Naisasiat

[Styge]

Näin se varmaan on. Sen verran kyllä ärsytti tuo hänen viestinsä, että teki mieli kirjoittaa hänestä rumasti, mutten uskaltanut, ettei iso paha Styge vedä minua turpaan välitunnilla.

Ja tulkaa vaan nyt joku kysymään, mikä tuossa Stygen viestissä ei pidä paikkaansa. Noinhan asiat valitettavasti pitkälti ovat, mutta kun se rosoisuus ei nyt vaan yksinkertaisesti sovi läheskään kaikille miehille. Myös sellaisilla miehillä on yhtäläinen oikeus kertoa kokemuksistaan naisten suhteen joutumatta perinteisen epämiehekkyyspilkan kohteeksi.

Niin, että jonkun pitää erikseen tulla kertomaan, miksi se äidin pikku tissiposki ei kelpaa naiselle. Alistutaan ja kumarrellaan, tehdään niin kuin nainen sanoo. Sitten ihmetellään, kun naisella menee hermot, vaikka kuinka panostin kaiken aikani ja kiinnostukseni. Naiset haluaa miehen, ei mitään mieslasta pyörimään jalkoihin,

 

[Styge]

Tämä kirjoittaja on vain jokin ala-astetason kyynikko. Ei kannata ottaa tosissaan, koska sama linja on joka viestissä.

Mikä kyynikko? Voitko perustella tätä? Väärä ketju, mutta nyt ollaan kyllä niin mielenkiintoisen äärellä, ettei voi vastustaa kiusausta? Jos alkaa tällaista huutelmaan, niin on parempi olla jotain sanottavaa.

 

[Salama15]

Ei naiset mitään prkleen ”rosoa” tarvitse / kaipaa, itsevarmuutta kylläkin... Ja sellaista itsevarmuutta joka ei näy kusipäisyytenä!

Vituttaa ihmiset, joiden pitää (myös parisuhteessa-) koko ajan jotenkin päteä ja alleviivata mitä on ja mitä tekee! Ei leijonan tarvitse ...ttu kertoa kenellekään, että se on leijona, vaikka kuinka olisi hellä toiselle...

 

[Birchman]

Mun mielestä ei ihan noin suoraan voi kategorisoida, onko mies suhteessa vässykkä vai ei. Jokainen suhde on kuitenkin ihan yksilöllinen juttu ja suhteella on myös eri vaiheita. Ihmiset muuttuu ja alkaa arvostaa eri asioita. Nuorelle naiselle voi olla tärkeämpää miehen hauikset, status ja hauskat jutut. Sitten vanhempana alkaa kiinnostaa ihan muut asiat. Jollekin se on varallisuus, toiselle status ja kolmannelle taas se, olisiko mies hyvä isä.

Paras on, jos jokainen olisi oma itsensä. Nainen voi toki lähteä, jos miehellä tulee huonoja vaiheita elämässään ja toisaalta nainen voi myös lähteä, jos mies on "mies" ja tekee mitä huvittaa. Nämä toki ääriesimerkkejä.. Ihmiset myös muuttuu. Ehkä sitä loppuvaiheessa tuli oltua vässykkä, kun tuin toista, autoin arjen askareissa ja hoidin lemmikit, kun toisella oli kova kiire. Me oltiin kuitenkin niin pitkään yhdessä, että näin tän ihan osana parisuhdetta. Mulla oli kaikki elämän ns. perushommat pitkälti muutenkin ihan kunnossa. Työt, kaverit ja harrastukset. Tosin loppua kohden homma alkoi mennä jo siihen, että ihan sama mitä teki, aina oli tehty väärin tai olisi pitänyt tehdä eri tavoin.. Lopulta romanttiset tunteet olivat korvautuneet kaverillisilla tunteilla.. Jep jep, eipä meillä mitään kovin suurta intohimoa enää loppua kohden ollut. Ei puhuttu mistään (nainen nyt ei muutenkaan puhunut juuri koskaan tunteistaan) vaan oltiin vaan. On se tottakai kova isku, kun noin sanotaan ja homma päättyy. Jatkossa haluan, että nainenkin osaa avata suunsa suhteen aikana, eikä puhe ole aina sitä, kuka käy koiran kanssa ulkona tai kaupassa. Nainen, joka myös osaa näyttää tunteitaan eikä aina vain esitä vahvaa ja ole kuin mikään ei olisi huonosti. Nää fiilikset kun tuppaavat ajan myötä patoutumaan ja sitten alkaa se helvetillinen huuto kaikesta "vialla" olevasta.

Oon tässä kelannut, että viimeksi sinkkuna kun tapailin, nää naiset olivat usein ns. pykälän parempia kuin minä. Ei varmaan paperilla tai ulkopuolisten silmin, mutta itse oon sen näin kokenut. Vaikuttaa varmasti siihen, minkälaista se yhdessäolo on ollut, kun on alitajuisesti joutunut yrittämään vähän normaalia enemmän. Oon tässä miettinyt, että jatkossa pitää kuunnella enemmän omia fiiliksiä ja unohtaa status- yms. asiat, mitä nuorempana usein ajatellaan. Ehkä tää nyt on sitä itsensä tuntemista, kun on ikää reilu 30-vuotta. Alkaa saada jotain otetta tunteisiin, uskoo riittävänsä ja asettaa sen oman onnellisuuden kaiken muun edelle.

Viimeisen pitkän suhteen aikana oltiin aika tasavertaisia ja sen takia se suhde varmaan pitkään kestikin. Suhteessa oli paljon hyvää, mutta se oli erilainen kuin aiemmat. Oliko meillä mitään ajatuksen tasolla olevaa sielunkumppanuutta? Ei ehkä kuitenkaan, aika vähän tehtiin mitään yhdessä. Veikkaan, että enemmän se oli sellaista halua olla toisen ihmisen kanssa. Tää oli tällainen suhde ja olihan meillä hauskaa, enkä sitä aikaa pois vaihtaisi. Molemmat teki kovasti uransa eteen tän suhteen aikana ja hedelmät on sen osalta nyt kypsiä. Ei tarvitse katsoa peräpeiliin ja ajatella uhranneensa jotain itselle tärkeää toisen takia ja katkeroitua siitä.

Jos tästä nyt jotain jäi päällimmäisenä mieleen, niin suhteessa kuskin paikka pitää ottaa heti alussa. Siitä kun kerran luovut, niin koskaan et takaisin enää saa. Enkä tarkoita tällä sitä, kuka päättää kaupassa otetaanko appelsiini- vai omenamehua. Omat mielipiteet, kiinnostuksen kohteet pitää tuoda selvästi esille eikä olla mikään työrukkanen toiselle.

 

[tant gredulin]

Rakkaat palstatoverit. Muistattehan, että olemme kaikki ihmisiä, emme pelkästään naisia tai miehiä. Lajitoveria on hyvä kunnioittaa ja parhaassa tapauksessa jopa ihailla. Jos niin ei tapahdu, niin lajitoveri ei mahdollisesti ole oikea.

Emme omista ketään, eikä onnemme tule meille kenenkään toisen tuomana. Onnellisuus on vain ja ainoastaan meidän itsemme valinta ja seurausta siitä, että toimimme niin kuin haluaisimme itseämme kohdeltavan. Kukaan ei halua olla "itsestäänselvyys". Ja jos moraalimme ja oikeudentuntomme kokee kolhuja, on meidän oma tehtävämme pitää kiinni niistä ja toimia niiden mukaan. Viime kädessä olemme kaikki vastuussa eniten itsellemme ja jos teemme jatkuvasti itseämme vastaan, se syö vain omaa sisintämme. Ei kenenkään muun sisintä.

Vanha buddhalainen viisaus kertoo, että jos kantaa sisällään vihaa, inhoa tai kateutta, on se sama kuin joisi itse myrkkyä, mutta toivoisi jonkun toisen kuolevan.
Pitäkää itsenne ihmisinä, lajitoverit.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Rakkaat palstatoverit. Muistattehan, että olemme kaikki ihmisiä, emme pelkästään naisia tai miehiä. Lajitoveria on hyvä kunnioittaa ja parhaassa tapauksessa jopa ihailla. Jos niin ei tapahdu, niin lajitoveri ei mahdollisesti ole oikea.

Emme omista ketään, eikä onnemme tule meille kenenkään toisen tuomana. Onnellisuus on vain ja ainoastaan meidän itsemme valinta ja seurausta siitä, että toimimme niin kuin haluaisimme itseämme kohdeltavan. Kukaan ei halua olla "itsestäänselvyys". Ja jos moraalimme ja oikeudentuntomme kokee kolhuja, on meidän oma tehtävämme pitää kiinni niistä ja toimia niiden mukaan. Viime kädessä olemme kaikki vastuussa eniten itsellemme ja jos teemme jatkuvasti itseämme vastaan, se syö vain omaa sisintämme. Ei kenenkään muun sisintä.

Vanha buddhalainen viisaus kertoo, että jos kantaa sisällään vihaa, inhoa tai kateutta, on se sama kuin joisi itse myrkkyä, mutta toivoisi jonkun toisen kuolevan.
Pitäkää itsenne ihmisinä. lajitoverit.

Lainaan koko tekstin. Viisaita sanoja alusta loppuun, kiitos näistä. Elämä on opettanut vajaassa puolessa vuosisadassa minulle jotakin saman suuntaista, mutta hävyttömän kauan siihen meni. Ei välttämättä liian kauan, mutta niin kauan, että olen matkan varrella ryssinyt puutteellisen näkemykseni ansiosta muutaman ihmissuhteen, myös kaksi sormustettua, joista jälkimmäinen vihkisormuksella.

Toki syitä oli sekä sysissä että sepissä, ja avioeroon päätyneessä tapauksessa erittäin vahvasti myös toisessa osapuolessa. Menemättä ikäviin yksityiskohtiin, kyse ei ollut uskottomuudesta yms., mutta se olin minä, joka päätin että nyt riittää. En voi kuitenkaan vetäytyä vastuusta siltä osin, että syyllistyin tässä suhteessa välinpitämättömyyden, lukuisien laiminlyöntien ja antamatta jääneen arvostuksen synteihin. Puolin ja toisin tätäkin kyllä tapahtui, mutta omaa tonttiani hoidin vuosikaudet huonosti, parhaimmillaankin korkeintaan tyydyttävästi. Ehkä olisi ollut viisasta erota jo vuosia aiemmin, mutta olisinko silloin oppinut läksyjäni? Näin jälkeenpäin arvelen, että se kaikki vuosien harmaanankea vitutus ja avioliiton loppua kohti kiihtynyt paskamyrsky, plus ahdistava eroprosessi, ynnä sen jatkoksi koettu epäonnistunut suhdeviritelmä opettivat minulle itsestäni ja ihmissuhteista korvaamattoman paljon. Eron jälkeen elämänlaatuni on kyllä muutenkin kohentunut, ja onhan tässä ollut aikaa tarkastella omaa sisintäni ja aiempia tekemisiäni uudenlaisessa valossa.

Mikään rakkautta sisältävä ihmissuhde ei elä loputtomiin ilman aitoa ja molemminpuolista tunnetta olla arvostettu, kunnioitettu ja rakastettu. Tämä tunne ei säily itsekseen, vaan sen ylläpitäminen vaatii jatkuvaa työtä. Ei unelmalomia tai kalliita lahjoja, ei temppuja tai nokkelia yllätyksiä, mutta hetkessä elämistä, arvostuksen jakamista ja tärkeitä sanoja. Yhtä tärkeää on myös se, mitä ei tehdä eikä sanota. Arvostetuksi tulemisen tunne on rapautuvaa sorttia, ja se kärsii jokaisesta ikävästä nälväisystä, toisen heikkouksista muistuttamisesta, ja jopa leikin varjolla tapahtuvasta toisen väheksymisestä.

Näitä oppeja mielessä pitäen koetan mennä elämässä eteenpäin. Niin, tässä on alkukeväästä asti seurusteltu niin kivan ja ihanan naisen kanssa ettei mitään rajaa. Sellaistahan ne naiset tuppaavat olemaan joo, mutta harva nyt kuitenkaan on ihan tällä lailla ollut juuri niin minun tyyppiäni, niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Tässä vaiheessa on tietenkin hyvin helppoa jakaa arvostusta ja kauniita sanoja kumpaankin suuntaan vaikka kellon ympäri, mutta jokaisessa ihmissuhteessa koittaa ennen pitkää arki ja tasaisempi vaihe, olkoonkin kuinka täydellistä tahansa. Sen vastaanottaminen käynee helpommin, kun osaa asennoitua edes jotenkin oikean suuntaisesti. Virheitä saa tehdä, ja hyvä suhde sallii myös niitä, mutta arvostuksen puutetta ja välinpitämättömyyttä se ei loputtomiin kestä.

Pintapuolinen seikka ehkä jonkun mielestä, mutta pidän tärkeänä, että omalle rakkaalle kerrotaan ihan jokainen päivä, kuinka rakas ja tärkeä tämä on. Ei poikkeuksia. Tämä siis puheen tasolla. Myös tekemisen tasolla pitää tapahtua asioita, myös ihan toisenlaisia juttuja kuin ruusujen ojentamisia. Lämmin katse ja kosketus vaikka ruokaa laittaessa voi olla jo iso juttu johonkin hetkeen.

 

[pettter]

Olin tulossa kertomaan viime yön baarireissusta ja myös tinderiin paluusta, mutta parin vikan viestin jälkeen en sanokaan mitään. Tai no sanon kaksi sanaa.

Hangon keksi.

Ei saatana tää jätkä tässä?!?

 

[Breeze Harbour]

En ookaan pitkään aikaan kommentoinut tänne mitään, mutta viime päivinä keskustelu on ottanut mielenkiintoisen suunnan, joten pari sanaa haluan sanoa.

Eihän tuossa ole mitään järkeä. Ei kai tämä ole niitä tarinoita, joita baarissa kuuluu tyyliin: "sillä on oven edessä uusi Opel Vectra".
Siis lapsi ja asunto. So what! Mikä estää sinua menestymästä. Oletko sekä tyhmä että laiska? Jos et ole, niin ei ole hätää, Jos olet tyhmä, ole ahkera. Jos olet älykäs, voit olla myös laiska, jos haluat. Ei haittaa. Oletko todella ruma? Jos et ole, ei ole mitään hätää. Jos ei ole tunteita sitä entistä kohtaan, niin keskity itseesi. Elä niin kuin itse haluat elää, etkä toisen kautta. Laita Facebookissa niin ettet näe sen entisen päivityksiä tai muutenkaan kenenkään sellaisen päivityksiä, jotka elävät sellaista elämää, josta et halua nyt kuulla. Laita itsesi henkisesti ja fyysisesti kuntoon ja harrasta niitä asioita, mitä haluat harrastaa. Sitten kun joku uusi tulee eteen, niin tiedät, että olet iskussa, muttei tarvitse lähteä väkisin hakemaan jotain b-luokan ratkaisua. Hyvinvointi lähtee itsestä. Pitää olla tyytyväinen itseensä, etkä ole niin kauan kuin kuolaat exän uuden jätkän Opel Vectraa tai asuntoa.

Tee suunnitelma, mitä haluat saada aikaan jouluun mennessä. Entäpä mitä vuoden päästä kesään mennessä. Entä mitä kolmen vuoden sisällä. Kun tiedät mitä haluat, niin mieti, mitä muutoksia sinun pitää tehdä, jotta pääset niihin tavoitteisiin ja sitten teet joka päivä hommia sen eteen. Ei asiat muutu odottamalla. Kaljan voi ottaa illalla, jos asiat on kunnialla tehty. Ei niin, että kitataan ja lauletaan synkkiä lauluja.

Ensinnäkin tää oli loistava kirjoitus. Hattu päästä, ei lisättävää.

Rakkaat palstatoverit. Muistattehan, että olemme kaikki ihmisiä, emme pelkästään naisia tai miehiä. Lajitoveria on hyvä kunnioittaa ja parhaassa tapauksessa jopa ihailla. Jos niin ei tapahdu, niin lajitoveri ei mahdollisesti ole oikea.

Juuri näin. Ei tää homma ole mistään rosoisuudesta tai miehekkyydestä kiinni, vaan molemminpuolisesta kunnioituksesta ja arvostuksesta kuten @Pisin Kääpiö 186cm omassa viestissään esitti. Pohjimmiltaan rakkaus on toisen hyvien luonteenpiirteiden ihailemista ja heikkouksien hyväksymistä.

Sen lisäksi että olemme miehiä ja naisia, olemme myös ihmisinä yksilöllisiä ja siinä missä toisia miehiä pukee maskuliinisuus ja charmi, toisille saattaa sopia herkkyys ja aistikkuus tai huumori ja rentous. Kaikkia miehiä ei voi tunkea samaan muottiin ja yhtä lailla naisia on erilaisia. Se miten nainen hurmataan, riippuu ihan naisesta ja tämän omista miesihanteista.

Tiedän naisia joiden mielestä olen ollut ärsyttävän pirteä ja puhelias hölösuu mutta yhtä lailla toiset naiset ovat pitäneet minusta juuri sen takia kun puhun aina niin paljon.

Tiedän myös että en tule löytämään omaa kumppaniani esittämällä jotain miesten miestä, vaan olemalla oma itseni ja näyttämällä todelliset värini ilman teeskentelyä tai tarvetta miellyttää ketään.

 

[godspeed]

Lapsilla ei kannata myöskään pilata asioita. Tarkoitan, että jos puolisolla niitä on eikä lisää tule, niin erittäin hyvä. Jos sitoutuu suhteeseen jossa on tuleva lapsiuhka, niin kannattaa juosta nyt eikä jälkeen.

 

[PataJaska]

Kaipa se on aika ihan jo terapiamielessä tännekin jotain kirjoittaa, kun vihdoinkin tähän ketjuun on omaakin asiaa, eikä vain kommentointia muiden tilanteisiin

Meillä on sitten avioeropaperit vetämässä. Tärkeimpänä asiana tilanteen ratkaisun kannalta olemme luojan kiitos samaa mieltä asiasta, eli ihan siis yhteiset paperit käräjäoikeuteen laitettiin, eikä asiaan myöskään liity mitään "draamaa" (ainakaan minun tietääkseni). Minulle on henkilökohtaisesti ollut noin vuodenvaihteesta asti selvää, että mitään muuta ulospääsyä tilanteesta ei enää ole, enkä siis itsekään muuta ratkaisua olisi edes halunnut. Tällä hetkellä siis päällimmäisin vallitseva olotila on helpotus, aika suurikin helpotus. Mutta koska kyseessä kuitenkin on helpotuksesta ja omasta erohalusta huolimatta suuri inhimillinen kriisi, niin oletan että ne oikeasti vaikeat ajat ovat edessä sitten joskus syksyllä. Tässähän käytännön asiat tapahtuvat nopealla aikataululla, kun emäntä muuttaa pois jo tuossa juhannuksen jälkeen, mikä on siis sinällään hyvä ratkaisu sekin. Suurimpana syynä nopeaan toimintaan on se, että hän sai asunnon melkein meidän nykyisen kotimme vierestä (allekirjoittanut siis jää nykyiseen kotiimme ainakin toistaiseksi, syksyllä pitää sitten arvioida tilanne uudelleen), joka on lapsen kannalta aivan ideaali tilanne.. minä suorastaan painostin häntä ottamaan sen asunnon :D

Eilen oli elämäni kenties vaikein hetki koskaan, kun ääneen puhuimme reilu 2,5v ikäiselle pojalle asiasta. Kävimme näyttämässä talon johon emäntä muuttaa, että "kohta sinulla on kaksi kotia". Pystyin nippa nappa olemaan itkemättä, vaikka siis tosiaan olen itsekin eron kannalla. Poika oli jotenkin poikkeuksellisen vakava, vaikka alkoikin sitten heti höpötellä ihan muita ja meni esimerkiksi kokeilemaan uuden kodin pihassa ollutta liukumäkeä. Ikään kuin pienessä mielessä olisi jokin nytkähtänyt, mutta viesti ei todellakaan mennyt vielä perille asti. Haluan joka tapauksessa uskoa, että toteutamme tämän eron nyt tavalla, jolla lapseen tulee sattumaan niin vähän kuin mahdollista. Hän saa pitää tutun arkensa, tutun päiväkotinsa ja kaverit sun muut.. ja kumpikin vanhempi säilyy tiiviisti hänen elämässään. Pojalle on muutenkin tulossa isohko muutos, kun hän siirtyy elokuussa päiväkodissa isojen ryhmään..

Jos unohdetaan tuo lapseen liittyvä kuvio, niin on ollut lähes traumaattista huomata miten viileästi asiaan suhtaudun, samoin kuin myös toinen osapuoli. Kun skannasin eropaperin ja pistin sen sähköpostilla käräjäoikeuteen (heh, niin kliinisen helppoa se nykypäivänä vain on) niin ei se tuntunut oikeastaan miltään. Samoin puhumme eroon liittyvistä käytännön asioista kuin maitokaupassa käymisestä, mikä on saanut ainakin minut miettimään, että tähänkö on todellakin tultu? Todellako tällainen tyhjyys vallitsee meidän välillämme? Meidän, jotka kuitenkin joskus palavasti ihastuimme toisiimme. Emme eroa sen kummemmin riidoissa emmekä draamassa, sillä ei sellaista kait pääse syntymään koska tuntuu että meidän välillämme on jäljellä enää sellainen.. noh.. tyhjyys. En nyt osaa muullakaan sanalla sitä kuvata..

Ei kait sitä ihminen osaa etukäteen kuvitella, että tässä elämässä avioeronkin joskus kohtaa, etenkin kun olen itse kasvanut ehjässä ydinperheessä. Tuntuu että jotenkin yritän suojella itseäni ylianalysoimalla tätä tilannetta: että nyt on tällainen ja tällainen vaihe, ja sitten varmaan tulee sellainen ja sellainen vaihe.. tärkeintä on nyt se, että tässä on kesällä mahdollisuus viettää aikaa lapsen kanssa, mutta on myös mahdollisuus antaa aikaa ihan itse itselleen. Ainakin pienen kylpyläloman voisin toteuttaa jossakin päin Suomea, ja nimenomaan ihan yksin..

Anteeksi sekava teksti, mutta tässä nyt on prosessi kesken ja asiat levällään aika monelta osin *hymiö*

 

[Vellihousu]

Jos unohdetaan tuo lapseen liittyvä kuvio, niin on ollut lähes traumaattista huomata miten viileästi asiaan suhtaudun, samoin kuin myös toinen osapuoli. Kun skannasin eropaperin ja pistin sen sähköpostilla käräjäoikeuteen (heh, niin kliinisen helppoa se nykypäivänä vain on) niin ei se tuntunut oikeastaan miltään. Samoin puhumme eroon liittyvistä käytännön asioista kuin maitokaupassa käymisestä, mikä on saanut ainakin minut miettimään, että tähänkö on todellakin tultu? Todellako tällainen tyhjyys vallitsee meidän välillämme? Meidän, jotka kuitenkin joskus palavasti ihastuimme toisiimme. Emme eroa sen kummemmin riidoissa emmekä draamassa, sillä ei sellaista kait pääse syntymään koska tuntuu että meidän välillämme on jäljellä enää sellainen.. noh.. tyhjyys. En nyt osaa muullakaan sanalla sitä kuvata..

Ei kait sitä ihminen osaa etukäteen kuvitella, että tässä elämässä avioeronkin joskus kohtaa, etenkin kun olen itse kasvanut ehjässä ydinperheessä. Tuntuu että jotenkin yritän suojella itseäni ylianalysoimalla tätä tilannetta: että nyt on tällainen ja tällainen vaihe, ja sitten varmaan tulee sellainen ja sellainen vaihe.. tärkeintä on nyt se, että tässä on kesällä mahdollisuus viettää aikaa lapsen kanssa, mutta on myös mahdollisuus antaa aikaa ihan itse itselleen. Ainakin pienen kylpyläloman voisin toteuttaa jossakin päin Suomea, ja nimenomaan ihan yksin..

Syvä osanottoni tilanteeseen. Omasta kokemuksesta sanoisin, että tuo viileys ja ylianalysointi menee vielä ohi ja tunteellisempi vaihe iskee päälle jossakin muodossa ja silloin on hyvä olla turvaverkot kohdillaan. Aikaa omalle itselle ja asioiden pohdinnalle on tosiaan hyvä varata mutta kannattaa myös muistaa kavereiden yms. mahdollisten tukihenkilöiden merkitys, yksin saattavat kelat mennä turhankin synkiksi. Ero on aina pitkä prosessi ja siihen liittyy muitakin tekijöitä kuin ne välttämättömät muodollisuudet.

 

[mikko600]

Kaipa se on aika ihan jo terapiamielessä tännekin jotain kirjoittaa, kun vihdoinkin tähän ketjuun on omaakin asiaa, eikä vain kommentointia muiden tilanteisiin

Meillä on sitten avioeropaperit vetämässä. Tärkeimpänä asiana tilanteen ratkaisun kannalta olemme luojan kiitos samaa mieltä asiasta, eli ihan siis yhteiset paperit käräjäoikeuteen laitettiin, eikä asiaan myöskään liity mitään "draamaa" (ainakaan minun tietääkseni). Minulle on henkilökohtaisesti ollut noin vuodenvaihteesta asti selvää, että mitään muuta ulospääsyä tilanteesta ei enää ole, enkä siis itsekään muuta ratkaisua olisi edes halunnut. Tällä hetkellä siis päällimmäisin vallitseva olotila on helpotus, aika suurikin helpotus. Mutta koska kyseessä kuitenkin on helpotuksesta ja omasta erohalusta huolimatta suuri inhimillinen kriisi, niin oletan että ne oikeasti vaikeat ajat ovat edessä sitten joskus syksyllä. Tässähän käytännön asiat tapahtuvat nopealla aikataululla, kun emäntä muuttaa pois jo tuossa juhannuksen jälkeen, mikä on siis sinällään hyvä ratkaisu sekin. Suurimpana syynä nopeaan toimintaan on se, että hän sai asunnon melkein meidän nykyisen kotimme vierestä (allekirjoittanut siis jää nykyiseen kotiimme ainakin toistaiseksi, syksyllä pitää sitten arvioida tilanne uudelleen), joka on lapsen kannalta aivan ideaali tilanne.. minä suorastaan painostin häntä ottamaan sen asunnon :D

Eilen oli elämäni kenties vaikein hetki koskaan, kun ääneen puhuimme reilu 2,5v ikäiselle pojalle asiasta. Kävimme näyttämässä talon johon emäntä muuttaa, että "kohta sinulla on kaksi kotia". Pystyin nippa nappa olemaan itkemättä, vaikka siis tosiaan olen itsekin eron kannalla. Poika oli jotenkin poikkeuksellisen vakava, vaikka alkoikin sitten heti höpötellä ihan muita ja meni esimerkiksi kokeilemaan uuden kodin pihassa ollutta liukumäkeä. Ikään kuin pienessä mielessä olisi jokin nytkähtänyt, mutta viesti ei todellakaan mennyt vielä perille asti. Haluan joka tapauksessa uskoa, että toteutamme tämän eron nyt tavalla, jolla lapseen tulee sattumaan niin vähän kuin mahdollista. Hän saa pitää tutun arkensa, tutun päiväkotinsa ja kaverit sun muut.. ja kumpikin vanhempi säilyy tiiviisti hänen elämässään. Pojalle on muutenkin tulossa isohko muutos, kun hän siirtyy elokuussa päiväkodissa isojen ryhmään..

Jos unohdetaan tuo lapseen liittyvä kuvio, niin on ollut lähes traumaattista huomata miten viileästi asiaan suhtaudun, samoin kuin myös toinen osapuoli. Kun skannasin eropaperin ja pistin sen sähköpostilla käräjäoikeuteen (heh, niin kliinisen helppoa se nykypäivänä vain on) niin ei se tuntunut oikeastaan miltään. Samoin puhumme eroon liittyvistä käytännön asioista kuin maitokaupassa käymisestä, mikä on saanut ainakin minut miettimään, että tähänkö on todellakin tultu? Todellako tällainen tyhjyys vallitsee meidän välillämme? Meidän, jotka kuitenkin joskus palavasti ihastuimme toisiimme. Emme eroa sen kummemmin riidoissa emmekä draamassa, sillä ei sellaista kait pääse syntymään koska tuntuu että meidän välillämme on jäljellä enää sellainen.. noh.. tyhjyys. En nyt osaa muullakaan sanalla sitä kuvata..

Ei kait sitä ihminen osaa etukäteen kuvitella, että tässä elämässä avioeronkin joskus kohtaa, etenkin kun olen itse kasvanut ehjässä ydinperheessä. Tuntuu että jotenkin yritän suojella itseäni ylianalysoimalla tätä tilannetta: että nyt on tällainen ja tällainen vaihe, ja sitten varmaan tulee sellainen ja sellainen vaihe.. tärkeintä on nyt se, että tässä on kesällä mahdollisuus viettää aikaa lapsen kanssa, mutta on myös mahdollisuus antaa aikaa ihan itse itselleen. Ainakin pienen kylpyläloman voisin toteuttaa jossakin päin Suomea, ja nimenomaan ihan yksin..

Anteeksi sekava teksti, mutta tässä nyt on prosessi kesken ja asiat levällään aika monelta osin *hymiö*

Paljon on tuttuja asioita tässä tekstissä. Itselle tuli tosiaan ero tuossa helmikuussa noin viiden vuoden suhteen jälkeen ja tästä suhteesta on myös tullut kolmevuotias poika. Meillä meni myös samallalailla, että löysin kämpän muutaman sadan metrin päästä exästä. Hyvä asia juurikin pojan päiväkodin jne. kannalta. Oudointahan tuossa tulee olemaan se ns. "uusi arki". Eli tulet kuule yllättymään kuinka outoa se on, kun on sitä omaa aikaa itselle. Heh. Meillä menee huoltajuus 50/50 ja hyvä näin. Lapsi on ottanut kaiken todella hyvin ja puhuu jo normaalisti kahdesta kodista jne.. Ja yleensä jos joku tuntuu joltain, kuten teikäläisen mielessä tuo ero, niin se on sitä. Esim. me ollaan exän kanssa ihan suoraan molemmat tajuttu, että näin on todellakin paras. Ihan kaikille.

Mutta, hämmentävän samankaltainen tilanne tosiaan itsellä, tosin naimisissa ei oltu, eli jos joku mietityttää tms. niin voi iskeä myös privalla.

 

[Sanainen arkku]

@PataJaska
Se, että lapsi on siinä keskiössä, on hyvä juttu. Lapsen elämään eron tulisi tuottaa mahdollisimman vähän muutoksia.

Päiväkodissa työskentelevänä näen toisinaan tilanteita, joissa vanhempien erotessa syntyy lapselle vuorohoidon tarve. Itsellä kyllä tipahtaa siinä kohtaa ainakin kuvannollisesti leuka: työt kun kuitenkin säilyy molemmilla samana, niin miten sitä yhteishuoltajuutta (isä- ja äitipäiviä) ei voi toteuttaa niin että lapsen ei tarvitse sopeutua tuollaiseen, täysin ylimääräiseen stressiin?

Eli käytännössä siellä halutaan elää oman kalenterin, ei lapsen kalenterin mukaan.

Tsemppiä kuitenkin kaikille teille joita asia koskee. Vaikka pariskuntana meni jotain pieleen, vanhempina on silti (yhdessä) mahdollisuus onnistua hyvinkin. Pitäkää sitä lippua korkealla!

 

[Undrafted]

@PataJaska
Päiväkodissa työskentelevänä näen toisinaan tilanteita, joissa vanhempien erotessa syntyy lapselle vuorohoidon tarve. Itsellä kyllä tipahtaa siinä kohtaa ainakin kuvannollisesti leuka: työt kun kuitenkin säilyy molemmilla samana, niin miten sitä yhteishuoltajuutta (isä- ja äitipäiviä) ei voi toteuttaa niin että lapsen ei tarvitse sopeutua tuollaiseen, täysin ylimääräiseen stressiin?

Eli käytännössä siellä halutaan elää oman kalenterin, ei lapsen kalenterin mukaan.

Miten jakaisit 50/50 periaatteella kuukauden, jos toinen vanhempi tekee 2/3-vuorotyötä? Itsellä hajoaisi pää jos voisin olla vain joka toinen viikonloppu lasteni kanssa. Siinä jäisi ihan ulos lasten arjesta.

 

[pernaveikko]

Pintapuolinen seikka ehkä jonkun mielestä, mutta pidän tärkeänä, että omalle rakkaalle kerrotaan ihan jokainen päivä, kuinka rakas ja tärkeä tämä on. Ei poikkeuksia. Tämä siis puheen tasolla. Myös tekemisen tasolla pitää tapahtua asioita, myös ihan toisenlaisia juttuja kuin ruusujen ojentamisia. Lämmin katse ja kosketus vaikka ruokaa laittaessa voi olla jo iso juttu johonkin hetkeen.

Ei se ole ollenkaan pintapuolista tai jos jonkun mielestä on, niin on melkoinen äijjä.

Tietenkin laitetaan tytölle joka aamu huomisentoivotukset, vaikka sattuisi olemaan kännissä tai krapulassa tai pelissä. Eikä se ole mitään pakkopullaa. Jos on niin sitten on varmaan kehityskeskustelun paikka miten jatketaan. Tiedän tuommoisestakin mikä on pelkkää juuri sitä.

 

[scholl]

Ei se ole ollenkaan pintapuolista tai jos jonkun mielestä on, niin on melkoinen äijjä.

Minusta tuo kuulostaa kyllä skeidalta. Ei siinä ole mitään järkeä, jos asiat menevät jonkun kalenterin mukaan. Ei se tunnu miltään, jos joku asia on automaatio. Sitten jos se unohtuu just sillä hetkellä, niin sitten toinen vetää herneen nenään ja alkaa pohtia, mitä nyt puuhaillaan. Huomenet voi sanoa aamulla, mutta ei sellaista, että joka päivä esittää jonkun o sole mion. Muuten siitä tulee sellaista keskinkertaista skeidaa, johon ei usko kukaan tai joka ei ainakaan säväytä. Mieluummin harvemmin, mutta suurempia spektaakkeleita ja niin että asiat ovat myös positiivisia yllätyksiä.

 

[pernaveikko]

Sitten jos se unohtuu just sillä hetkellä, niin sitten toinen vetää herneen nenään ja alkaa pohtia, mitä nyt puuhaillaan.

Vaan ei se unohdu, jos kiinnostaa. Tietenkin on niitä yksittäisiä aamuja, kun juuri nyt ei ehdi tai jaksaisi, mutta aina on aikaa, jos oikeasti haluaa.

Tärkeintähän on se, että ei tee siitä itselleen painolastia. Siinä klo 6-11 välillä aina ilmoittelen. Ei kukaan oikeasti ole niin kiireinen, että jossain kohtaa ei tuolla aikavälillä "ehtisi".

Se joko kiinnostaa tai ei kiinnosta.

 

[Turha Kaukalo]

Minusta tuo kuulostaa kyllä skeidalta. Ei siinä ole mitään järkeä, jos asiat menevät jonkun kalenterin mukaan. Ei se tunnu miltään, jos joku asia on automaatio. Sitten jos se unohtuu just sillä hetkellä, niin sitten toinen vetää herneen nenään ja alkaa pohtia, mitä nyt puuhaillaan. Huomenet voi sanoa aamulla, mutta ei sellaista, että joka päivä esittää jonkun o sole mion. Muuten siitä tulee sellaista keskinkertaista skeidaa, johon ei usko kukaan tai joka ei ainakaan säväytä. Mieluummin harvemmin, mutta suurempia spektaakkeleita ja niin että asiat ovat myös positiivisia yllätyksiä.

Nyt on pakko kysyä, miten olet itse käytännössä ihmissuhteissa toiminut. Muutama valaiseva esimerkki riittää. Eikä mitään deittailuja tai silmäilyjä, vaan ihmisuhteiksi lasketaan nyt yhdessä asuminen ja yli kolme kuukautta kestänyt tapaileminen, missä nähdään useamman kerran viikossa, kenties päivittäin ja saman lakanan alla vietetään aikaa, sanotaanko, vähintään kolme kertaa viikossa. Plus homma on ns. eksklusiivista eli ei tapailla muita.

Tarkennus: "saman lakanan alla" merkitsee tässä yöpymistä.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Minusta tuo kuulostaa kyllä skeidalta. Ei siinä ole mitään järkeä, jos asiat menevät jonkun kalenterin mukaan. Ei se tunnu miltään, jos joku asia on automaatio. Sitten jos se unohtuu just sillä hetkellä, niin sitten toinen vetää herneen nenään ja alkaa pohtia, mitä nyt puuhaillaan. Huomenet voi sanoa aamulla, mutta ei sellaista, että joka päivä esittää jonkun o sole mion. Muuten siitä tulee sellaista keskinkertaista skeidaa, johon ei usko kukaan tai joka ei ainakaan säväytä. Mieluummin harvemmin, mutta suurempia spektaakkeleita ja niin että asiat ovat myös positiivisia yllätyksiä.

Olisit samalla kertonut, millaisia onnistumisia ne spektaakkelit ja positiiviset yllätykset ovat tuottaneet parisuhteillesi.

@pernaveikko Mitä kukin pintapuoliseksi kokee. Olen luonnollisesti samaa mieltä, ettei aiemmin mainittu seikka ole millään lailla pintapuolinen asia, mutta sellaiseksi se voi jäädä, jos arvostus ja tunteet eivät juuri muussa elämässä näy. Otan esimerkin lyriikasta. Jokainen voi tutustua Dave Lindholmin sanoitukseen kappaleessa Joo joo, mä rakastan sua. Osuva pohdinta leipääntyneestä suhteesta, jossa ollaan ja "rakastetaan" ehkä tavan vuoksi.

 

[Sanainen arkku]

Miten jakaisit 50/50 periaatteella kuukauden, jos toinen vanhempi tekee 2/3-vuorotyötä? Itsellä hajoaisi pää jos voisin olla vain joka toinen viikonloppu lasteni kanssa. Siinä jäisi ihan ulos lasten arjesta.

Ensinnäkin 50/50 jako on vanhempien, ei lasten näkökulmasta nouseva tarve. Toisekseen voisiko sitä aikaa ja arkea lasten kanssa jakaa muutenkin kuin kokonainen vuorokausi kerrallaan?

Voisiko olla niin, että nyt on jakso jossa toinen vanhemmista on lapsensa kanssa enemmän, mutta vuoden päästä voi olla toisin?

 

[pernaveikko]

Otan esimerkin lyriikasta. Jokainen voi tutustua Dave Lindholmin sanoitukseen kappaleessa Joo joo, mä rakastan sua. Osuva pohdinta leipääntyneestä suhteesta, jossa ollaan ja "rakastetaan" ehkä tavan vuoksi.

Tässä pitääkin olla tarkkana, kun on niin helppo kuvitella kaiken olevan hyvin. Ei ne tytöt aina syyttä tai toisen miehen takia jätä.

Minulla olisi näytön paikka ensi viikonloppuna, kun tämä edellinen meni miten meni ja seuraavana vanha kaveri saapuu kylään. Ja sitä seuraavana ollaankin jo ryssänmaassa. Ei siitä passaa mitään paineita ottaa, mutta ei se niinkään ole, että tämä olisi vain joku väliviikonloppu.

Jos tulee sellainen tunne, niin sitten pitää tehdä ratkaisuja eikä pitkittää asiaa ja tehdä kaikille paha mieli.

 

[scholl]

Nyt on pakko kysyä, miten olet itse käytännössä ihmissuhteissa toiminut. Muutama valaiseva esimerkki riittää. Eikä mitään deittailuja tai silmäilyjä, vaan ihmisuhteiksi lasketaan nyt yhdessä asuminen ja yli kolme kuukautta kestänyt tapaileminen, missä nähdään useamman kerran viikossa, kenties päivittäin ja saman lakanan alla vietetään aikaa, sanotaanko, vähintään kolme kertaa viikossa. Plus homma on ns. eksklusiivista eli ei tapailla muita.

Tarkennus: "saman lakanan alla" merkitsee tässä yöpymistä.

toiminut missä mielessä? Mieti nyt itse. Ei se mene niin, että joku nainen höpöttää koko ajan mulle: scholl, sä olet ihana. Haluan jutella merkityksellisistä asioista. Sitten vaikka perjantai-iltana voi lähteä kaupungille, käydä safkalla, ottaa vähän punaviiniä ja niin pois päin. Ei sellainen falski päivittäinen höpöttäminen ole mistään kotoisin. Mieluummin harvemmin ja rehellisesti sydämestä.

 

[Undrafted]

Ensinnäkin 50/50 jako on vanhempien, ei lasten näkökulmasta nouseva tarve. Toisekseen voisiko sitä aikaa ja arkea lasten kanssa jakaa muutenkin kuin kokonainen vuorokausi kerrallaan?

Voisiko olla niin, että nyt on jakso jossa toinen vanhemmista on lapsensa kanssa enemmän, mutta vuoden päästä voi olla toisin?

Olisiko se sitten lapsen etu, että pompotellaan vanhemmalta toiselle parhaimmillaan tunnin parin pätkissä ilman mitään selvää rytmiä? Monessa ammatissa vuorotyö ei ole mikään vuoden komennus vaan pitkäkestoinen osa ammattia. Omalla kohdalla kun menee yli viikon, niin lapset alkavat voimakkaammin ikävöidä sitä toista vanhempaa.

 

[pernaveikko]

Ei sellainen falski päivittäinen höpöttäminen ole mistään kotoisin. Mieluummin harvemmin ja rehellisesti sydämestä.

Tässä olet oikeassa ja nautin täysin rinnoin 60km etäsuhteesta.

Olisi aika pelottavaa, jos olisi vain 6km. Aika näyttää mihin tämä menee, mutta omaa tilaa pitää olla. En tarvitse merkittyä reviiriä jostain metsästä, mutta muuten se tietoisuus.

 

[Sanainen arkku]

Olisiko se sitten lapsen etu, että pompotellaan vanhemmalta toiselle parhaimmillaan tunnin parin pätkissä ilman mitään selvää rytmiä? Monessa ammatissa vuorotyö ei ole mikään vuoden komennus vaan pitkäkestoinen osa ammattia. Omalla kohdalla kun menee yli viikon, niin lapset alkavat voimakkaammin ikävöidä sitä toista vanhempaa.

Eikös tällaista "vanhemmalta toiselle pompottamista" tapahtunut silloinkin, kun kaikki asuttivat samaa ruokakuntaa? Ymmärtäisin asian niin, että jos lapset kokevat kummankin asunnon kodikseen, ei heille ole ongelmallista käydä vanhemman X luona pari tuntia iltapäivästä kun vanhemman Y työpäivä vielä jatkuu. Varsinkin, kun sitten taas ehkäpä seuraavana aamuna pidetään sen Y:n kodissa rauhallinen aamuhetki.