Naisasiat

[Salama15]

Niin varmasti on työstänyt jo viime keväästä.

Tämä on tuskallisen totta hemmetin monessa suhteessa (omassa erossanikin 25v suhteen jälkeen), naiset työstää asiaa ”salaa” ja tuovat sen pöytään sitten kun point of no return on yleensä jo ohitettu... Oma touhuni meni osittain vähän tuonne depressioketjunkin puolelle, mutta sieltä noustiin! Itse ajattelin homman niin, että siinä mentiin vähän niinku ”eteiseen”, jossa toisen oven sulkiessa tulee pimeää ja se hetken kestää, mutta kun sen toisen oven sitten aikanaan aukaisee niin sieltähän voi löytyä jotain kivaa?

Ja juu, ahdistus on fyysinen kipu, yhtä prkleen huokaillen hengittämistä, tsemppiä sinne! Ja kokemuksesta, brenkku ei auta...

 

[pernaveikko]

Tartun tähän. Ei ole varmasti pakko, jos tarvitset breikin. Toisaalta, työ voi olla nyt se hyvä koossa pitävä tekijä, mutta jos tarvitset hetken taukoa sieltä, niin juttelepa pomolle tai käy (työterveys)lääkärillä. Jos töissä on liian vaikeata, niin pieni tauko sieltäkin voi tehdä hyvää. Mutta vain pieni.

Tein juuri noin ja naispomoni sitten kertoi itsekin olleen kuukauden sairauslomalla oman avioeron aikaansa.

Ei siellä töissä ihan oikeasti ole pakko väkisin käydä, jos ei vain pysty. Liikaa ei tietenkään kannata avautuakaan, mutta jos on sellainen pomo mille voi kertoa miten asia oikeasti on, niin kyllähän ne nyt ymmärtää.

Jos ei ymmärrä, niin silloin on huono firma. Tuskin olisin tosin miespomolle sanonut mitään vaan olisin ollut vaikka selkäkivun takia pois.

 

[pettter]

No jopas. Taas se nähtiin, tai en mä ennen ihan noin. Facebookin ja Instagramin kuvissa tyttö hymyili jokaisessa ja mä jo suunnilleen ajattelin että tekeeköhän se livenäkään muuta kuin nauraa vaan, mutta ujo tyttö tuli.

Tosi kiva oli käppäillä ja jutella, mutta tiedättekö te sen rentouttavan ja vapauttavan fiiliksen kun tulee hiljainen hetki. Kaikki on vaan niin täydellisesti, mutta ei mennyt kuin max. 6-7 sekuntia kun tytöltä tuli aina joku tosi dorka kysymys. Jotenkin sosiaalisesti rajoittunut, joutuu erikseen oikein ylläpitää keskustelua ja ylipäätänsä edes miettii tuollaisia juttuja.

Mutta kiva tyttö oli.

 

[PataJaska]

@Birchman

Olet kohdannut todella tyypillisen tilanteen jossa nimenomaan pitkässä suhteessa oleva nainen "tekee eroa" omassa mielessään jopa ihan valmiiksikin asti, eli ihan vaikka vuosiakin, ennen kuin sitten vain ilmoistusluonteisesti asia kerrotaan miehelle. Seurustelin itse aikanaan erään neitokaisen kanssa, joka oli eronnut lähes kymmenen vuoden (ja jo yläasteella alkaneesta) suhteestaan vain pari kuukautta aiemmin kuin mitä me tapasimme. Kysyinkin häneltä sitten, että onko hän todellakin varma halustaan seurustella kanssani vai olenko tässä nyt pelkkä laastari, kun taustatilanne oli tuo mikä oli. Neitokainen oli aivan huoleton, että ei mitään hätää, viimeiset kaksi vuotta suhteessa hän vain teki eroa, eli ei muuta kuin annetaan painaa vaan.. emme sitten seurustelleet montaakaan kuukautta, koska minä en pystynyt jatkamaan, sillä niin paljon tuo asia vain vaivasi. Tuolloin nuorena idealistina kuvittelin, että tässä olin törmännyt vain yksittäiseen yksilöön, joka kykenee olemaan noin salakavalan häikäilemätön, kunnes myöhemmin olen tajunnut että tämähän on valitettavasti ihan yleisimminkin käytössä oleva toimintapa naisilla..

Tämä on todella inhottavaa toimintaa vastakkaiselta sukupuolelta, koska miehen pitäisi kyetä haistamaan milloin nainen "tekee eroa", jotta sitten kykenisi edes jossain määrin suojelemaan itseään tällaiselta pommilta. Nyt kaikkein tärkeintä onkin Birchman, että olet itse itsellesi armollinen. Kaikkein tärkeintä on suojella itse itseään, ja siten edes yrittää minimoida eron aiheuttamat vahingot. Älä siis hyvä veli missään oloissa rasita itseäsi millään ajatuksilla mistään Tindereiden lataamisesta sun muista.. keskity tähän hetkeen, nyt vain yksi askel kerrallaan eteenpäin. Se on juurikin sitä armollisuutta itse itseään kohtaan. Samoin kuin lomalle ja/tai saikulle jääminen duunista, ei siellä ole "pakko" jaksaa

 

[Musta Nuoli]

Ei auta, kuin jatkaa eteenpäin. Helvetin pahalta tuntuu, vaikka onkin helpottunut pitkittyneen tilan lopullisesta päättämisestä. Pahin vaihe varmasti tulee olemaan se, kun kotona ei enää odotakaan kukaan ja on ensimmäistä kertaa vuosiin täysin yksin siellä. Vielähän tämä on helppoa, kun ovi avautuu aina illalla ja toinen nukkuu samassa sängyssä. Onneksi läheiset ja ystävät ovat vielä elämässä aiempaan tapaan.

Ei ole kiire tavata ketään tai viritellä yhtään mitään. Elämässä on muutenkin ollut viime vuodet niin paljon muutoksia, että on ihan hyvä antaa nyt aikaa vain itselleen kaikessa rauhassa. Vähän helpottaa huomata, ettei tämä avovaimollekaan taida lopulta aivan helppo asia olla. Tulee ainakin tunne, että on oikeasti rakastanut minua vuosien aikana.

Näin omakohtaisena kokemuksena (onneksi jo kauan sitten eli yli 12 vuoden takaa) suosittelisin sinua hankkiutumaan siihen omaan sänkyyn ja omaan rauhaan mahdollisimman pian. Jos on taloudellisesti mahdollista niin hommaa uusi (vaikka tilapäinenkin) kämppä tai majoituspaikka niin nopeasti kuin voit, vaikka vanhan kodin ja lopullisen eroamisen kanssa menisikin vielä aikaa.

Toisin kuin luulisi, niin ei se yksin oleminen ole sitä pahinta vaihetta, ei ainakaan minulla ollut. Se oli pahinta kun suhde oli tuossa jamassa kuin sinulla eli se oli loppu, mutta asuin vielä yhdessä silloisen avokkini kanssa useita kuukausia. Hetkelliset häivähdykset ns. vanhasta normaalista eli yksittäiset välähdykset entisestä kumppanuudesta tai jopa niinkin arkinen asia kuin tv:n/elokuvan katsominen vanhalla rutiinilla voivat olla ja ovat tuskallisempia kuin yksin oleminen, koska jos on hetkenkin "tavallista arkea", niin siinä herää väkisinkin toivo paluusta yhteen. Sillä toivolla ei yleensä ole minkäänlaista katetta eli se on täysin valheellista toivoa joka satuttaa sitten entistä enemmän kun jälleen muistaa mikä on nykytilanne.

Se oli kaikkein raskainta kun nukuimme vielä samassa sängyssä mutta naisen käytös oli kuin muukalaisen, naisen mielessä olivat jo ihan uudet kuviot ja elämänmuutokset joita oli suunniteltu jo pidempään ja mitään läheisyyttä ei enää ollut. Nainen kehtasi vielä nukkua tapansa mukaan alasti vieressä, mikä korvensi koska entinen parisuhde oli muuttunut "no touch"-kämppisasumiseksi. Välillä läheisyyden tarve (ihan kosketuksenkin tarve) kävi lähes sietämättömäksi, mutta yhtäkkiä ei voinut eikä saanut koskea vaikka siihen oli tottunut vuosien ajan. Parempi olla yksin omassa sängyssä niin ei kiduta itseään.

Ja on varmasti avovaimo joskus sinua rakastanut, mutta voisin väittää, ettei rakasta enää ja hän on tehnyt eropäätöksensä jo kuvaamallasi ajanjaksolla ajat sitten. Se, miksi se ei vaikuta hänelle olevan aina helppoa kertoo lähinnä siitä, että hän on kiusaantunut sinun kiemurteluistasi ja tunteistasi ja toivoisi epämiellyttävän välitilan (sillä välitilassa te olette) olevan jo pian ohi, jotta hän voi keskittyä uuteen sinkkuelämään tai suhteeseen uuden miehen kanssa täysin rinnoin ilman kiusallista muistutusta menneestä johon sinä hänen mielestään jo kuuluisit.

Eli hommaa ehdottomasti itsellesi uusi kämppä mahdollisimman nopeasti ja ota samalla tarvittaessa lomaa töistä. Kyllähän se hetken kirpaisee yksinään siellä omassa kämpässä, mutta mitä nopeammin sen tekee sitä nopeammin saat nykyisen välitilan katki ja pääset työstämään elämääsi uudestaan. Jossain vaiheessa voi kenties aikanaan tulla vastaan uusi hyvä suhde, mutta ennen sellaisiin hakeutumista suosittelen viettämään elämää ihan itsekseen ja omillaan. Kannattaa toipua rauhassa ja miettiä itseksesi kuka olet ja mitä haluat sen sijaan, että olet osa pitkäaikaista parisuhdetta.

Jaksamista ikävässä tilanteessa.

 

[scholl]

Miksi brenkkua dissataan? Tai siis ymmärrän, ettei kannata kirkkaisiin koskea, mutta on se tavallaan huono myöskin elää jossain herran nuhteessa. Tuohan tilanne juuri vaatisi relaamista ja elämästä nauttimista. Satsaamista kondikseen eli kestävyysurheilua. Satsaamista henkiseen hyvinvointiin eli hyvää ruokaa, olutta ja viiniä. Hyvällä porukalla ulos syömään ja ottamaan parit, jolloin nousee ne elämän positiiviset ajatukset esille, eikä se synkistely. Jos oikein kotisohvalle juuttuu, niin kenestä vain tulee masentunut.

Suosittelen myös, että menet vaatekauppaan. Osta uusia vaatteita, niin alat näyttää hyvältä. Parisuhteessa miehet on puettu rumasti sen takia, kun nainen haluaa näyttää paremmalta. Varsinkin jos on yhtään rumempi eukko, niin hän vaatii, että mies näyttää värittömältä tylsimykseltä. Mene kauppaan ja osta niin siistejä vaatteita, että saat niistä virtuaalisen erektion. Hypistele niiden vaatteiden ja kenkien materiaaleja ja sitten kun laitat ne päällesi, niin katsele itseäsi peilistä usein ja paljon. Tulee varmaan mieleen: v**** että mä oon hyvännäköinen jätkä.

 

[MacRef]

...salakavalan häikäilemätön, kunnes myöhemmin olen tajunnut että tämähän on valitettavasti ihan yleisimminkin käytössä oleva toimintapa naisilla..

Tämä on todella inhottavaa toimintaa vastakkaiselta sukupuolelta, ...

Nyt en kyllä voi olla palstaveljen (sic!) kanssa samaa mieltä. Kyllähän se toki vituttaa, jos ero itselle (/miehelle) tulee yllätyksenä, mutta miten tuossa sitten pitäisi toimia? Heti kun ero alkaa mietityttää, pistetään ero pystyyn, vaikka ei siitä olisikaan vielä varma?

Kyllähän elämässä aika monia asioita prosessoidaan mielessä ennen lopullisen ratkaisun tekemistä, miksi ei se parisuhteen päättäminen saisi olla samanlaista. Vaikka se ei ehkä kivaa olekaan, kun moisessa tilanteessa on, niin en ainakaan minä pidä tuota salakavalana, häikäilemättömänä tai inhottavana toimintana.

 

[pettter]

Kyllähän elämässä aika monia asioita prosessoidaan mielessä ennen lopullisen ratkaisun tekemistä, miksi ei se parisuhteen päättäminen saisi olla samanlaista. Vaikka se ei ehkä kivaa olekaan, kun moisessa tilanteessa on, niin en ainakaan minä pidä tuota salakavalana, häikäilemättömänä tai inhottavana toimintana.

Niin prosessoidaan ja samalla tietty puhutaan tai muilla tavoin tehdään toiselle selväksi. Tietty elämässä sattuu ja tapahtuu, mutta ei kait nyt lajitoverille kehtaisi tuolleen tehdä. Tietty erikseen jotkut teinijutut ja sellaiset.

 

[pernaveikko]

Kyllähän elämässä aika monia asioita prosessoidaan mielessä ennen lopullisen ratkaisun tekemistä, miksi ei se parisuhteen päättäminen saisi olla samanlaista. Vaikka se ei ehkä kivaa olekaan, kun moisessa tilanteessa on, niin en ainakaan minä pidä tuota salakavalana, häikäilemättömänä tai inhottavana toimintana.

Viimeksi, kun minut jätettiin, niin kyllähän se aavistuksen vitutti tajuta jälkeen päin kuinka päätös oli jo tehty aikaisemmin ja erikoinen käyttäytyminen selvisi.

Se oli nimenomaan salakavalaa, häikäilemätöntä ja inhottavaa toimintaa. Onneksi pääsin eroon.

 

[Varis]

Kyllähän elämässä aika monia asioita prosessoidaan mielessä ennen lopullisen ratkaisun tekemistä, miksi ei se parisuhteen päättäminen saisi olla samanlaista. Vaikka se ei ehkä kivaa olekaan, kun moisessa tilanteessa on, niin en ainakaan minä pidä tuota salakavalana, häikäilemättömänä tai inhottavana toimintana.

Asioita on täysin ok ja suotavaakin punnita omassa päässään eikä jokaista epävarmaa ajatusta ole syytä tuoda välittömästi julki.

Tässä kuitenkin puhutaan tilanteesta, jossa nainen on vuosi sitten aloittanut oman eroprosessinsa ja sysää lopputuloksen sitten miehen harteille, kun sen on itse käsitellyt. Siinä on ryöstetty joko mahdollisuus ratkaista ongelmat, tai aloittaa erosta toipuminen kuukausia aikaisemmin. Sen sijaan kituutettiin viimeiset ajat heikossa parisuhteessa, jotta nainen saa päänsä ja asiansa selkeiksi, jottei eron jälkeen joudu kokemaan mitään epämiellyttäviä surun tuntemuksia tai epävarmuutta omasta tulevaisuudesta. Miehestä niin väliksi. Toisinaan näissä tilanteissa hankitaan se seuraava kumppanikin jo jonoon valmiiksi, ettei tarvitse sinkkuna aikaa tuhlailla.

Kaikki naiset eivät suinkaan tee näin ja ymmärrän kyllä miksi osa siihen ajautuu. Aika luonnollinen reaktio. Itsekästä se kuitenkin on.

Onko kenelläkään muuten päinvastaisia esimerkkejä tästä ilmiöstä? Onko joku roikottanut naista mukana kuukausia eropäätöksen jälkeen vain, että saa omat asiansa järjesteltyä? Tästä ketjusta saa aika toispuoleisen kuvan ongelmasta, mutta toisaalta otantakin on vinoutunut.

 

[Robin Big Snake]

Tartun tähän. Ei ole varmasti pakko, jos tarvitset breikin. Toisaalta, työ voi olla nyt se hyvä koossa pitävä tekijä, mutta jos tarvitset hetken taukoa sieltä, niin juttelepa pomolle tai käy (työterveys)lääkärillä. Jos töissä on liian vaikeata, niin pieni tauko sieltäkin voi tehdä hyvää. Mutta vain pieni.

Henkilökohtaisesti saan kyllä itse breikin kaikista "siviilipuolen" ongelmista, jos niitä nyt juuri onkaan, kun olen töissä. Ajatukset on ihan muualla. Mutta tämä varmasti on ihan tapauskohtaista.

 

[Birchman]

Onhan se tavallaan epäreilua, että toiselle ei anneta todellista mahdollisuutta korjata tilannetta. Sitäpaitsi, arjen kiireissä voi välillä olla melko vaikea erottaa mikä on todella tärkeä asia ja mikä taas triviaalia parisuhteeseen liittyvää kinastelua. Ei kai näitä liiaksi voi edes analysoida. Tai ainakin siinä on iso vaara, että menee ihan metsään ajatustensa kanssa.

Viimeisimmässä erossa avokki hoiti mielestäni muutaman käytännön asian "selkäni takana" ihan ok. Eipä tällä hetkellä kiinnostaisi kauheasti alkaa niiden asioiden parissa puuhastelemaan, vaan hyvä että tulivat kuntoon ennen kuin asian todellisen laidan ymmärsin. Toki mieli vielä yrittää sitä, että olisi voitu puhumalla korjata ja miksi vasta nyt kun olet päätöksesi tehnyt ilmoitat asiasta. Mutta jos päätös on tehty jo aikaa sitten, niin minkäs sille enää tässä vaiheessa voi. Onneksi kovin montaa päivää ei enää saman katon alla olla. Siitä se prosessi, luopuminen, sureminen, iloisten asioiden muistelu ja uuden rakentaminen sitten vasta todenteolla alkaa. Ensimmäistä kertaa tällaisessa tilanteessa.. Ja ehkä mä ihmisenä ihan oikeasti tarvitsin tähän hetkeen elämää tällaisen shokin, jonka eläminen sitten kantaa mua myöhemmin elämässä.

 

[pernaveikko]

Ensimmäistä kertaa tällaisessa tilanteessa.. Ja ehkä mä ihmisenä ihan oikeasti tarvitsin tähän hetkeen elämää tällaisen shokin, jonka eläminen sitten kantaa mua myöhemmin elämässä.

Olen sitä miettinyt miksi en petä enkä ikinä tekisi niin, vaikka niin monet muutkin sitä harrastaa. Uskoisin sillä olleen todella iso vaikutus, kun 18-vuotiaana eräs tyttö ilmoitti vähän ennen juhannusta täysin puskista ei tästä nyt tulekaan mitään, vaikka juuri oli homma hyvin aluillaan.

Vaikka nyt on hankala tilanne, niin jälkeen päin tajuat, että siinä voi olla jotain hyvääkin.

 

[Freya]

Onko kenelläkään muuten päinvastaisia esimerkkejä tästä ilmiöstä? Onko joku roikottanut naista mukana kuukausia eropäätöksen jälkeen vain, että saa omat asiansa järjesteltyä? Tästä ketjusta saa aika toispuoleisen kuvan ongelmasta, mutta toisaalta otantakin on vinoutunut.

Itselläni on työnikin puolesta tästä kokemusta ja "häikäilemättömyyttä" esiintyy ihan yhtälailla kummassakin sukupuolessa. Nyt viime aikoina on tullut useampikin tapaus vastaan jossa perheessä yhdessä suunnitellaan perheenlisäystä, kumpikin haluaa lapsia mutta lapsen synnyttyä mies toteaakin ettei tämä ole mua varten ja lähtee sitten kävelemään. On myös tapauksia jossa mies on useampia vuosia elänyt kaksoiselämää naiselta salaa, toki näissä ei aina tiedä onko naisella sama juttu, mutta kun aikoinani olin sinkkuna niin kyllä 60% viesteistä tuli varatuilta miehiltä.

 

[Salama15]

Miksi brenkkua dissataan?

Erittäin hyviä neuvoja arvon palstaveli, kannatan ehdottomasti itseensä panostamista ja hyvässä seurassa vietettävää aikaa, mutta tuohon ekaan lauseeseen sen verran, että "lasi viiniä tai pari olutta" ei ole se mitä itse tarkoitin tuolla "brenkulla".

Moni ottaa ahdistukseen vähän enemmän tuota hapanta koska kuvittelee sen helpottavan, mutta se on vähän ku pakkasella housuun kuseminen => darrassa ahdistus tuntuu entistä kovemmalta ja sitä sitten lähdetään korjaamaan uudella brenkuttamisella joka taas nostaa ahdistuksen darrassa seuraavalle tasolle jne.

Eli juu, hyvässä seurassa ja hallitusti toimii...

 

[Pulle Nah]

Itselläni on työnikin puolesta tästä kokemusta ja "häikäilemättömyyttä" esiintyy ihan yhtälailla kummassakin sukupuolessa. Nyt viime aikoina on tullut useampikin tapaus vastaan jossa perheessä yhdessä suunnitellaan perheenlisäystä, kumpikin haluaa lapsia mutta lapsen synnyttyä mies toteaakin ettei tämä ole mua varten ja lähtee sitten kävelemään. On myös tapauksia jossa mies on useampia vuosia elänyt kaksoiselämää naiselta salaa, toki näissä ei aina tiedä onko naisella sama juttu, mutta kun aikoinani olin sinkkuna niin kyllä 60% viesteistä tuli varatuilta miehiltä.

Kyllä vain. Omassa tilanteessani tein juuri näin "häikäilemättömästi" eli parin vuoden ajan prosessoin ajatusta erosta. Toki siinä oli myös isompia identiteettiin liittyviä asioita taustalla, jotka vaikuttivat.

Kuitenkin viimeiseen saakka yritin saada suhteen toimimaan, ehdotin pari vuotta ennen eroa, että jos pariterapiaan mutta eksäni (joka on terapeutti) sanoi, ettei lähde, koska "tietää mitä paskaa se on". Eli vaikka tavallaan minun sanani erosta tuli yllättäen, ei se tullut hänelle yllätyksenä. Ei hänellä(kään) ollut mitään haluja aikaisemmin korjata asioita, mitkä sitten lopulta hiersivät niin paljon, että ollaan nykytilanteessa.

Minä koen tehneeni ainoan oikean ratkaisun ja olen hyvin onnellinen. Sen verran mitä eksäni kanssa asiasta nyt jutellut, niin sama hänellä. Sinällään hyvä, että molemmat kokee niin, että asiat meni just niinkuin pitikin ja ollaan päästy yli asiasta. Jo yhteisten lapsienkin takia, koska heidän kauttaan ollaan kuitenkin tekemisissä koko loppuikämme.

 

[Birchman]

Joo tuota itsekin tuon alkoholin suhteen tarkoitin. Joskus on murheita tullut hukutettua kovalla juhlinnalla ja sillä ei ole saanut aikaiseksi, kuin morkkiksen ja pahemman masistelun. Aion nyt ottaa todella rauhallisesti seuraavat kuukaudet ja rakentaa uutta alkua. Kavereiden seuraa omilla ehdoilla.

Kieltämättä suhteenkin aikana oli viime aikoina todella paha olla. Yritin antaa tilaa, tukea, olla iloinen vaikka näki ettei toista enää kiinnosta. Söi sisältä päin. Nyt on hyvä hetki keskittyä enemmän itseensä. Ehkä se on siltä avovaimon silmissä jo pidempään näyttänyt, mutta enemmän se on johtunut sen ymmärtämisestä, että suhteemme on jo pidempään ollut tulossa tiensä päähän. Siitä on tullut älyttömän huono olo ja on sitten tullut sulkeuduttua entisestään.

Toivottavasti saadaan käytännön asiat nopeasti järjestykseen ilman sen suurempia riitoja. Toisella on jo tuttu draivi ainakin meikäläisen silmissä päällä ja kertoo innolla tulevaisuuden suunnitelmistaan. Tulee aika nollafiilis hetkittäin. Sitten taas viha, suru, rationaalisuus ja sama ympäri uudestaan. Onneksi toisaalta kokee tunteita, sillä tietää ainakin asian jollain tasolla asian koskettavan ja aloittaneensa eron työstämisen. Sitten huomaa jo miettivänsä, kenet löytäisi lohdutukseksi, vaikka ymmärtää täysin sen vain haittaavan ja estävän asian työstämisen.

Näen, että erosta varmasti tulen selviämään, mutta tulevaisuus ja kaikki siihen liittyvät asiat tietty mietityttävät. Miltä tuntuu olla viikonloppuisin yksin? Entä kun jossain vaiheessa pitäisi yrittää taas tutustua uusiin ihmisiin? Ei olekaan enää niitä arjen rutiineja, yhteisiä matkoja, juhlia, perinteitä. Toki näiden aika ei ole vielä, mutta lienee ihan normaalia eroahdistusta ajatella myös näitä asioita. Suhde ja koti on ollut sellainen turvasatama, että ihan sama mitä ulkopuolella tapahtuu kotiin on aina ollut kaikesta huolimatta helppo mennä.

Muutaman kerran olen vuosien aikana miettinyt, että haluanko olla puolison kanssa. Ja joka kerta päätös on lopulta ollut aika helppo, kun on nähnyt mitä yhdessäolo on tuonut elämääni. Katsonut Jatkiksen Naisasiat-ketjua ja muistellut, miten sitä tuli muutama vuosi sitten vielä luettua melkein päivittäin. Jättänyt ketjun avaamatta ja ajatellut, että hyvä näin. Täällä sitä sitten taas kirjoitellaan ja toki olen pirun kiitollinen neuvoista, tsempeistä ja muista asioista.

Jossain vaiheessa on varmasti pakko purkaa paperille suhteen vaiheet, karikot ja iloiset asiat. Oppia ymmärtämään itseään ja sitä, mitä voisi tulevaisuudessa tehdä toisin. Melko keskeneräisenä ihmisenä olin tässä parisuhteessa. En ole katkera, sillä moni ongelma johtui myös omasta käytöksestäni. Puolisokin yritti tiettyyn pisteeseen saakka tukea, mutta kun itse ei suostu kuuntelemaan tai muuttumaan niin rajansa hänelläkin on. Näistä voi kuitenkin oppia, mutta siihen varmasti tarvitsee aikaa ja itseensä tutustumista. Ei mullakaan ole kovin hyvä ollut itseni kanssa olla, miten sitten jollain toisella ellen asioita käy lävitse.

Vihaakin tulee ihan varmasti, sillä osa ongelmista on johtunut ihan puhtaasti omasta liiallisesta periksi antamisesta tietyissä asioissa, jotka sitten myöhemmin ovat aiheuttaneet patoutunutta kiukkua. Näistä on muodostunut mulle katkeruutta, paskaa oloa, jota sitten oon purkanut puolisooni. Kyllä mä muistan alkuun pitäneeni rajoja yllä, mutta jossain vaiheessa kyllä hämärtyivät ihan täysin. On meissä paljon sellaisia asioita, joiden osalta ei varmastikaan oltu mikään ihannepari. Tavallaan luonteissa on samaa, mutta sitten taas odotukset toista kohtaan eivät varmasti aina kohdanneet. Tottakai näistäkin niitä riitoja tuli ihan riittämiin. Ei välttämättä suoraan, mutta epäsuorasti jomman kumman pettyessä toiseen. Emme me kovinkaan usein tukeneet toisiamme, jos toinen kohtasi ongelmia tai muuta. Enemmän siinä haettiin sitten syyllistä ja ajauduttiin riitaan sen sijaan, että oltaisiin tuettu ja ymmärretty. Ei se voi kantaa pitkälle. Mutta näin se varmasti käy, kun kaksi enemmän tai vähemmän rikkinäistä ihmistä yrittää elää yhdessä.

Aika outo tunne, kun mielestä pulppuaa yhtäkkiä niin kirkkaana kaikki muistot viimeisintä yksityiskohtaa myöten viimeisistä vuosista. Erityisesti ihan alkuvuosista, jolloin rakkaus oli vielä läsnä. Erikoista, ettei näitä paljon arjessa muistele, enemmänkin muistaa kaiken mahdollisen ikävän, jota suhteessa on sattunut.

 

[Goxim Marky]

Erot ei koskaan ole mukavia tilanteita tai vaiheita, etenkään jos on jo skidejä, mutta jokainen niistä koulii ihmisenä eteenpäin. Kasvaa luonne ja nahka. Eihän se esimerkiksi Birchmania lohduta nyt tasan ollenkaan, mutta fakta mikä fakta. Kun homma on ohitse, niin ei tod kannata jäädä himaan nyyhkimään ja nuuhkimaan exän käyttämiä tyynyjä, vaan iskeä vaikka puoliksi väkisin jokin menovaihde silmään. Enkä tarkoita dokaamista tai lähipipubin siidervalaiden harppuunointia, vaan että alkaa vittu tekemään ITSE jotakin. Jos on diggaillut joskus kalastuksesta, ulkomailla fudiksen seuraamisesta tai vaikka Napoleon-aiheisista lautapeleistä, niin rupee sitten ensiksi duunaamaan niiden parissa. Tai oikeastaan ihan ensin kantsii häipyä yhteisestä kämpästä, jos tarkkoja ollaan. Parisuhde on iso juttu ja voimakas side, tottahan toki, mutta senkin muodostaa pohjimmiltaan kaksi eri tyyppiä. Jos menee yhteinen projekti vituiksi, niin ei siihen pidä omaa itseään hävittää, ei sun porukat sua sitä varten hommanneet. Tämä nyt ihan yleismaailmallisena huomiona ja omien kokemusten kautta. Mulla tosin ei ole niitä lautapelejä, vaikka Napoleonin elämänkerran olen lukenut ja Waterloo-leffan nähnyt.

 

[Draco]

En ole katkera, sillä moni ongelma johtui myös omasta käytöksestäni. Puolisokin yritti tiettyyn pisteeseen saakka tukea, mutta kun itse ei suostu kuuntelemaan tai muuttumaan niin rajansa hänelläkin on. Näistä voi kuitenkin oppia, mutta siihen varmasti tarvitsee aikaa ja itseensä tutustumista. Ei mullakaan ole kovin hyvä ollut itseni kanssa olla, miten sitten jollain toisella ellen asioita käy lävitse.

Tähän on sen verran todettava, että en oikein usko sellaiseen ihmisen muuttumiseen toisen tähden. Siitä ei pitemmän päälle tule mitään hyvää. Itselle oikeastaan on tuo tilanne hyvin tuttu, että toinen sanoo, että tämä oli nyt tässä. Kolmesta ensimmäisestä pitemmästä parisuhteesta (about 3 vuotta kestivät kaikki suunnilleen) kaikista oli lopputulemana itselle tuo. Mikä yllättävintä, oli se, että vielä toisen kerran jälkeen tuli sellainen, että nyt on kyllä kehityttävä ihmisenä ja oltava parempi, että tässä joku vielä itseä tosissaan pitempään katselisi. Mutta kolmannen kerran jälkeen sitä ei sitten oikeastaan enää tullutkaan. Toki siinäkin oli se oma alakulossa olemisen aika ja mietinnät, että vieläköhän tässä jonkun löytää, mutten enää ollenkaan niin paljoa syytellyt itseäni. Sitä alkoi ymmärtää, ettei sitä kaikkeen voi itse vaikuttaa ja jos menee pieleen, niin ei se oma vika ole kuin osittain. Jotkut jutut eivät vaan määräänsä pitempään jatku.

Sen verran noihin muuttumisiin uskon, että jos toisella on vaikka alkoholiongelma, niin varmaan on suhteita, jossa sen ongelman selättäminen on pelastanut suhteen. Mutta mitä ihmisen identiteettiin ja sellaiseen tulee, niin ei se muutu. Vaikka suhteessa on aina kaksi osapuolta, niin se on myös sellainen yhteinen henkinen tila, jossa nämä osapuolet toimivat, niinkuin toimivat ja sitä ei oikein voi pakottaa toisin. Koska siinä kun jaetaan se kaikki, arki ja juhla, niin ihmisen on voitava olla luonnollisessa tilassa, eikä kokoajan jossain suoritustestissä, että toinen olisi tyytyväinen. Eli, jos lähtökohtainen ajatus suhteessa on, että odotetaan toisen jotenkin parantavan ja muuttuvan, niin pieleen menee.

Lopullinen totuus kai on, että jossain määrin ihmiset sitten iän myötä ja eri tilanteissa voivat muuttuakin, esim. kun saadaan lapsia, niin se dynamiikka menee uusiksi. Mutta jotta voisi olla pitkään yhdessä, niin kaikkiin näihin muutoksiin on mentävä yhdessä ja nähdä ne ongelmina, erillään kumppanista. Jos jotain pitää parantaa, niin on parannettava yhdessä. jos asenne on se, että toinen sanoo, että "sinä tässä muutut tai minä lähden", niin siihen ainoa oikea vastaus on, että "tuossa on ovi".

 

[JypFabu]

ihmisen on voitava olla luonnollisessa tilassa, eikä kokoajan jossain suoritustestissä, että toinen olisi tyytyväinen. Eli, jos lähtökohtainen ajatus suhteessa on, että odotetaan toisen jotenkin parantavan ja muuttuvan, niin pieleen menee.

Tota tähän vois todeta, että homma on pääasiassa kiinni siitä, onko motiivia suhteeseen vai ei, silti millekään ei ole takuuta. Suhteen vois rinnastaa ruukkuun jossa on tuli ja se pysyy liekissä vain, jos molemmat siihen puhaltaa. Muuttuminen on taas luonnonlaki. Ihminen kasvaa ja kehittyy sen kasvuiän jälkeen henkisesti kaiken aikaa. Joskus tuo kasvu vie erilleen, mutta edelleen, jos molemmat puhaltaa, se muuttuminenkaan ei suhdetta tapa. Tätä verrataan usein rannan kiviin, joista aallot särmät tasoittaa.

Monasti tuntuu, että ihmisten on kaikkein vaikeinta hyväksyä ja sopeutua siihen, ettei mitään varmuutta mistään ole, eikä tule, vaan tavallaan hyppää päivästä toiseen tuntemattomaan. Epävarmuutta kestämättömät luonteet on kaiketi kaikkein alttiimpia epäonnistumaan, kun siihen tunteeseen on vaikea sopeutua.

"tuossa on ovi" tarkoittaa oikeasti, että en osaa, en pysty, enkä käsitä koko jutusta yhtään mitään. Tämä ei tarkoita mitään tohvelisankariutta, vaan sosiaalista kyvykkyyttä. Suhteen osapuolilla on kaiken aikaa kaikki data silmien edessä siitä, missä suhde menee, usein vain ihmisen valikoiva halu nähdä tosiasioita johtaa siihen suureen yllätykseen ja hämmennykseen, kun toinen on nähnyt ja kokenut, että ei se yksin puhaltelemalla pala. Jotkut ymmärtää mokansa ja oppii, toiset ei koskaan. Suhteessa on aina kaksi ja "syyllisiäkin" on aina kaksi, jos sellaisia on tarvis löytää, suurimmalta osalta kyse on vain siitä, että elämän pyörteet kuljettelee ihmisiä sinne tänne, sen suuremmin lupaa kyselemättä, vaan kukapa kenellekään on helppoa luvannutkaan.

Jos lähtökohta on jotain suorittaa ja yrittää toista pitää tyytyväisenä, estää jo oma suhteeseen asemointi sen kestämisen ja onnistumisen. Yhtä typerää on kumppanin muokkaaminen, siinäkin pää tulee vetävän käteen ennen pitkää, vaikka muuttaja ja miellyttäjä pitempään keskenään varmaan rimpuilevatkin. Tulema on yleensä se molemminpuolinen viha ja katkeruus, kun jossain vaiheessa jästipäillekin selviää, että tuulimyllyjä vastaan sitä on elämä hukattu aivan turhaan, syyllinen on sitten aina se toinen, kun ei älyä, että se on muuttunut omaksi peilikuvaksi.

Vanhana raakkina kehtaan kirjata näin nämä suhteen isot linjat totuudeksi, kun on sitä kokemusta ja perspektiiviä sammaleeksi perperin helmaan kerääntynyt.

 

[scholl]

Vaikka suhteessa on aina kaksi osapuolta, niin se on myös sellainen yhteinen henkinen tila, jossa nämä osapuolet toimivat, niinkuin toimivat ja sitä ei oikein voi pakottaa toisin.

Aivan. Tuossa on kaikista olennaisia asia. Lähdetään integroimaan, vaikka ei olla yhteensopivia. Ihmisiä eivät viitsi nähdä tarpeeksi vaivaa sen eteen, että löydetään sopiva kumppani ja sitten tulee ongelmia. Moni alkaa seurustella heppoisemmin perustein kuin hän valitsee auton. Se on ihan absurdi juttu.

Toinen asia on se, että minusta miehet miettivät ihan liikaa sitä, mistä naiset pitävät. Se on ihan hölmöä. Sen seurauksena esitetään jotain tai yritetään muuttua muuksi kuin oikeasti ollaan. Oikeastihan sen kuuluisi olla niin, että ihminen yrittää olla niin hyvä oma itsensä kuin on mahdollista ja katsoa mihin se riittää. Se toinen osapuoli tuskin on yhtään parempi eli jos keskittyy olemaan oma itsensä, niin se on kaikista paras ratkaisu. On hyvä miettiä, että jos näkee päivässä vaikkapa tuhat naista, niin monestako heistä pitää noin ulkonäöllisesti. Ehkä viidestä. Sitten jos niiden viiden kanssa juttelisi, niin kuinka moni heistä olisi kiinnostava noin muuten. Ehkä 0 tai 1. Se tarkoittaa sitä, että todella mielenkiintoiset tapaukset ovat harvassa. Samalla tavalla se menee myös toistepäin. Itselleni on täysin samantekevää, vaikka suurin osa naisista vihaisi minua, sillä en ole esim. pyrkimässä Eduskuntaan naisten äänillä. Pääasia, että jonkinlainen eliittiryhmä naisia ihailee minua ja niistä löytyy sitten joitain potentiaalisia henkilöitä. Siis noin yleisesti ottaen. Satsaan siis ns. Limited edition -naisiin, enkä sellaisiin perusliisoihin, jotka näyttävät kaikki samoilta, pukeutuvat kaikki samalla tavalla ja puhuvat kaikki samoista asioista samalla tavalla ja ovat tylsiä kuin faan ja vähän yksinkertaisia. Niille nimittäin kelpaakin ihan kuka hyvänsä kunhan on vain mies. Paitsi lesboille toki ei.

Minusta monet miehet tarvitsivat jonkinlaista valmennusta. He eivät ymmärrä todennäköisyyksistä mitään ja luulevat, että jonkinlainen haravajärjestelmällä eteneminen olisi paras ratkaisu. Minusta siitä ei seuraa mitään muuta kuin ikävää, keskinkertaista ja jopa riitaisaa vapaa-aikaa.

 

[Birchman]

Niin, ei ihminen varmastikaan muutu. Ei ainakaan pakottamalla. Lampun pitää syttyä ihan omassa päässä, jotta jotain pysyvää voi saada aikaan. Konkreettisimmin nämä varmaan liittyvä terveellisempiin elämäntapoihin, alkoholin ja tupakkatuotteiden vähentämiseen. Vaikeampaa on sitten omaa perusluonnettaan muuttaa.

Meidän suhteessa avovaimo yritti usein kääntää mun pessimististä luonnetta toiseen suuntaan. Luovuttaja en ole, mutta ehkä sellainen turhan marisija ja negatiivinen. Välillä avovaimo sai piristettyä, kunnes taas vanha tyylini nousi esiin. Ei näitä muutoksia kukaan voi pakottaa toista tekemään. En mäkään nauti siitä, etten oikein osaa nauraa ja oon muutenkin aina naama peruslukemilla. Suhteessa tämä sitten näkyi erkaantumisena ja sillä, että toinen painoi vain kovempaa päälle yrittäessään saada mut iloisemmaksi. Tämä taas erkaannutti entisestään. Kyllä mä ymmärrän, mitä hän haki takaa. Keinot eivät vaan toimineet, vaan pahensivat tilannetta. Tähän kun vielä lisää sen, että yritin kuitenkin tsempata ja olla hänelle mieliksi, niin aiheutti vaan enemmän pahaa meidän välille. Toivoisi, että toinen olisi edes vähän yrittänyt ymmärtää tiettyjä asioita, eikä aina alkanut syyttää uhriutumisesta.

Yllä olevaan viittasin, kun kerroin etten oikein itsekään viihdy nykyisen itseni kanssa. Miten joku muu sitten jaksaisi olla seurassani. Tämä on se suurin juttu, mikä pitää nyt saada kuntoon. Kliseisesti oppia olemaan onnellinen itsensä kanssa. Ei vaan jaksa toistaa enää tätä samaa..

Muutama päivä vielä saman katon alla. Sitten alkaa konkreettisesti uusi vaihe elämässä. Todella iso muutos. Melkein koko aikuisikä oltu yhdessä ja itse kokenut valtavan määrän asioita hänen kanssaan. Kyllä se pelottaa, vaikka tiedän sen nyt olevan ainoa oikea tapa jatkaa matkaa. Ei tätä viimeistä puolta vuotta olisi enää jaksanut toistaa. Karsea fiilis. Näet, ettei suhde toimi, et saa sitä itse poikki, et voi elää täysin omaa elämää. Ihmeellinen välitila, jossa vain toivoo asioiden muuttuvan parempaan.

Noh.. Nyt suunnittelen, että teen itselleni jonkun mukavan asian, josta päätän 100% itse. Ei tarvitse nyt ajatella toista. Mitään uutta suhdettakaan ei kiinnosta viritellä. Ei jaksa nyt sekoittaa itseään yhtään enempää kuin on pakko. Päivä kerrallaan tehden asioita, joista saa mielihyvää. Ainakaan toistaiseksi en koe mitään itsetunnon laskuja tai muuta. Surua ja vihaa toki. Tavallaan olo on jopa parempi ja helpottuneempi, kun on kuitenkin tiedostanut asioiden menneen vain huonompaan suuntaan.

 

[Kulkija]

Päivitellään omaa tilannetta. Exän kanssa menossa viimeinen kuukausi saman katon alla. Loppuaikoina tilanne on mennyt siihen ettei olla kuin satunnaisia päiviä viikossa nukuttu saman katon alla. Ne harvat päivät, kun ollaan oltu tekemissä on ollut oikeasti ihan mukavaa. Tehty yhdessä ruokaa ja keskusteltu asioista. Exä jopa päästi pienen itkun, kun kerroin aloittavan työt ensi viikolla. Hän oli pelännyt puolestani etten saisi töitä ja oli niin iloinen puolestani.

Olen tässä myös paria naista alkanut tapailemaan, mutta ei niistä oikein ota selvää. Toisen kanssa pystyn olemaan täysin oma tyhmä itseni, mutta heti tavattuamme molemmat puhuivat hakevansa vain hauskanpitoa. Meillä on myös hieman suurempi ikäero.

Tämä toinen nainen onkin sitten hieman kinkkisempi tapaus. Tutustuimme jo syksyllä koulun kautta ja nopeasti tuli selväksi ettemme pidä toisistamme. Nyt keväällä törmäsimme hieman yllättäen ja annoimme toisillemme uuden mahdollisuuden. Jo parin tapaamisen jälkeen molemmat kertoivat ettei se syksyinen kuva ollutkaan välttämättä se oikea. Ollaan muutamat yöt jo vietetty yhdessä ja pääpiirteeittäin on ollut todella mukavaa hänen seurassaan, mutta silti tuntuu etten pysty täysin olemaan oma itseni hänen kanssaan. Toisekseen kumpikaan ei ole edes puhunut mistään tunteista tai mitä haluaa toisesta. Naisessa myös ärsyttää hieman se, että viestiä ja tapaamispyyntöjä tulee kyllä usein, mutta kaikki fyysiset aloitteet on itse pitänyt tehdä. Vaikuttaa hieman siltä, että molemmat ovat vielä hieman varuillaan, koska sama koulu ja tuttavapiiri. Olen kyllä tyytyväinen tähänkin tilanteeseen, jossa vain tapailemme, joten ehkä annan vain mennä virran mukana ja pidän hauskaa näiden molempien naisen kanssa.

 

[mikko600]

joten ehkä annan vain mennä virran mukana ja pidän hauskaa näiden molempien naisen kanssa.

Tuossa sanoit sen itse tiivistettynä.

 

[Birchman]

Aika tarkkaan kuukausi sitten avovaimo ilmoitti, että vuosia kestänyt yhteinen taipaleemme on tullut tien päähän. Toki merkkejä oli ilmassa viime aikoina, mutta vasta tuolloin tuli se lopullinen ilmoitus. Ystäväni sanoi hyvin, että asian lopullinen ääneen sanominen pistää kyllä helposti karskimmankin kaverin polvilleen. No niin mullakin kävi, vaikken kovin karskina itseäni pidäkään. Sokkiaaltoa ja toisen päätöksen perumisen yrittämistä kesti omalta osaltani noin viikon. Tämän jälkeen hyväksyin asian ja aloin järjestää elämääni tulevaa ajatellen.

Tähän mennessä on kyllä saanut paljon aikaan. Asumiseen liittyvät asiat alkavat olla kunnossa, olen keksinyt jatkuvasti itselleni tekemistä enkä ole jäänyt sohvalle surkuttelemaan. Tekeminen ei ole ollut juhlimista ja juopottelua, vaan ihan arkisia asioita. Milloin olen lähtenyt pyöräilemään, ottamaan aurinkoa, lukenut hyvää kirjaa, urheillut, matkustellut ja niin edelleen. Liike pitää mielen virkeänä ja helpottaa prosessoimaan tapahtunutta. Sinänsäkin tämä on ollut melko terapeuttista, sillä avovaimolla oli aika kova hinku aina päättää aikatauluista yms. Nyt on sitten positiivisesti ajatellen kiva vain miettiä, mitä minä haluaisin tehdä. Yrittää kliseisesti löytää itsensä..

Toki tässä on paljon prosessoitavaa vielä ja luultavasti siinä vaiheessa, kun viimeiset yhteiset asiat ovat pois päiväjärjestyksestä, iskee konkretia vielä kerran vasten kasvoja. Ystävä tosin kertoi, että siitä alkaa myös lopullinen irtautuminen ja eheytyminen, kun toinen on pois elämästäsi tavaroista lähtien. Yhteyttä en ajatellut pitää, mutta järkevät aikuiset ihmiset toivon mukaan voivat moikata tavatessaan. No hard feelings häntä kohtaan.

Mieli on yllättävän rauhallinen. Suurimman osan ajasta pystyy jo olemaan niin sanotusti normaali. Toki välillä tulee pakottava tarve purkaa surua ja vihaa. Nämä lienevät kuitenkin ihan normaaleja tunteita, mitä tällaisiin tilanteisiin liittyy. Hyvä niin. Mieluummin suren ja raivoan nyt, kuin uskottelisin itselleni ettei tämä tunnu missään.

Uusi suhde ei kiinnosta. Ihmettelen, miten ihmiset (varsinkin jätetyt) voivat hypätä melkein heti jonkun toisen kainaloon. Itsellä ainakin on niin paljon asioita käsiteltävänä, liittyen sekä päättyneeseen suhteeseen että itseeni yleisesti, ettei ole mitään kiinnostusta yrittää tutustua uuteen ihmiseen tällä hetkellä. Uskon kuitenkin, että senkin aika tulee. Olen yrittänyt olla ihmisten ilmoilla ja jotenkin on sellainen kutina, että kauniimmalta sukupuolelta saa ihan mukavasti katseita. Se on ihan kiva piristävä asia, mutta millekään laastarille en koe nyt tarvetta.

Päivä vain ja hetki kerrallansa laulettiin eräässä virressä (kaunis virsi btw. vaikka en olekaan kovin uskonnollinen ihminen). Kyllä mä vahvasti uskon, että tämä oli meille molemmille hyvä ja oikea päätös. Uskon myös, että elämä tulee tuomaan jotain hyvää. Jos katson viimeistä kymmentä vuotta, liittyy siihen paljon hyviä asioita niin parisuhteen kuin muunkin elämän osalta. Ja liittyy siihen paljon raskaita ja surullisiakin asioita. Tämä on nyt vaihteeksi taas yksi surullinen asia, mutta elämä kantaa. Ikää kun tulee lisää, oma ajattelu muuttuu. Ehkä se on sitä perspektiiviä, josta aikuiset ovat aina muistuttaneet.