Wunderbar! Täällähän roihuaa pelikirjakeskustelu parhaimmillaan. Rohkenen pohjustaa omia näkemyksiäni pelikirjan yleisfilosofialla ja myös SM-liigan kautta, vaikka kyseessä onkin NHL-ketju. Täällä on hyvin ilahduttavasti kuitenkin spekuloitu aiheesta laajemminkin ja nimenomaan sen vuoksi ylipäätäänkin haluan osallistua keskusteluun. Ensinnäkin totean, että pelikirja ei ole mikään uusi inventio. Pelikirjoja on ollut olemassa siitä lähtien kuin sotia on käyty ja on tarvittu kykyä sekä näkemystä organisoida joukkovoimaa. Esimerkiksi Rommelilla oli erinomainen pelikirja 40-luvun Pohjois-Afrikassa. Italia on puolestaan rakentanut fudikseen ensimmäisen varsinaisen pelikirjabrändin eli catenaggion. Seuraava fudisbrändi oli 70-luvun hollantilainen aikanaan ultramoderni totaalijalkapallo.
Jääkiekon pelikirjakeskustelussa, ja nyt puhun nykyjääkiekosta, kiinnitetään mielestäni liian paljon huomiota siihen kuinka joukkueen syömähammas pelaa. Varsinkin SM-liigassa. On kylmä tosiasia, että aniharvan joukkueen materiaali ja/tai valmennuksellinen kompetenssi riittää siihen, että joukkueen jokainen kentällinen noudattaisi yhtä ja samaa pelikirjaa. Neljä poikkeusta tämän kauden SM-liigassa olivat Kärpät, HPK Baxterin HIFK ja Jokerit. "Pienistä" joukkueista Pelicansilla oli myöskin selkeä pelikirja. Kärppien Jalonen sai apuja materiaalinsa leveydestä, HPK:n Jalosen suoritus oli kivikova välierävaiheeseen asti. Vielä HIFK-sarjassa katsoin kauhusta lumoutuneena, kuinka joka ainoa HPK:n kentällinen kontrasi koko kentän leveydellä kurinalaisella lyhytsyöttöpelillä. HN kuvaili ansiokkaasti rintamahyökkäyksen ja HPK pelasi juuri näin ollen vaarallisimmillaan aina kiekon riistettyään. Kerho tuli mielestäni neljää kaistaa käyttäen ja pelaajista ainoastaan Pihlströmillä ja Moravecilla oli jonkunlaisia vapauksia sooloiluun. HPK sortui Jokerit-sarjassa ensinnäkin siihen, että Baxter peluutti HIFK:ta erinomaisesti HPK:ta vastaan kuluttaen Kerholta sekä energiaa että miehiä (Vihko, Hassinen). Lisäksi Jokeri-sarjassa Kerhon pelikirja yskähteli Sheddenin otettua aseeksi kaksinkamppailut ja sitä kautta henkisen yliotteen. Jokeri-sarja paljasti myös J.Jalosen hienosti hyökkäävän HPK:n pelikirjan huonoimman alueen: puolustuspelin. Siinä ei Kerholla ollut mielestäni selkeää kentällisen sisäistä roolitusta.
Kärpät pelasi upean tasapainoisesti Jokereita vastaan esittäen totaalijääkiekkoa: jokainen kentällinen noudatti samaa pelikirjaa. Kärppien kolmosen ja nelosen ei ollut tarkoituskaan rikkoa Jokerien ykkösen ja kakkosen peliä, vaan pelata omaa peliään. Puolustuspelaamisessa surkea ja organisoimaton Hirson kenttä oli esimerkiksi täysin vastaantulija Kärppien kolmosen / nelosen ajaessa sisään kaukalon koko leveydeltä. SM-liigassa olen nähnyt HPKn ja Kärppien lisäksi itse asiassa vain Sheddenin ja Baxterin joukkueiden esittävän oman versionsa totaalikiekosta. HIFKin pitkä pisteputki tammi-helmikuussa perustui Baxterin luunkovaan totaalipelikirjaan, josta puuttui ainoastaan organisoitu hyökkäyspeli. En pidä tätä Baxterin virheenä, vaan selkeänä valintana, joka johtui HIFK:n pelaajamateriaalista korostuen puolustus- ja mv-peliin.
Kentällisten ja pelaajien roolittaminen (näin pelasi esimerkiksi Ilves) ei ole sama asia kuin joukkueen totaalinen pelikirja, mistä päästään aasinsiltaa NHL:ään. NHL:ää olen seurannut tällä kaudella niin satunnaisesti, että mitään kiveen hakattua näkemystä ei löydy pelikirjarintamalla poislukien Vancouver, Anaheim ja Nashville, joiden otteita olen seurannut. Nashville sortui mielestäni vanhakantaiseen epäbalanssiin, joukkue oli vähemmän kuin osiensa summa, koska sillä ei ollut totaalista pelisysteemiä. Vancouver on kurinalainen joukkue, joka pelaa keskialueen tarkasti. Anaheim on liki NHL:n Kärpät. Joukkue pystyy varioimaan peliään ja tekeekin sitä, mutta mielestäni ehkä jopa liikaakin. Mennäkseen tappiin Anaheiminkin olisi yksinkertaistettava pelikirjaansa variaatioitaan vähentäen. Kun pelataan playoffeja missä tahansa liigassa tai arvokisoissa, se joukkue yleensä voittaa, jonka pelikirja on totaalisin. Käsittääkseni valmentajan duunin vaikein dilemma on valinta sydämen ja järjen välillä. Ja järki voittaa silloin, kun ollaan tavoittelemassa täydellistä huippua. Se joukkue ja valmentaja, joka jaksaa peluuttaa huolellisesti valitsemansa pelikirjan mukaista kiekkoa aivan koko joukkueella, on vahvemmalla pohjalla kuin fiiliksen mukaan tempoileva koutsi vastaavan tasoisella materiaalilla. Fiiliskoutsi saattaa esimerkiksi kierrättää veskareita ottelusta toiseen.
Kun täällä on Suomen maajoukkuettakin käsitelty, niin omana mielipiteenäni toteaisin, että Aravirran Leijonilla ei ollut varsinaista pelikirjaa. Mutta ei ollut muillakaan 90-luvun lopulla. Silloin pelattiin kentällinen kentällistä vastaan ja joukkueen roolitus oli vanhakantaisen selkeä. Tietyt kentälliset tekevät maalit ja hoitavat yv:n, tietyt kentälliset rikkovat vastustajan peliä. Itse asiassa 90-luku oli katsojaystävällistä aikaa ja juuri siksi lätkästä tulikin jokaisen erkin sekä pirjon laji. Kiekkoa oli helppo seurata. Nykykiekko on monen 90-luvulla vielä lätkää seuranneen mielestä "tylsää" ja pääsyy tähän on mielestäni pelikirjan esiinnousu. Nykylätkästä voi lajia tuntiessaan nauttia samoin kuin fudisgurut intoillessaan jostain 0-0 -matsista, missä nähtiin maalittomuudesta huolimatta valmentajien välinen kivikova taistelu. Raimo Summanen toi pelikirjan Suomen maajoukkueeseen ryminällä. Suomi pelasi Summasen aikaan henkeäsalpaavan totaalista kiekkoa, joka oli kaukana Aravirran kentällinen vs. kentällinen -ajasta. Ilokseni Summasen maajoukkue karvasi ja kontrasi toisin kuin hänen Jokerinsa mestaruuskaudellaan, jolloin Summanen ilmeisesti opetteli puolustuspelikirjaa. Minulle on yhä arvoitus, miksi Summanen tuolloisella erinomaisella Jokeri-materiaalilla haki mestaruuden inhorealistisella ultrapuolustamisella.
Westerlundin maajoukkueella ei ole totaalista pelikirjaa. Sen sijaan joukkue oli vielä vuosi sitten keväällä (olympialaiset ja mm-kisat) erinomaisesti koottu sekä roolitettu. MM-kisojen finaalissa Ruotsi paineli ohi totaalikiekollaan ja -pelikirjallaan. Tämän kevään Leijonat on minulle täysi arvoitus kolmen ottelun perusteella. Westerlundilla on isoja puutteita jääkiekon perusalueilla, jotka ovat yksilöllisen joukkuepelikirja-ajattelun ulkopuolella itsestäänselvyytensä vuoksi. Tämä koskee erityisesti av-peliä, jossa Suomi pelaa kiekon perässä laukaten. Hyökkäyspeli on kaukana kontrolloidusta rintama-ajattelusta, joukkue liikkuu hyökkäyksessäkin suhteellisen surutta kiekon perässä jättäen ns. painottoman puolen täysin hunningolle. Hidastuskuvat Venäjä-ottelusta näyttivät usein kuinka kaikki viisi Suomen kenttäpelaajaa olivat sillä puolella kenttä, jonka hyökkäyspään kulmassa kiekko oli! Tämä on pelikirjaan liittyvä valmennuksellinen virhe, ei pelaajien. Suomen joukkue näytti AHL-jengiltä isossa kaukalossa.
NHL-valmentajien pelikirjan rakentelu on, näin väitän, lähtökohdiltaan helpompaa kuin eurooppalaisten valmentajien. NHL-kiekkoa pelataan pienemmässä kaukalossa vapaammin säännöin. Niinpä NHL:ssä kaksinkamppailupelaaminen ja mentaalinen röyhkeys nousevat paljon suurempaan arvoon kuin Euroopassa. NHL-valmentaja pystyykin tällä taustallaan olemaan kova luu lyhyessä MM-turnauksessakin. Pelikirjan ontuvuus korostuu usein Kanadalla turnauksen alkupuolella, esimerkiksi ison kaukalon koko leveyden käyttäminen on heille täydellinen mysteerio. Mutta vahvoilla yksilöillään NHL-miehistä koottu Kanada saa yleensä kasaan jonkunlaisen kontrolloidun pelikirjankin kisojen loppua kohti.
Pärjäisikö esimerkiksi Summanen NHL:ssä valmentajana totaalisen pelikirjansa kera? Pirun vaikea kysymys, mutta olisi hauska nähdä. Ihan perstuntumalta heitän, että Summasella olisi paljon annettavaa mille tahansa NHL-joukkueelle. Mutta hänen olisi samalla opeteltava itse uudestaan myös lajin kaksinkamppailuluonne. NHL:ssä pelaajat asuvat toistensa iholla aivan eri lailla kuin Euroopan liigoissa. Niinpä NHL-pelikirjassa nousevat Eurooppaa korkeammalle yksilöllinen taito, röyhkeys, ilkeys, mentaalinen hallinta. Toisin päin käännettynä: liideripelaajia tarvitaan NHL:ssä pelitapaan liittyen aivan toiseen malliin kuin vaikkapa SM-liigassa, missä tasokas mutta suhteellisen tähdetön ja liideritön Jokerit voi edetä finaaliin asti. Ja kun NHL-kiekko lepää enemmän voimakkaiden liiderien varassa kuin eurooppalainen kiekko, väittäisin että a) NHL:ssä fiilisvalmentajalla on suurempi mahdollisuus voittaa totaalikonseptivalmentaja kuin Euroopassa b) NHL-joukkueen pelikirjaa ei kannata verrata sellaisenaan eurooppalaisen joukkueen pelikirjaan. Lajit ovat niin paljon toisistaan poikkeavat. Tässä mielessä Anaheimin ja Jokerien pelikirjat eivät muistuta toisiaan. Pelkkä pelaajamateriaalin tasoero on giganttinen Anaheimin eduksi. Joukkueiden hyökkäyksiinlähdöissä on eräässä Anaheim-kuviossa yhteneväisyyksiä. Mutta tämän lisäksi Anaheimilla on takalinjoillaan niin tasokkaita pakkeja, että aina joukkueen ei tarvitse tulla pienen keskialueen yli kontrolloidusti, yksi Prongerin luunkova pitkä syöttö Selänteen lapaan voi johtaa 2 sekunnissa maaliin.