Luonnollisesti voidaan alkaa historiallinen saivartelu niin sanotusta nollahetkestä. Nollahetki löytyy kuitenkin varsin helposti ilman saivartelua. Suomen tasavalta julistautui itsenäiseksi 1917. Tarton, myös häpeärauhaksi kutsuttu, rauhansopimus allekirjoitettiin 1920, jossa määriteltiin Suomen tasavallan rajat sillä hetkellä. Sopijaosapuolina olivat kaikki ne osapuolet, joilla oli vaateita alueeseen. Ensimmäistä kertaa suomalaisten heimon historiassa sillä oli oma maa.
Tämän jälkeen Neuvostoliitto hyökkäsi kahdesti ja miehitti osan Suomesta kahdessa vaiheessa. Moskovan ja Pariisin rauhansopimukset olivat ”voittajan oikeutta”. Käytännössä Venäjä jatkaa edelleen samaa Neuvostoliiton alkamaa miehitystä. Sen vääryyden oikaiseminen on perusteltua.
Kiistatta asiaan sisältyy useita ongelmallisia kohtia, kuten osittain Suomenlahden saariston, Karjalan, Sallan ja Petsamon seuduille pakkoasutetun uuden väestön kohtalo ja miten maan omistus jaettaisiin uudelleen. Ainoa humaani tapa on nähdäkseni tarjota väestölle mahdollisuutta asua edelleen alueella tai korvata muuttaminen Venäjälle. Teoriassa, jos hyökkääjän velvollisuutta vastata vahingoista, noudatettaisiin tämänkin korvauksen maksajana olisi Venäjän valtio. Venäläisvähemmistö ei välttämättä olisi Suomelle vain paha asia, vaikka vähemmistöihin aina suhtaudutaan epäillen ja ennakkoluuloilla. Sen voisi nähdä myös kulttuurisena rikkautena. Varmasti siitä syntyisi myös sosiaalisia ongelmia. Elämä ei ole aina helppoa.
Jälleenrakentaminen on valtava urakka. Mahdoton tehtävä se ei suinkaan ole. Eikä työllistävän ja materiaalisten vaikutuksen takia ollenkaan kansantaloudellisesti ajatellen vain kustannus. Etenkin jos näistäkin korvauksista päästään sopimukseen. Kaikkea ei tarvitse jälleenrakennuksessa myöskään ahnehtia kerralla.
Paitsi eettisistä, historiallisista niin myös taloudellisista syistä maiden ja luovutetuille alueille jätetyn omaisuuden palauttaminen on tavoittelemisen arvoista.
Taloudelliset syyt tuskin ovat päällimmäisenä kaikilla mielessä, vaikka keskustelu täällä lähinnä niihin onkin rajoittautunut. Ilmeisesti palstan enemmistö on varsin teknistaloudellisesti orientoitunutta. On siinäkin mielessä outoa halveksia metsä- ja erityisesti Karjalassa olevan erittäin viljelyskelpoisen maan arvoa. Suomessa on kyllä metsää, mutta tällä hetkellä Suomen metsävarat eivät enää riitä merkittäviin puunjalostusteollisuuden uusinvestointeihin. Suomi on erittäin lähellä olla puunjalostuksellisesti täyteen rakennettu.
Karjalasta saadaan louhittua esimerkiksi useita harvinaisia kivilajeja ja joitain pieniä malmimääriä. Lisäksi Petsamon seudulta löytyy mm. laajat nikkeliesiintymät ja paljon harvinaisia metalleja, joita esiintyy varsin vähän koko maailmassa. Merialueen myötä myös kalastus ja fossiilisten aineiden (öljy ja kaasu) oikeudet olisivat eritäin potentiaalisia rahoituslähteitä, vaikka jo löydetyt pohjoiset tuottavimmat esiintymät ovat kauempana. Luonnonvarat eivät siis suinkaan ole vielä käytetty loppuun. Lisäksi voi hieman pehmeämmin kaivata aitoja aarniometsiä, ainutlaatuisia Terijoen hiekkarantoja ja muita varsin kauniita luontokohteita. Kovana kääntöpuolena tässäkin taloudelliselta arvoiltaan matkailu.
Uskomattomampiakin asioita on tapahtunut, joten minusta on varsin perusteltua pitää asia esillä. On väärin luulla, että ainoastaan joukko ”kymmenen vuoden päästä kuolevia ihmisiä” on kiinnostunut asiasta. Nykypoliitikoista esimerkiksi Uosukainen on pitänyt aihetta esillä ja taitelijoista esimerkiksi fiktiota vauhdikkaasti kirjoittava Remes, jaksaa palata aiheeseen aina uudestaan. Useat yhdistykset esimerkiksi Karjalan liitto ovat varsin elinvoimaisia. Sillä yksistään on noin 50 000 henkilöjäsentä.
En itsekään pidä vääryyden oikaisemista todennäköisenä. Se ei tee siitä vähemmän tavoiteltavaa. Minua velvoittaa isieni muisto.
W