Löytyipä tällainen ketju kaukaa menneisyydestä vajaan vuosikymmenen takaa. Lähdin etsimään ketjua syystä, että jutustelin ystäväni kanssa hänen lapsuudesta Neuvostoliitossa - kylmän sodan tuimimpina aikoina.
Jokaisella on mielikuvansa Neuvostoliitosta, ihmisten arjesta siellä - pitkistä jonoista, kaupoista joissa ei ole mitään myytävää, lihapaloista joita metsästetään päivätolkulla ja jollaisten tähden ollaan valmiit jonottamaan tunteja ja taasen tunteja. Silti on ollut jollain tapaa todella silmiä avartavaa keskustella elämästä Neuvostoliitossa ihmisen kanssa joka on itse elänyt ja kasvanut aikuisuuteen kyseisessä maassa ja kokenut maan hajomisen itsenäisiin valtioihin sitten 90-luvun alkupuolella. Vaikka siitä arjesta on jonkin sortin mielikuva, sellainen joka on muodostunut lehtiä ja kirjoja lukemalla, televisiota katsomalla ja huhupuheita kuulemalla niin silti se totaalinen absurdius oli hämmästyttävää.
Ystäväni kertoi kuinka hänellä oli parin kolmen ikäisenä kolmipyörä, joka oli sitä ennen ollut hänen serkkujensa käytössä ja sitä ennen hänen isosiskonsa käytössä ja kuinka hän ajoi tällä huojuvalla, kolisevalla, ruosteisella rämällä parin kesän ajan kunnes kasvoi siitä "ulos". Ja kuinka hän tämän jälkeen halusi itselleen pyörän - oikean oman pyörän, eikä sellaista pyörää joka oli iänikuinen rämä. Vanhempansa kiersivät kahden, ei vaan kolmen vuoden aikana Donetskissa kauppoja läpi löytämättä ainoatakaan myynnissä olevaa polkupyörää. Lopulta ajatus omasta uudesta pyörästä hautautui, siitä muodostui toteutumaton unelma. Hän ei koskaan saanut omaa polkupyörää.
Olemme myös keskustelleet vaatteista. Hän on kertonut kuinka hänen nuoruudessa ja aina 80-luvulla saakka talvella myytiin neljän värisiä vaatteita. Kaupungissa oli lukuisia vaatekauppoja, joista yhdessä saattoi olla vihreitä talvivaatteita, toisessa sinisiä, kolmannessa mustia ja neljännessä sitten harmaita. Tätä jatkui aina 80-luvun loppupuolelle saakka, hän kertoi saaneensa tarpeeksi iänikuisista samanvärisistä vaatteista. Niinpä vuosikymmenen loppupuolella hän osti kaupasta kerrankin eriväriset kengät - valkoiset suomalaiset talvikengät. Ja kaikki katsoivat häntä ihmeissään, vanhempansa eivät voineet ymmärtää häntä, koska eihän valkoisilla kengillä tehnyt talvella yhtään mitään. Kengät kun olivat mustia, ruskeita tai harmaita - mitä sitä väreillä koreilemaan. Ystäväni kuvaili neuvostoaikaisia talvikenkiä "tragediaksi" ja niinpä kaikki pyrkivät saamaan laadukkaat kengät ja heidän mittarilla mitattuna sellaisia löytyi DDR:stä, Puolasta, Tsekeistä ja tietenkin Suomesta. Mutta päästäkseen ulkomaille oli oltava suhteita, tai saadakseen hyvät kengät oli oltava suhteita - tai todella hyvä tuuri - tai valuuttaa.
Jollain muotoa traagisinta oli ystäväni kertomus siitä kuinka lapsena toimittiin, (sen oheen, että vaatteet kulkivat sisarusten ja jopa sukulaisten väliä niin kauan kuin jotakuin ehjiä olivat - esimerkkinä ystäväni kertoi pitäneen lapsena yhtä paitaa usean vuoden ajan ja sitä ennen se oli ollut useita vuosia hänen serkuilla ja sitä ennen siskollansa etc.) Tai kuinka oli tavanomaista, että lapsella tai aikuisella oli vain kolmet kenkäparit käytössä: talvikengät, kevät/syyskengät ja kesäkengät. Ja hän kertoi kuinka vanhempansa toimivat kun hänen kesäkengät jäivät pieniksi, eivät ostaneet uusia kenkiä, vaan kuten tavallisesti tehtiin, kengänkärki leikattiin auki ja niin varpaat mahtuivat aukosta ulos, ja tätä aukkoa saatettiin laajentaa parinkin kesän verran kunnes kengät olivat lopulta niin huonossa kunnossa, että oli pakko ostaa uudet kengät tai toivoa saavansa lahjaksi jonkun käytetyt kengät.
Arki oli suurimman osan kohdalla todella ankeaa, ruoasta oli puutetta, kulutustavaroista sitäkinen enemmän - vaatteiden ohella pulaa oli huonekaluista, astioista - jopa lautasista, ruokailuvälineistä. Yhteiskunnallinen ajattelutapa kun oli sellainen ettei katsottu tarpeen omistaa yhtään mitään ylimääräistä, joten kaikkea oli kovin niukalti - jos oli kengät käytössä niin mihin sitä uusia tarvitsi, ei mihinkään - sellainen oli pröystäilyä ja hapatusta!
Tietenkin oli kolkkia maassa joissa tilanne oli parempi, kuten Moskova tai Leningrad (joskin jälkimmäisessä neuvostovallan lopuilla elintarvikehuolto romahti liki täysin) ja tietenkin oli ryhmiä joilla asiat olivat paremmin - kommunistisen puolueen jäsenet ja muut etuoikeutetut ja niinpä ihmiset pyrkivät tekemään mitä tahansa, jotta pääsisivät etuoikeutettujen ryhmään tai tutustuisivat hyvin johonkin etuoikeutettuun.
Ystäväni totesikin minulle: Neuvostoliitossa oli pulaa kaikesta muusta paitsi tankeista, lentokoneista ja ohjuksista!
vlad.
