Koska olen kertonut monissa yhteyksissä ikäni palstalla, niin voin kertoa että olen aika lailla neljänkympin ja viidenkympin puolivälissä. Samaa vuosikertaa kanssani on myös nimimerkki vlad, jonka uskallan tuoda tässä yhteydessä esille, koska hän on iästään tällä keskustelupalstalla useasti maininnut.
Jotta kenellekään ei jää epäselvyyksiä niin varmistan oman ikäni osuvan tähän haarkkaan ja koska olen palstalla tuonut synnyinvuoteni aiemminkin esille niin todetaan minun olevan vuosikertaa 1970 - viini paranee vanhetessaan, joten alan olla jo kohtuu hyvää vuosikertaa. Vai onko maku jo hälvennyt pullon jäätyä korkki auki aurinkoon?
Olen tainnut aiemminkin palstalla tuoda esille mutta manitaan nyt lyhyesti oman NATO-kantani kehittymisestä ja ulotetaan katsaus aina "esihistoriaan" saakka eli 80-luvulle.
80-luvun alussa olin jo hyvin kiinnostunut turvallisuupolitiikasta ja tuolloin olin jopa kovinkin maanpuolustushenkinen vaikkakaan en kokenut olevani isänmaallinen. Missään nimessä en koskaan imenyt itseeni mitään ajatuksia "rauhanaseista" vaan näin jo tuolloin Neuvostoliiton sotilaallisena suurvaltana, joka käytti voimakeinoja omien päämääriensä ajamiseen - tosin olin äärimmäisen kiinnostunut Neuvostoliiton harjoittamasta politiikasta ja kirjoitin siitä useiden ruutuvihkojen verran ajatuksia ylös. Tämän kiinnostuksen myötä jotkut ymmärsivät asian väärin ja kutsuivat minua "ryssäksi".
Ehkäpä YYA-henki oli minua sen verran marinoinut, että näin tärkeänä olla puolueeton ja satsata omaan puolustukseen - olin ehdottomasti sitä mieltä jo 80-luvulla, että Suomen tulisi mitätöidä Pariisin rauhansopimuksen tietyt ehdot ja ryhtyä vahvistamaan puolustusvoimia entisestään. Aikanaan Pariisin rauhansopimus sitten mitätöitiin, mutta siitä ei seurannut toivomani puolustusvoimien määrärahojen ja hankintojen kasvattaminen eikä uusien asejärjestelmien osto.
90-luvulla turvallisuuspolitiikka kiinnosti edelleenkin, samalla kuitenkin oma maanpuolustushenkisyyteni alkoi hiipua mutta edelleen olin valmis kaikkiin uhrauksiin - aloin kuitenkin ajatella tietyissä asioissa toisin. Tosin edelleen olin tiukasti sitä mieltä, että puolustukseen tulisi satsata entistä enemmän ja tuolloin puhuin kaveripiirissä (ja töissä) tiettyjen asejärjestelmien hankinnan puolesta esim. taisteluhelikopterit. Mutta tuolloin olin kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että sotilaallisesti on hyvä pysyä liittoutumattomana.
Tämän vuosituhannen puolella olen kuitenkin ruvennut tarkistamaan kantaani. ensin puhuin aktiivisesti EU:n yhteisen puolustuksen puolesta ja että sen kehittämiseen tulisi pyrkiä ja tulisi luoda EU:n nopeantoiminnan joukot. Tähän ajatukseen minut osin ajoi havaintoni EU:n kyvyttömyydestä hoitaa kriisejä Euroopassa. Samalla aloin seurata entistä suuremmalla mielenkiinnolla kehitystä Venäjällä - Georgian sotaretki alkoi viimeistään avata silmiäni ja aloin nähdä turvallisuuspoliittisia uhkia jotka kohdistuivat myös Suomeen. (Mutta tämä alkoi olla aikaa, jolloin koin itse olevani hyvin ei-maanpuolustushenkinen ja valmis lähtemään pois kriisin koittaessa).
Viimeisimpien vuosien kuluessa kantani on kääntynyt EU:n yhteisen puolustuksen luomisen kannalta hiljalleen NATO-myönteiseksi. Merkittävimpänä seikkana on se, että olen pettynyt EU:n kykyyn toimia aktiivisesti ja toisekseen olen ymmärtänyt tarkoin sen, että kilpailevan organisaation luomista huomattava osa EU:n jäsenmaista ei kannata. Ja lopulta mukaan on astunut ajatus sitoutua arvovalinnan kautta läntiseen puolustusliittoon kun muutoinkin on sitouduttu länteen. Puolustuksellinen arvovalinta on kuitenkin vielä tekemättä ja soisin, että se myös tehtäisi.
Tässäpä lyhyt historiallinen kattaus kantani muuttumisesta muutaman vuosikymmenen aikana.
Todetaan vielä loppuun etten vieläkään miellä itseäni isänmaalliseksi, mutta toisin kuin vuosi puolitoista sitten kantani on sikäli muuttunut, että läntisten arvojen puolustamiseksi olen valmis uhrauksiin oikeastaan minkä tahansa länteen sitoutuneen maan puolesta - myös Suomen.
vlad.