Kuukausi sitten tuli ero avovaimosta kuuden vuoden jälkeen. Tällöin tietona oli erilleen kasvu, ei kolmansia osapuolia, ei aikaa seurustelulle, ei romanttista tunnetta enää. Ok, melko paskana mutta samalla helpottuneena. Eipähän ollut mitenkään likainen ero..
Ollut kiinnostunut, olenko jo mennyt deiteille. Olen sanonut, että tulen vähän perässä näiden tunteiden käsittelyn kanssa - aloite eroonhan tuli avovaimon suunnalta. Perjantaina ex lähti radalle, oli jotkut etkot isommalla porukalla. Oli kutsuttu parhaan ystävän aveciksi, kun ystävän miesystävä oli estynyt. Kysyin aikooko tulla tänne edesmenneeseen kotiin yöksi? Ei kuulemma tarvetta, eiköhän seuraa löydy heh heh - vitsi vitsi menen vanhemmilleni yöksi, kun asuvat samassa kaupungissa.
Itsekin ajattelin lähteä kavereiden kanssa yksille, mutten tästä maininnut. Noh, olen ollut baarissa kymmenen minuuttia. Ex tulee jonkun miehen (en ole koskaan nähnyt) kanssa sisälle. Muuta seuruetta ei näy missään. Nopeasti katseet kohtasivat ja that's it. Vähän ajan kuluttua alkoi tulla muita yhteisiä kavereita samaan mestaan. Melko erikoista, ettei ollutkaan parhaan kaverinsa kanssa, joka oli syy koko juhliin menolle. Tiskiltä lähtiessä huomasin, että mimmin käsi heiluu melko lähellä tämän miehen lannetta siinä rupattelun ohessa. Tässä vaiheessa oli pakko vetää vichyt naamaan ja lähteä menemään.
En mä oikeastaan ole edes vihainen siitä, että siellä on jotain sutinaa uuden tyypin kanssa. Enemmän mä olen vihainen ja surullinen siitä, että oon uskonut hänen paskanjauhannat ihan kirkkain silmin viime metreille asti ja voinut pidempään vitun huonosti tässä paskassa parisuhteessa. Ottanut tässä erossakin ihan kohtuu hyvin paskaa vastaan siinä, miten huono mies olin ja vittu alkanut itsekin uskoa ja miettiä "oi miksi olin niin tyhmä enkä aikanaan toiminut toisin". Ollut ihan helvetin naivi ja uskonut sen enempää kyseenalaistamatta 99% kaikesta mitä mulle on selitetty. Välillä jutut on olleet ristiriidassa vähän, mutta siltikään en ole viitsinyt lähteä tekemään mitään tutkimusta. Tällä hetkellä mielessä pyörii vaan kaikki ne kerrat, kun intuitio on sanonut että nyt menee kyllä jutut ihan valehteluksi ja silti on vaan luottanut.
No onneksi hän tekee tämän tavallaan mulle helpommaksi näyttäessään todelliset kasvonsa. Onneksi en ole hänen kanssaan mennyt naimisiin tai hankkinut yhteisiä lapsia. Vittu sitä riitelyn määrää.. Ex ei ole mikään penaalin terävin kynä, mutta helvetin hyvä manipuloimaan ja saamaan ihmiset puolellensa. Lisäksi on helvetin hyvä jyräämään verbaalisesti, jos alkaa äly loppua kesken. Tullut äitiinsä, joka on ihan samanlainen pirttihirmu - Jekyll / Hyde.
Aika syvät itsetutkiskelut on kyllä edessä, että tällaista kuraa ei tarvitse jatkossa kestää ja saa olla itse kuskin paikalla. Paljon saa lukea, että mies sitä ja mies tätä. Naiset ovat näissä asioissa ihan vitusti kylmempiä, laskelmoivampia ja raukkamaisempia verrattuna 99% tuntemistani miehistä.
Meidän suhteen alussa mulla oli ihan ok draivi elämään. Sitten tapaa mimmin, jatkan kuten ennen. Mimmi alkaa nopeasti valittamaan miten on niin ikävää, kun häntä ei huomioida ja pitäisi olla kiltimpi ja enemmän kotona ja rakentaa yhteistä elämää. Vuodet vierii, nainen pikkuhiljaa väheksyy ja mitätöi sanoillaan ja teoillaan miehen siitä alkuperäisestä versiosta kastroiduksi puudeliksi, joka hyvä jos uskaltaa oman mielipiteensä sanoa. Sitten se mies onkin yhtäkkiä "menettänyt sen draivinsa naisen silmissä ja romanttisia tunteita ei enää ole". Sitten vaan uutta kiertoon ja äijä jää miettimään, että mitä vittua tässä oikein tapahtui. Ei oo kovaa hinkua mihinkään suhteisiin just nyt..
Millä helvetillä ihmisiin oikeasti voi luottaa? Onko parisuhde kuten työelämä, jatkuvaa sotaa elintilasta ja siitä, ettei toinen kadota "romanttisia tunteitaan" ja ala kohdella kuin tiskirättiä. Miten kokea läheisyyttä tai rakkautta, jos ei halua päästää naista lähelle. Koska tällöin on oikeasti mahikset olla neutraali ja pitää riittävä etäisyys, että tajuaa milloin toinen alkaa viedä liikaa.
