättääkin. Sai kuitenkin lopettaa uransa kannuun! Joka tapauksessa ihan käsittämätön mäihä kyllä kävi, sillä kävelin otteluista monta kertaa ulos voittajana silkan tolppa sisään/tolppa ulos -kolikonheiton suosiollisuuden takia. Toiselle kaudelle joukkueeseen liittynyt pakkikaksikko Brodin-Riikola muodostivat joukkueen kovimman +-tilaston keränneen kakkosparin ja Riikolasta tuli aikamoinen kävelevä meemi, kun jotenkin vaan oli aina jäätävä momentum hänellä pelatessa.
Surkeuteni nuorten pelaajien scouttaamisessa ja kiinnittämisessä alkoi kuitenkin näkyä siinä, että joukkueen runko polki vähän paikallaan, vaikka taannoinen ykkösvaraus Rossi ihan huipputason nimenä remmiin lopulta liittyikin. Kolmannelle kaudelle tämä fetissi kolmikymppisten kakkoskolmosketjulaisten sopimuksiin otti lisää kierroksia, kun Nino Niederriter tarttui vapailta markkinoilta haaviin. Stralman halusi lähteä puolustuksesta ja tilalle tuli nuorta suomalaisverta Niko Mikkolan muodossa, joka kamppaili Christian Wolanin kanssa viimeisestä pelaavan pakin paikasta.
Kolmas kausi alkoi ihan nätisti ja pari mukavaa voittoputkea kauden alkupuolella siivittivät joukkueeni pitkästä aikaa ihan liigan kärkisijoille. Ilo oli kuitenkin lyhytaikaista, kun puolivälin sukellus pudotti minut taas kamppailemaan ihan tosissaan playoffeihin pääsystä. Maalivahtipelin kanssa oli haasteita, mutta St. Louis halusi deadlinen kynnyksellä minulta puolitoista kautta varjojen mailla hiihdelleen, aivan liian isolla lapulla kiinnittämäni Boedkerin ja minullepäin liikkui sitten Kuemper. Myös muutama varausvuoro vaihtoi samassa rytäkässä omistajaa.
Kuemper ei vakuuttanut runkosarjapeleissä alkuunkaan ja myös pudotuspelit alkoivat mollivoittoisesti muutamalla tappiolla Wildille, mutta jotenkin sieltä sitten noustiin ja taisi olla huikean kauden pelannut Wennberg, joka siivitti seiskapelin jatkoajalla joukkueeni kannujahtiin. Kuemper olikin siitä eteenpäin kuin muuri, kun taas Korpisalo ei parissa saamassaan startissa vakuuttanut (NHL20 ei tuntunut ainakaan loppuvuoden 2019 kokoonpanoasetuksilla, joilla tämän leikin aloitin, arvottavan Korpisalon potentiaalia kovinkaan korkealle, ihan näin yleisen tason huomiona).
Kapteeni-Granlund löysi taas parhaan vireensä playoffeihin, kun taas runkosarjassa yllättävän hyvää duunia ja 21 maalia tehnyt Erik Haula ei saanut koko poffeissa mitään aikaan. Ketju Kapanen-Wennberg-Niederriter sen sijaan paukutti tiskiin murhaavat teholukemat ja esitti sellaista sähäkkyyttä, ettei edes Pittsburghin Pingviinilauma voinut estää toista perättäistä SC-pyttyä; pienestä oli jälleen kiinni koko playoff-paikka ja putoaminen ensimmäisellä kierroksella sitäkin lähempänä, mutta niin vain tiivis puolustuspeli ja pari onnekasta pomppua ynnä aiemmin mainittu tämän kevään momentum-ketju kantoivat käsittämättömän pitkälle.
Erik Gustaffson ja Sami Vatanen löysivät tuolla kolmannella kaudella myös viimein kunnon tehovireen, joskin kehittynyt pelityylini saattoi myös tukea pakkien pistemäärien karttumista kautta linjan. Tuossa kohtaa tarjousta GM-pestin osalta tuli myös muutamalta muulta joukkueelta, mutta päätin jatkaa tämä laajennusfantasiani parissa vielä hetken.
Hyökkäystä oli tarkoitus tuulettaa kunnolla, etenkin kun runkolaituri Donskoikin halusi lähteä testaamaan arvoaan vapailla markkinoilla, mutta en kerta kaikkiaan voinut olla tarjoamatta jatkoa pudotuspelien sankarille, Kassu "Conn Smythe 2022" Kapaselle ja myös Wennberg suostui jäämään pienen taivuttelun jälkeen. Mitään alle parikymppisiä en taaskaan saanut pahemmin ajettua sisään, mutta Ehlersin sentään naarasin Jetsistä omaan porukkaani ja muutaman duunarilaiturin tuomaan kilpailua alaketjuihin. Michael Grabner oli tähän mennessä pelannut kolme tasaista runkosarjaa ja kahdet kovat playoffit, muodostaen Haulan ja Armian kanssa toimivan kolmosketjun, mutta ikä, hidastunut liike ja lisääntynyt kilpailu painoi viimein Grabnerinkin roolia alaspäin. Kausi 2022-23 starttasikin hänen osaltaan "vielä kerran" -meiningillä ja onpa hän jo muutaman kerran löytänyt itsensä katsomostakin lepäämästä, vaikka edelleen luotettavaan runkoon kuuluu. Kuemper-Korpisalo-tandemi on toiminut vaihteeksi erinomaisesti molempien osalta ja sentterikeihäänkärki Borgstömin, Wennbergin ja Rossin johdolla on ollut ainakin alkukaudesta riittävä. Granlund, Ehlers, Niederriter ja Kapanen eivät ole nyt mitään piste per peli -laitureita, mutta joukkueessa on niin paljon leveyttä, että kovalla kamppailulla ja tasaisella neljän kentän rullaamisella pisteitä näyttäisi taas karttuvan jotakuinkin riittävästi. Playoff-paikka irronee jälleen, mutta kolmas kannu putkeen..? Melkein toivoisin, että ei, mutta aika näyttää!
Tämän neljännen kauden kovimpia onnistujia ovat noin 30 pelin otannalla olleet tuttuun, tasaiseen tapaan suoriutuneet ja "edestä johtaneet" Mikael Granlund, Rossi, Wennberg ja Borgström. Joel Armia ja Calle Järnkrok ovat vähän hakeneet peliään ja tehojaan ja jälkimmäinen on loukkaantunutkin nyt, mutta Erik Haula sen sijaan esiintynyt vaihteeksi pirteästi. Lisäksi Markus Granlund on jälleen osoittanut monikäyttöisyytensä, pelatessaan parhaillaan kolmosen laidassa ja ollen koska tahansa stunttausvalmis käytännössä mihin tahansa rooliin hyökkäyksessä sellaisella ihan riittävällä tasolla.
Hauskaahan tämä on!
Josko tämän joukkueen ohjastaisi vielä 1-2 kauden läpi, pitäen sisällään yhden täysremonttikokeilun ja sitten hyppäisi pelailemaan vähän "realistisemman" rupeaman jollain olemassaolevalla NHL-seuralla ja vähän paremmalla huomiolla esimerkiksi drafteihin ja sen sellaiseen.
