Joo tuota itsekin tuon alkoholin suhteen tarkoitin. Joskus on murheita tullut hukutettua kovalla juhlinnalla ja sillä ei ole saanut aikaiseksi, kuin morkkiksen ja pahemman masistelun. Aion nyt ottaa todella rauhallisesti seuraavat kuukaudet ja rakentaa uutta alkua. Kavereiden seuraa omilla ehdoilla.
Kieltämättä suhteenkin aikana oli viime aikoina todella paha olla. Yritin antaa tilaa, tukea, olla iloinen vaikka näki ettei toista enää kiinnosta. Söi sisältä päin. Nyt on hyvä hetki keskittyä enemmän itseensä. Ehkä se on siltä avovaimon silmissä jo pidempään näyttänyt, mutta enemmän se on johtunut sen ymmärtämisestä, että suhteemme on jo pidempään ollut tulossa tiensä päähän. Siitä on tullut älyttömän huono olo ja on sitten tullut sulkeuduttua entisestään.
Toivottavasti saadaan käytännön asiat nopeasti järjestykseen ilman sen suurempia riitoja. Toisella on jo tuttu draivi ainakin meikäläisen silmissä päällä ja kertoo innolla tulevaisuuden suunnitelmistaan. Tulee aika nollafiilis hetkittäin. Sitten taas viha, suru, rationaalisuus ja sama ympäri uudestaan. Onneksi toisaalta kokee tunteita, sillä tietää ainakin asian jollain tasolla asian koskettavan ja aloittaneensa eron työstämisen. Sitten huomaa jo miettivänsä, kenet löytäisi lohdutukseksi, vaikka ymmärtää täysin sen vain haittaavan ja estävän asian työstämisen.
Näen, että erosta varmasti tulen selviämään, mutta tulevaisuus ja kaikki siihen liittyvät asiat tietty mietityttävät. Miltä tuntuu olla viikonloppuisin yksin? Entä kun jossain vaiheessa pitäisi yrittää taas tutustua uusiin ihmisiin? Ei olekaan enää niitä arjen rutiineja, yhteisiä matkoja, juhlia, perinteitä. Toki näiden aika ei ole vielä, mutta lienee ihan normaalia eroahdistusta ajatella myös näitä asioita. Suhde ja koti on ollut sellainen turvasatama, että ihan sama mitä ulkopuolella tapahtuu kotiin on aina ollut kaikesta huolimatta helppo mennä.
Muutaman kerran olen vuosien aikana miettinyt, että haluanko olla puolison kanssa. Ja joka kerta päätös on lopulta ollut aika helppo, kun on nähnyt mitä yhdessäolo on tuonut elämääni. Katsonut Jatkiksen Naisasiat-ketjua ja muistellut, miten sitä tuli muutama vuosi sitten vielä luettua melkein päivittäin. Jättänyt ketjun avaamatta ja ajatellut, että hyvä näin. Täällä sitä sitten taas kirjoitellaan ja toki olen pirun kiitollinen neuvoista, tsempeistä ja muista asioista.
Jossain vaiheessa on varmasti pakko purkaa paperille suhteen vaiheet, karikot ja iloiset asiat. Oppia ymmärtämään itseään ja sitä, mitä voisi tulevaisuudessa tehdä toisin. Melko keskeneräisenä ihmisenä olin tässä parisuhteessa. En ole katkera, sillä moni ongelma johtui myös omasta käytöksestäni. Puolisokin yritti tiettyyn pisteeseen saakka tukea, mutta kun itse ei suostu kuuntelemaan tai muuttumaan niin rajansa hänelläkin on. Näistä voi kuitenkin oppia, mutta siihen varmasti tarvitsee aikaa ja itseensä tutustumista. Ei mullakaan ole kovin hyvä ollut itseni kanssa olla, miten sitten jollain toisella ellen asioita käy lävitse.
Vihaakin tulee ihan varmasti, sillä osa ongelmista on johtunut ihan puhtaasti omasta liiallisesta periksi antamisesta tietyissä asioissa, jotka sitten myöhemmin ovat aiheuttaneet patoutunutta kiukkua. Näistä on muodostunut mulle katkeruutta, paskaa oloa, jota sitten oon purkanut puolisooni. Kyllä mä muistan alkuun pitäneeni rajoja yllä, mutta jossain vaiheessa kyllä hämärtyivät ihan täysin. On meissä paljon sellaisia asioita, joiden osalta ei varmastikaan oltu mikään ihannepari. Tavallaan luonteissa on samaa, mutta sitten taas odotukset toista kohtaan eivät varmasti aina kohdanneet. Tottakai näistäkin niitä riitoja tuli ihan riittämiin. Ei välttämättä suoraan, mutta epäsuorasti jomman kumman pettyessä toiseen. Emme me kovinkaan usein tukeneet toisiamme, jos toinen kohtasi ongelmia tai muuta. Enemmän siinä haettiin sitten syyllistä ja ajauduttiin riitaan sen sijaan, että oltaisiin tuettu ja ymmärretty. Ei se voi kantaa pitkälle. Mutta näin se varmasti käy, kun kaksi enemmän tai vähemmän rikkinäistä ihmistä yrittää elää yhdessä.
Aika outo tunne, kun mielestä pulppuaa yhtäkkiä niin kirkkaana kaikki muistot viimeisintä yksityiskohtaa myöten viimeisistä vuosista. Erityisesti ihan alkuvuosista, jolloin rakkaus oli vielä läsnä. Erikoista, ettei näitä paljon arjessa muistele, enemmänkin muistaa kaiken mahdollisen ikävän, jota suhteessa on sattunut.
