No jos tätähän minäkin olen täällä epäillyt ja ihmetellyt. Mielenkiintoista, että omat havainnot saavat tukea noinkin arvovaltaiselta taholta kuin Limnelliltä, joka sentään on aiheeseen perehtynyt sotatieteen tohtori.
Vaikka eihän tässä ole sinänsä mitään uutta, kyseessähän on informaatiosodankäynnin menetelmä, joka on itänaapurissa tunnettu jo Stalinin ajoista asti. Sattumoisin aivan äskettäin tutun-tutun-tuttu suositteli tällaista kirjaa, joka tuntuukin juuri nyt ajankohtaisemmalta kuin koskaan:
http://www.barnesandnoble.com/w/disinformation-lt-gen-ion-mihai-pacepa/1114267212?ean=9781936488605
http://www.theblaze.com/books/blaze...mation-by-ion-pacepa-and-prof-ronald-rychlak/
Lyhyesti, pääkirjoittaja on siis Romanian tiedustelupalvelun (entinen) johtaja ja sotilasarvoltaan merkittävin itäloikkari länteen koko kylmän sodan aikana. Hänellä oli henkilökohtainen täysi pääsy Kremlin sisäpiireihin Andropovin ollessa KGB:n johdossa.
Kirjan pääsisältö on, lukuisilla esimerkeillä ja sisäpiirin tiedolla höystettynä, että jo aivan kylmän sodan alkuvaiheissa otettiin NL:ssä tietoisesti käyttöön uusi asi, dezinformatsiya eli disinformaatio, sodassa länttä vastaan:
"...World War III was conceived to be a war without weapons - a war the Soviet bloc would win without firing a single bullet. It was a war of ideas. It was an intelligence war, waged with a powerful new weapon called
dezinformatsiya. Its task was to spread credible derogatory information in such a way that the slander would convince others that the targets were truly evil. To ensure the credibility of the lies, two things were required. First, the fabrications had to appear to come from respected and reputable
Western sources; and second, that had to be what Sakharovsky called "a kernel of truth" behind the allegations, so that at least some part of the story could be definitively verified - and to ensure that the calumny would never be put to rest. In addition, the originator had to do his best to ensure that the story got plenty of publicity, if necessary, by having agents or leftist symphatizers in the West publishing articles putting the desired spin on the alleged information." (s. 96)
Menelmä ei sinänsä ole muuttunut miksikään kylmän sodan, työvälineet on vain päivitetty tämän päivän tasolle. Some todellakin avaa aivan uusia foorumeita ja mahdollisuuksia disinformaatiosodankäynnille.
Pacepan kirjaa hieman soveltaen onkin helppo havaita ainakin kolme hivenen tarkoituksenhakuiselta vaikuttavaa trendiä, joihin usein törmää, kun aihetta kommentoidaan somessa esim. keskustelupalstoilla ja uutissivustojen kommentoinnissa:
1) Korostetaan Suomen ja Venäjän naapuruussuhteiden merkitystä: toisaalta pelotellaan Venäjän provosoinnilla ja suututtamisella, toisaalta paisutellaan kauppasuhteiden merkitystä jne.
2) Demonisoidaan ja vähätellään NATOa ja länsimaita: länsimaita syytetään valehtelusta ja propagandasta, NATOa sodanlietsonnasta, kyseenalaistetaan peruskirjan 5. artiklan pitävyys tositilanteessa jne.
3) Ylistetään Suomen puolueettomuuslinjan viisautta ja valtiomiehiä, jotka ovat sitä kehittäneet ja ylläpitäneet (kokonaan ohittaen se fakta, että ainoa käytännön vaihtoehto sille oli suora NL:ään liittyminen).
Aivan Pacepan kirjan dezinformatsiya-oppien mukaisesti näissä väitteissä on paljon totuuspohjaa, jotta ne uppoavat hyvin ja niitä hokevat ihan tavalliset kadunmiehetkin, jotka ovat ne sisäistäneet ja uskoneet. Niiden kavaluus piilee siinä, missä kontekstissa, missä sävyssä, millaisilla korostuksilla ja milloin ne sanotaan, ja kirsikaksi kakun päälle vielä liimataan jokin pieni valkoinen valhe, josta ei voi jäädä helposti kiinni.
Mitä muuten tuohon viimeiseen eli puolueettomuuslinjaan ja sitä edustaneisiin valtiomiehiin tulee, Pacepalla on kirjassaan (NL:n 'framing'-menetelmää esittelevässä luvussa) sananen sanottavanaan myös meidän omasta Kekkosestamme. Se nyt toki oli jo yleisestikin tiedossa, että Kekkosella oli hyvät välit Neuvostoliittoon ja NL:n tuki puolellaan, mutta Pacepa lisää tuohon vielä jotain sen verran raflaavaa, etten kehtaa sitä tähän edes kirjoittaa (lukekaa kirjasta).
Toki Pacepan kirja voidaan kyseenalaistaa ja tietyt tahot (arvatkaa mitkä) ovat sitä tehneetkin. Onko kirja sitä itseään, mitä kirjan nimessä lukee? Sitä kukaan (järkevä) kriitikko ei ole kyseenalaistanut, etteikö Pacepalla todellakin olisi ollut pääsy Kremlin salaisimpiin neuvottelupöytiin ja sisäpiiritietoihin, mutta mikä estää häntä valehtelemasta kirjassaan?
Paras todistus Pacepan väitteiden puolesta on mielestäni 'siellä ulkona'. Tiikeri ei pääse helposti raidoistaan. Erään nimeltämainitsemattoman valtion toiminta on kuin suoraan Pacepan kirjasta.