Naisasiat

[pettter]

Mitä hyötyä jostain seurustelusta on? Siis jos oikein järjellä miettii. Niinpä. Ihmiset seurustelee vaan koska muutkin tekee niin. Joillakin tietenkin on niin heikko itsetunto, että tarvitsevat hyväksyntää tms. Ja naisilla se pariutuminen ja lisääntyminen taitaa olla geeneissä. Joo vanhana papparaisena on ehkä kivaa että joku vaihtaa vaipat, mutta mä oon vasta 33-vuotias, enkä vielä suostu siihen jumiutumisvaiheeseen. Mä haluan nautiskella elämästä.

 

[fat of the land]

No, tiedän että allekirjoittaneen ja nimimerkki pettterin elämäntilanteet ja parisuhdekäsitys poikkeaa aika radikaalisti toisistaan, mutta vastataanpa silti asiallisesti.

Mielestäni on olemassa selkeästi ihmisiä jotka ovat ns. seurustelevaa tyyppiä ja sellaisia jotka eivät ole. Ensimmäisenä mainitut, kuten itsekin ovat sellaisia että ns. sinkkuna ollessaan vaikka olo ei olisi mitenkään epämukava ja sinkkuna pystyy helpostikin viettämään aikaa, niin silti sinkkutilanteessa on sellainen fiilis että elämästä selkeästi puuttuu jotain jos sitä ei voi jakaa jonkun ns. rakkaan kanssa.

Vaikka siis olisikin kovinkin sosiaalinen ihminen ja aktiivinen harrastamaan, eikä olisi ongelmia saada seksuaaliset tarpeensa tyydytettyä, niin ihminen kokee, että elämästä puuttuu jotain kun öisin menee nukkumaan yksin ja herää aamulla yksin.

No se on minun käsitykseni asiasta, eikä se mielestäni ole huonon itsetunnon asia. Itse olen 35-vuotias, avoliitossa ja 9kk tyttären isä. Perheestä löytyy pari koiraa ja on otettu asuntovelkaa jne. Tätä tilannetta on toki edeltänyt se, että on saanut ryypätä ja rellestää reilusti, on särjetty sydämiä puolin ja toisin, on reissattu ympäri maailmaa, on opiskeltu ja vaihdettu alaa ja kokeiltu mikä se oma juttu pitäisi olla ja lopulta löydettykin se.

Ja totta helvetissä välillä tulee niitä hetkiä että sitä kelaa että vittu kun saisi enemmän omaa aikaa ja tilivelvollisuuttaan muita ihmisiä kohtaan vähän pienemmäksi.

No sitten esim tulee tämä pääsiäinen ja itselläni oli tuosta kiirastorstaista tähän aamuun asti kolmen yövuoron putki ja muu perhe lähti itäsuomeen emännän perheen luokse ja tulee takaisin vasta huomenna illalla. Eli sitä omaa aikaa on nyt sitten siihen että saa toteuttaa itseään esim. a. kattomalla jyystövideoita ja hakkaamalla hanskaan niin että pornossa on äänet päällä b. syömällä lihapiirakoita ja kaikkea muuta paskaa c. tupakoimalla salaa d. pelaamalla pleikkaria just niin paljon kun haluaa.

No pleikkaria en ole vielä edes jaksanut avata ja mahdollisuus vetää pari kaljaakin olisi käsillä, mutta enpä nyt tiedä jaksaako. Ja vittu sentään, ensimmäinen ajatus joka kerta kun tuli ovesta sisään oli se että vittu että täältä puuttuu paljon kun ei ole se sama arki vastassa kun koirat hyökkää eteiseen ja taapero kiipeää pitkin kirjahyllyä ja kiljuu hymy korvissa kun isi tulee kotiin.

En nyt lähtisi sanomaan että minä nautin elämästäni vähemmän kuin sinkkuna ollessani.

 

[Freya]

En nyt lähtisi sanomaan että minä nautin elämästäni vähemmän kuin sinkkuna ollessani.

Nimennomaan. Miksei parisuhteessa voisi nauttia elämästä?

Tietysti joillekin nämä nauttimiset on sitä että herää joka aamu eri naisen vierestä, tai jokailtainen ryyppäminen siihen pisteeseen ettei muista omaa osoitettaan. Tälläisissä tapauksissa on parempikin pysyä sinkkuna ja jos parisuhteessa on sellainen fiilis ettei nauti täysillä elämästä on syytä varmaan punnita sitä suhdetta.

Se minkä kokee nautintona on muuttunut aina sitä mukaa kun vuosia on tullut lisää. Ehkä joskus 18- vuotiaana tuntui mahtavalta keikuttaa takamustaan baarissa pilkkuun, nyt se on niin kaukana elämästä nauttimisesta kuin mahdollista.

 

[duud]

En nyt lähtisi sanomaan että minä nautin elämästäni vähemmän kuin sinkkuna ollessani.

En ala sinun sanomisia arvostelemaan mitenkään. Ymmarrän todella hyvin tuntemuksesi, kun itsekin olen isä ja elänyt ja kasvanut lasteni kanssa. Nykyisin olen sinkle ja parin avioliiton ja muutaman pidemman parisuhteen jälkeen tama tilanne vain sopii minulle erittäin hyvin. En tarvitse ketään vierelleni nukkumaan, enkä jakamaan arkeani. Olen tyytyväinen näin ja nyt.

Naisystäväni asuu omassa kodissaan lastensa kanssa ja me tapaamme silloin kun meille molemmille se sopii ja ehdimme. Rakastan häntä, olen uskollinen, enkä vatkaa perseitä klubeilla viikoittain. Välillä kavereiden kanssa vedämme lärvit, käymme raveissa, lätkämatseissa tai ihan vaan pelailemme korttia. On todella mukavaa, että voin noitakin asioita tehdä, rakastani häiritsemättä. Mun juttuja, mun aikaa, mun kavereita! Yhdessäollessa sitten on eri asiat, ihmiset ja toimet. Niistäkin tykkään paljon.

Parasta kuitenkin on viettää aikaa nyt jo aikuisten lasteni kanssa. En kai koskaan heitä osaa olla omina pikkuisina ajattelematta.

Ei kai taida olla vain yhtä tapaa elää oikein? Meille jokaiselle kuitenkin taitaa olla se oikea oma tapa elää. Eikä sitä kaikkien tarvitse edes ymmärtää.

Mukavaa pääsiäistä teille kaikille siskoille ja veljille.

-duud-

 

[TQoFE]

Nimennomaan. Miksei parisuhteessa voisi nauttia elämästä?

Tietysti joillekin nämä nauttimiset on sitä että herää joka aamu eri naisen vierestä, tai jokailtainen ryyppäminen siihen pisteeseen ettei muista omaa osoitettaan. Tälläisissä tapauksissa on parempikin pysyä sinkkuna ja jos parisuhteessa on sellainen fiilis ettei nauti täysillä elämästä on syytä varmaan punnita sitä suhdetta.

Se minkä kokee nautintona on muuttunut aina sitä mukaa kun vuosia on tullut lisää. Ehkä joskus 18- vuotiaana tuntui mahtavalta keikuttaa takamustaan baarissa pilkkuun, nyt se on niin kaukana elämästä nauttimisesta kuin mahdollista.

Miksi dokaaminen ja yhden illan jutut annetaan aina ainoaksi vaihtoehdoksi parisuhteelle?

Sinkkuudesta ja elämästä nauttiminen voi olla sitäkin, että saa suunnitella viikon treeniohjelmansa tarvitsematta uhrata ajatustakaan sille, kaipaisiko joku toinen ihminen jossain välissä yhdessäoloa tms.

Nautin elämästäni sinkkuna, koska saan tehdä mitä haluan ja milloin haluan, eikä ketään muuta tarvitse ottaa huomioon mitään aikatauluja suunnitellessa. En ole (enää) 18-vuotias, en käy keikuttamassa takamusta (baareissa käyn kyllä, mutta en tanssimassa tai hakemassa seuraa) ja edellinen yhden illan juttu oli 1.6.2013 - mahdollisuus sellaiseen olisi ollut viimeksi eilen ja tarjolla ollut mieskin oli kyllä mun tyyppiä, mutta halusin herätä yksin.

Ärsyttää tällainen jaottelu. Joko olet parisuhteessa tai dokaat kuutena päivänä viikossa ja vaihdat seksikumppani useammin kuin sukkia.

 

[fat of the land]

Miksi dokaaminen ja yhden illan jutut annetaan aina ainoaksi vaihtoehdoksi parisuhteelle?...
Ärsyttää tällainen jaottelu. Joko olet parisuhteessa tai dokaat kuutena päivänä viikossa ja vaihdat seksikumppani useammin kuin sukkia.

Uskoisin että lainaamasi kirjoittaja oli vastaamassa lähinnä omaan viestiini joka oli taas vastaus pettterille, joka pohti omasta näkökulmastaan onko seurustelussa ylipäätään mitään järkeä.

Itse taas puhuin omasta teoriastani jonka mukaan on olemassa karkeasti kahdenlaista ihmistyyppiä, niitä jotka tarvitsevat elämäänsä kumppanin ja niitä jotka ei.

Itselläni on sinkkuna ollut aina enemmän tai vähemmän haku päällä vaikka olenkin ollut ihan tyytyväinen elämääni myös sinkkuvaiheessa. Kuten duud yllä sanoo, että tuskin on yhtä oikeeta tapaa elää.

Toki sinkkuna vapaasta tahdosta oleminen on ihan yhtä arvokas elämäntapa kuin parisuhdekin. Eikä se tarkoita että sinkku on aina jotenkin holtiton, ruma tai jätetty.

 

[Freya]

Ärsyttää tällainen jaottelu. Joko olet parisuhteessa tai dokaat kuutena päivänä viikossa ja vaihdat seksikumppani useammin kuin sukkia.

Nyt hukkasit punaisen lankani.

Vastasin pettterille toteamalla että on varmasti vaikea nauttia parisuhteessa elämisestä , jos saa fibat niistä yhden illan jutuista tai jokailta ryyppäämisestä. Jokaisella kun on erillaiset mielikuvat siitä mikä on sitä nautinnollista elämää.

En missään vaiheessa jaotellut noin mustavalkoisesti sinkkuuden ja parisuhteen eroja. Olisin aika tekopyhä ottaen huomioon, että olen itse sinkku enkä viihdy baareissa tai vaihda miestä kuin alusvaatteita :)

 

[pernaveikko]

Masentaa taas tämä kuinka tytöt keskustelevat keskenään hymiöiden kera kuinka saavat itse päättää koska ja milloin ovat parisuhteessa, kenen kanssa, kuinka kauan tai ovatko ollenkaan.

Olisipa kaikilla sama mahdollisuus valita.

 

[ipaz]

Havahduin tovi aika sitten todellisuuteen, etten ole seurustellut "vakituisesti" 10 vuoteen! Muutamia kuukauden-parin tapailuja on ollut, mutta ei niitä voi väittää vakaviksi suhteiksi. Tässä omaa pientä taloutta pyöritellessäni on monta kertaa käynyt mielessä, etten välttämättä haluakaan ketään tätä rauhaani sotkemaan. Itseasiassa uskoisin ärsyyntyväni jos toinen ilmoittaa, että tule tänne halimaan ja mulla jäisi omat tekemiset tai tekemättömyyteni kesken. Lisäksi olen havainnut etten perkele vieköön ihastu enää millään, vaikka vastaan on tullut todella upeita mimmejä ja sieltä suunnalta jotain mielenkiintoa minuun on esitettykin.

Olen 39-vuotias ja vanhempani ovat ns. menettäneet toivonsa minun (pari)suhteeni. Silti en ole mitenkään päättänyt, että nyt sinkkuillaan x-aika ja sen jälkeen alkaa metsästäminen. En ole lainkaan sellainen luonne, jonka on pakko jossain baarissa mennä pokaamaan jokaista vähänkin silmään osuvaa naista. Osuu kohdalleen jos on osuakseen ja jos ei osu, niin ei sitten. En ota stressiä edes siitä petihommat ovat hiljentyneet tämän sinkkuilun kautta kovinkin matalalle tasolle. Ja kun ei ole saanut pitkään aikaan läheisyyttä, niin ei sitä oikein edes kaipaa.

Kaverit, varsinkin naispuoliset, kuittailevat vähän väliä ja leikkivät Amoria yrittäessään naittaa minulle heidän mielestään sopivia sinkkukavereitaan. Tällä iällä nuo tarjokkaat ovat usein lähellä omaa ikääni ja toisella kierroksella olevia yh-äitejä, ja vaikka tämä helvetin pinnallista onkin, niin sellaiseen en ole valmis lähtemään. En koe tulevani niin hyvin toimeen lapsien kanssa, varsinkaan jonkun toisen miehen että haluaisin edes lähteä tällaiseen mukaan. Sellainen +27v jo omassa elämässään kiinni oleva lapseton nainen sopisi muottiin.

 

[Valioyksilö]

Masentaa taas tämä kuinka tytöt keskustelevat keskenään hymiöiden kera kuinka saavat itse päättää koska ja milloin ovat parisuhteessa, kenen kanssa, kuinka kauan tai ovatko ollenkaan.

Olisipa kaikilla sama mahdollisuus valita.

Sellainen +27v jo omassa elämässään kiinni oleva lapseton nainen sopisi muottiin.

Kuinkas sattuikaan. Juuri viime viikolla kelailin tuota, miten paljon paremmat markkinat nuorilla naisilla on verrattuna samanikäisiin miehiin ja toisaalta sitä, kuinka se sama markkina tyhjentyy naisilla kuin seinään +30-vuotiaana, varsinkin äitinä. Lapsia haluavan naisen tulee myös kiirehtiä perheen perustamista, miehen ei. Naisten momentum lienee ikävuosina 18-26, miehillä se alkaa myöhemmin ehkä noin 25-vuotiaana ja päättyy vasta noin nelikymppisenä.

 

[pernaveikko]

Juuri viime viikolla kelailin tuota, miten paljon paremmat markkinat nuorilla naisilla on verrattuna samanikäisiin miehiin ja toisaalta sitä, kuinka se sama markkina tyhjentyy naisilla kuin seinään +30-vuotiaana, varsinkin äitinä.

Väität ihan todella, että 36-vuotiaalla tavallisella kivalla tytöllä on markkina tyhjä sen takia, että sattuu olemaan muksu tai kaksi? Ei todellakaan ole. Lapsettomilla miehillä se tyhjenee oikeastaan vielä lisää, koska usein tytöt toivovat, että myös miehellä olisi omia lapsia, vaikka se ei välttämättömyys olekaan.

Tavallisella tarkoitan tietenkin myös ulkonäköön liittyvää tavallisuutta eli painoindeksiä ja muuta.

 

[Kulttimörkö]

Väität ihan todella, että 36-vuotiaalla tavallisella kivalla tytöllä on markkina tyhjä sen takia, että sattuu olemaan muksu tai kaksi? Ei todellakaan ole. Lapsettomilla miehillä se tyhjenee oikeastaan vielä lisää, koska usein tytöt toivovat, että myös miehellä olisi omia lapsia, vaikka se ei välttämättömyys olekaan.

Tavallisella tarkoitan tietenkin myös ulkonäköön liittyvää tavallisuutta eli painoindeksiä ja muuta.

Seuraa karkea yleistys, mutta eiköhän se ole niin että tuossa iässä olevat yh-äidit yleensä ajattelevat että heillä on lapset jo tehtyinä eivätkä uusia halua tehdä. Siksi lapseton mies saattaa olla mahdoton ajatus lähtökohtaisesti koska olettavat miehen haluavan omia lapsia hänen kanssaan. Usein myös ennakko-odotukset voivat olla syynä välittömään hylkäykseen kun tulee ehdokkaita vastaan tietämättä asioiden todellista laitaa. Kyllä niitäkin miehiä löytyy jotka eivät omia lapsia halua mutta voivat niin sanotusta ottaa yh-äidin lapset omakseen jos oikein naiseen rakastuvat. Samoin löytyy naisia vastaavasta leiristä jolle kelpaa mies jolla on esimerkiksi viikonloppulapsia ja kuitenkin olla haluamatta omia lapsia.

 

[jyly]

Enpä olisi perkele tähän ketjuun uskonut kirjoittavani, mutta paska fiilis ja ahdistus melkeinpä pakottaa siihen.

Tuli siis itsellekkin ero tyttöystävästä ja avovaimosta nyt viimeistään tällä viikolla. Yli 5,5 vuotta seurusteltiin ja pari vuotta ja rapiat asuttiin yhdessä. Olihan tämä jo ennakoitavissa pitkän aikaa, mutta nyt kun päätökset on tehty, niin ero tuntuu todella pelottavalta.

Kaikki alkoi pari kesää sitten, vuonna 2012. Exäni oli innokas käymään baareissa ja muutenkin tuo alkoholi tuntuu maistuvan edelleen. Siinä ex vietti lähes naapurissa tyttöjeniltaa ja baarissakin he kävivät erään miespuoleisen työkaverin kyydillä, josta minä en henkilökohtaisesti juurikaan välittänyt. Heräsin aamulla ennen klo 5.00 ja havahduin kun muija ei olekkaan vielä siinä vieressä. Soitin hänelle useaan kertaan, ei vastannut. Kaverin sain kiinni ja hän kertoi exän lähteneen jo yli tunti sitten "kotiin". Siinä ennen töihin lähtöä haahuilin ympäri kyliä koiran kanssa etsien rakastani, joka lopulta löytyikin harhailemasta lähistöltä. Kummalliseksi asian teki se, että ex ja tuo työkaveri lähtivät samaa matkaa "kotiin", vaikkei muija todellisuudessa kotiin tullutkaan. Ehkä tuosta päivästä lähtien meikäläinen oli tuossa suhteessa hieman varpaillaan, sillä tuntui siltä, että tyttöystävä ei kertonut minulle kaikkea tuosta illasta.

Seuraavana vuonna oli meikäläisen vuoro tyriä, ja pahasti, mikä sitten todellisuudessa varmaan ajoi meidän suhteen karille. Tutustuin töissä erääseen työharjoittelijaan, jonka kanssa kahviteltiin ja tapailtiin tyttöystävän selän takana, ja olihan siinä läheisyyttäkin, ikävä kyllä. Sänkyyn en ikinä onneksi mennyt, mutta halailut ja pusut tämän naisen kanssa olivat elämäni isoimpia virheitä.

Tuo suhde loppui onneksi aikanaan, kesti noin puolitoista kuukautta. Usean kuukauden jälkeen uskalsin kertoa asiasta tyttöystävälleni, joka ei tietenkään siinä tilanteessa riemusta hyppinyt tasajalkaa. Se oli kauhea shokki molemmille, nytkö se ero tulee?

Siinä me kuitenkin edelleen asuttiin yhdessä, ja parin viikon jälkeen kun asiaa oli puitu useaan otteseen, ja meikäläinen vastaili kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin, tyttöystävä kertoi antavansa mulle anteeksi ja haluavansa jatkaa elämää mun kanssa. Loppu vuosi menikin ainakin mun mielestä hyvin, kun saatiin kumpikin elämästämme kiinni.

Joulun alla tilanne kuitenkin jälleen kärjistyi niin pahaksi, että minun oli pakko muuttaa pois kotoa. Emäntä kertoi haluavansa muhun etäisyyttä (en tiennyt silloin miksi), ja sanoi menevänsä jouluksi äidilleen. Todellisuudessa muija piileskeli 28 vuotta vanhemman ukon hoivissa koko jouluviikon, olivat tavanneet baarissa jokunen viikko sitten. Itselle iski kauhea paniikki ja epätoivo, mutta niin vain mä vielä asuin uuteen vuoteen asti meidän yhteisessä kodissa. Mutta kun tuo yhteydenpito tuohon pedofiiliin ei ottanut loppuakseen, niin pakkasin kamppeeni heti uudenvuoden pyhien jälkeen, ja muutin porukoille.

Parin viikon päästä mulla olikin jo oma kämppä. Muija oli tuon muuton jälkeen muhun päivittäin yhteyksissä, vaikka olin useaan kertaan sanonut, että mä haluan etäisyyttä häneen, enkä voi ainakaan tällä hetkellä ajatella asuvani hänen kanssaan enää koskaan yhdessä. Mutta niin vain ne omatkin tunteet lämpenivät, ja exä alkoi viihtyä mun kämpillä todella paljon. Puhuttiin että jos vielä kerran yritettäisiin.

Viime viikolla hän tiputti sitten viimeisen pommin ilmoittaessaan, että ei tästä suhteesta tule mitään, ja että nyt kun hän on asunut omillaan, hänellä on viimein ollut tilaa hengittää. Olin ollut viimeisiin päiviin asti onnellinen tuon naisen kanssa, mutta niin vain se oli mielessään hautonut eroasioita. Siitä päivästä eteenpäin se on lisäillyt FB kaverikseen mulle ihan tuntemattomia jätkiä ja poistanut muhun liittyvät jutut seinältään. Juttelee tätä nykyä Tinderissä näiden jätkien kanssa, vaikka sanoi mulle vielä muutama päivä sitten, ettei ole valmis uuteen parisuhteeseen, eikä mua kukaan huoli jnejne. Eilen poistin exän mun FB kaverilistalta, mikä olikin vaikeampaa kuin olis voinut kuvitella. Hän kun oli mun eka kaveri siellä ja seurusteltiin jo siihen aikaan. Pistin siinä kylkiäisiks vielä viimoisen viestin sille, eikä tätä surua ainakaan helponnut, kun toinen päätti vastauksensa sanoihin "Kaikkea hyvää, säkin olet mulle todella tärkeä <3". Argh!

Mä en jostain syystä edelleenkään haluaisi myöntää että tuo parisuhde on ohi. Ensimmäinen rakkaus ja kaiken kukkuraksi mun eka tyttöystävä. Koko ajan on hirveä kaipuu tätä ihmistä kohtaan, koska se laittaa mulle whatsappissa viestiä, koska se tökkää mua FB. Mutta noita asioita ei tule enää tapahtumaan, ja niistä on vaan kait itsekkin kasvettava irti.

Paljonhan mä kestin salailua ja valehtelua meidän suhteen aikana, luottotiedot tolta naiselta meni aivan mun selän takana, ja laskut se jätti aina maksamatta. Mutta aina mä uskoin että se pystyy muuttumaan.

Pelottaa ajatella että pitäisi ihastua johonkin ihan muuhun ihmiseen, kunhan tästä tilanteesta vain itse pääsee yli. Exähän on edelleen kaikkein kauneinta mulle koko universumissa, niin ei noiden muiden naisien kauneutta vielä ymmärräkkään.

Saattoi tulla sekava ja änkyttävä tarina, mutta jos joku saa siitä kiinni niin kommentit on tervetulleita. On tää maailma tällä hetkellä synkkä ja pelottava paikka, kun kaipaa toista ihmistä, mutta se toinen ei enää kaipaakkaan mua.

 

[lapa78]

Paljon tekstiä...

Vaikka juuri nyt ei tunnukaan siltä, että elämä voittaa, niin onnittelen sinua siitä, että pääsit naisesta eroon "jo" nyt. Ja usko pois, kyllä aurinkokin vielä paistaa ja naisten vaatteet vähenee.

Uskallan väittää, että tuo ero on sinulle tähänastisen elämäsi paras tapahtuma ja lisää tulee kun aika vähän kuluu.

 

[Snakster]

Tuo suhde loppui onneksi aikanaan, kesti noin puolitoista kuukautta. Usean kuukauden jälkeen uskalsin kertoa asiasta tyttöystävälleni, joka ei tietenkään siinä tilanteessa riemusta hyppinyt tasajalkaa. Se oli kauhea shokki molemmille, nytkö se ero tulee?

Tämä nyt ei liity nimenomaisesti tähän jylyn stooriin, vaan noin yleisemmin voisi kysyä, että minkä helvetin takia tällaisista jutuista pitää kertoa? Juttu on tapahtunut ja mennyt ohi ja mitään vaikutusta sillä ei enää pitäisi olla muuhun kuin pettäjän omaan tuntoon. Millä tavalla kertominen parantaa suhdetta tai edistää yhtään mitään asiaa?

 

[Ted Raikas]

Tämä nyt ei liity nimenomaisesti tähän jylyn stooriin, vaan noin yleisemmin voisi kysyä, että minkä helvetin takia tällaisista jutuista pitää kertoa? Juttu on tapahtunut ja mennyt ohi ja mitään vaikutusta sillä ei enää pitäisi olla muuhun kuin pettäjän omaan tuntoon. Millä tavalla kertominen parantaa suhdetta tai edistää yhtään mitään asiaa?

Niinpä. Aiheuttaa vaan toiselle mielipahaa ja tuskaa. Voittajia tuossa kohtaa keississä ei enää löydy.

Se mitä ei tiedä, ei voi vahingoittaa. Vanha totuus.

Tietysti lähtökohtaisesti huono valinta lähteä naapuriniityille seikkailemaan, mutta tehtyä ei toki tekemättömäksi saa. Sulattaa ja elää sen kanssa ihan itsekseen, sillä jos tulee touhuista huono omatunto, niin se on sitten varmasti ansaittu.

 

[pernaveikko]

Tämä nyt ei liity nimenomaisesti tähän jylyn stooriin, vaan noin yleisemmin voisi kysyä, että minkä helvetin takia tällaisista jutuista pitää kertoa? Juttu on tapahtunut ja mennyt ohi ja mitään vaikutusta sillä ei enää pitäisi olla muuhun kuin pettäjän omaan tuntoon. Millä tavalla kertominen parantaa suhdetta tai edistää yhtään mitään asiaa?

Yleisesti ottaen tuohon pitkään tarinaan pitää ihmetellä miten tuommoinen sekoilu on voinut jatkua noinkin pitkään. Jos homma lähtee menemään täysin väärään suuntaan, niin ei siitä ole paluuta ja peli pitää viheltää poikki.

Tuohon toiselle kertomiseenkin noin yleisesti. Toiselle kertominen on oksettavan itsekäs teko millä haluaa helpottaa ainoastaan omaa pahoinvointiaan.

Jos et ole kykeneväinen olemaan yhden kanssa kerrallaan, niin älä kaada sitä roskasäiliötäsi muiden niskaan.

 

[Salama15]

Omasta tilanteesta sen verran päivitystä, notta 7.3. lyötiin leima eropaperiin (6kk lähti nakuttamaan siitä) ja eilen vedettiin nimet alle kämpän myyntisoppariin. Josko sitä lähtis kesälomille uudesta kämpästä ja "vapaana miehenä"?

Soon to be ex-rouva muutti sitten pääsiäisenä ASO-asuntoon ja meikäläinen jäi vanhaan kotiin asustelemaan siksi aikaa kun kämppä on myyty. Itsellä ei nyt sen kummempaa tuskaa/paskaa, tyhjähkö olo kyllä, mutta pojan puolesta edelleen vähän huolestuttaa; vaikka asiaan on ollut aikaa valmistautua jo hetki niin aika vaisu on nuorimies... Ja kun samaan syssyyn isosisko muuttaa kundikaverinsa kanssa kimppaan niin muutos on oikeasti aika iso! Tänään menee koulusta mutsilleen loppuviikoksi, saas näkee?

 

[Tadu]

Tämä nyt ei liity nimenomaisesti tähän jylyn stooriin, vaan noin yleisemmin voisi kysyä, että minkä helvetin takia tällaisista jutuista pitää kertoa? Juttu on tapahtunut ja mennyt ohi ja mitään vaikutusta sillä ei enää pitäisi olla muuhun kuin pettäjän omaan tuntoon. Millä tavalla kertominen parantaa suhdetta tai edistää yhtään mitään asiaa?

Etkö sinä haluaisi tietää jos naisesi tai miehesi pettäisi sinua?

Toki oikea ratkaisu olisi ollut erota jo silloin kun noin selkeästi tekee mieli olla toisen kanssa.

 

[Snakster]

Etkö sinä haluaisi tietää jos naisesi tai miehesi pettäisi sinua?

Toki oikea ratkaisu olisi ollut erota jo silloin kun noin selkeästi tekee mieli olla toisen kanssa.

No en todellakaan haluaisi, ellei kyseessä olisi joku pidempi ja vakiintunut sivusuhde, johon liittyy myös enemmän tunteita. Olemme itse asiassa sopineetkin jo suhteen alkuvaiheessa, että jos joskus sattuu lipsahtamaan, niin ainakin täytyy pitää huoli siitä, että kiinni ei jää. Tietääkseni ei ole tähän mennessä näiden 15 vuoden aikana lipsahdellut kummallakaan. Eikä minulla ainakaan ole kyllä minkäänlaista tarvettakaan.

Mutta tosiaan, jos jommallekummalle sattuu jonkunlainen romanttinen suhde toisen kanssa, niin tietysti suhde pitää lopettaa siihen.

 

[Leelian Lepotuoli]

Mä en jostain syystä edelleenkään haluaisi myöntää että tuo parisuhde on ohi. Ensimmäinen rakkaus ja kaiken kukkuraksi mun eka tyttöystävä. Koko ajan on hirveä kaipuu tätä ihmistä kohtaan, koska se laittaa mulle whatsappissa viestiä, koska se tökkää mua FB. Mutta noita asioita ei tule enää tapahtumaan, ja niistä on vaan kait itsekkin kasvettava irti.

Enstex itket sydänsurut pois alta ja huomaat kun silmät aukeaa kaikelle uudelle. Harvemmin nämä nuoruuden ensirakkaudet kestää sinne elämän ehtoopuolelle. Varmasti sattuu sydämeen raakasti, mutta ei tuo teidän suhde kyllä kovin terveeltä kuulostanut enää. Monesti sitä on vaan rakkauden sijasta tottunut siihen vieressä olevaan ihmiseen ja yhteiseen olemiseen, menneeseen aikaan ja muistoihin, ettei tajua päästää irti ajoissa. Vaikeinta onkin opetella olemaan yksin.


Mitä tulee tuohon edellisen sivun sinkkukeskusteluun, ajattelin tässä pääsiäisen pyhinä että kunhan nuo lapset on lentäneet pesästä, minä hankin jonkun pienen kattohuoneiston Eiranrannasta, pistän miehen vanhainkotiin ja käyn Ibizalla vetämässä sokanirti silloin tällöin. Nyt taas muistin miksi meidän perhe on reissussa pidemmät pyhät, eihän tätä kestä Ekikään täällä saman katon alla jumaliste montaa päivää. Nakkikattila kiehuu yli..

 

[Hawk #22]

Mielenkiintoisia olentoja nuo naiset. Löysin itseni tästä ketjusta noin 1,5 kuukautta sitten, ja täällä sitä ollaan taas. Toki eri nainen kyseessä tällä kertaa. Välillä sitä oikein nauraa itselleen, kun pää menee ihan miten sattuu, vaikka järkeäkin sieltä kai pitäisi jossain määrin alkaa kohtapuoliin löytymään. No ikää vasta vajaa 20v., eli eiköhän nämä "mielialanvaihtelut" kuulu vielä tähän ikään. Ikävä tosin tulla nyt tänne avautumaan, kun muutamalla edellisellä kirjoittajalla on oikeasti todella isojakin ongelmia/muutoksia elämässä, mutta ehkäpä tämäkin kirjoitus tänne sopii mukaan. Mennäänpä nyt kuitenkin asiaan:

Eli viime kerralla olin täällä purkamassa fiiliksiä hyvästä ystävästäni, johon olin ollut ihastunut jo suhteellisen pitkän aikaa. Sain täältä hyviä vinkkejä ja myöskin muilta kavereilta, mutta tällä kertaa mielestäni järki voitti ja annoin asian olla. Päätin vain yhden viikonlopun jälkeen, että nyt riittää, tässä on aivan liikaa riskeerattavaa. Se on nyt siis menneen talven lumia. Annoin asian olla ja parin viikon "irtiotto" sai ajatukset taas kevääseen ja uusiin tuttavuuksiin.

No pari viikkoa sitten muutin toiseen kaupunkiin valmennuskurssin takia ja oikeastaan vähän sattumalta tuli törmättyä melkoisen erikoiseen naiseen. Lyhyesti sanottuna, olimme menossa erään kurssin järjestämään tapahtumaan suhteellisen isolla porukalla (kurssi oli jaettu tuutori-ryhmiin) ja aloimme aivan sattumalta jutella niitä näitä kävellessä.

Yhtäkkiä sitten huomasin, että olen aivan uppoutunut tähän keskusteluun kyseisen naisen kanssa, enkä ollut edes huomannut muita kurssikavereitani pariin tuntiin. Myöhemmin vielä selvisi, että hän on hyvin urheilullinen tapaus (jopa jääkiekkotaustaa), minkä takia aloimme sitten yhtäkkiä puhua NHL:n pudotuspeleistä! Kun sitten vielä kaiken tämän lisäksi nainen on hyvin kaunis ja älykäs, niin meikäläinen olikin aika myyty.

Sitten vähän näihin haasteisiin. Eli ensimmäinen (ja isoin) juttu on, että tällä naisella on mahdollisesti poikaystävä. En ole täysin varma asiasta (olin kuulevinani sivukorvalla jotain tämän suuntaista kun hän puhui toiselle henkilölle), mutta jotenkin olen aina vieroksunut varattuja naisia moraalisyistä. Enkä nyt oikein tiedä miten tätä alkaisi tiedustelemaan, kun suora kysymys on aina vähän isoilla riskeillä pelaamista.

Toinen haaste on "pitkä" välimatka. Ts. matkaa on noin 200km kotikaupunkiemme välillä, mikä on hieman ongelmallista tällä hetkellä, kun ei ole mitään varmuutta siitä onko nainen kiinnostunut. Toki sitten jos tästä tulee se "unelmien rakkaustarina", niin tuo välimatka ei enää ole ongelma, mutta tässä tutustumisvaiheessa se ainakin tuntuu siltä.

Sellaista tällä kertaa. Enpä tiedä hainko nyt varsinaisesti mitään vinkkejä, mutta ainakin pääsin purkautumaan. Minulla on kuitenkin aika paljon taipumusta ns. yli-innokkuuteen, kun tulee vähän liikaa takerruttua. Sen lisäksi yritän vähän liian usein olla liian hauska, vaikka se ei ihan joka paikkaan sopisikaan. Tätä toki on helppo hillitä pitämällä järki mukana, mutta minkäs sitä ihminen omille "vioilleen" voi.

Ainakin nyt sai vähän sai jäsenneltyä ajatuksiaan, jos ei muuta. Kirjoittaminen on kyllä hyvä keino tähän, kun pystyy jopa vähän rauhoittumaan samalla kun kirjoittelee tuntemuksiaan sanoiksi.

 

[Janippa]

Itsellä oli exän kanssa siinä ns. ihastumisvaiheessa etäisyyttä 250 kilsaa, joten en mie ainakaan näe että se ois mikään isompi ongelma. Ainakin ne hetket toisen kanssa on sillon jotain spesiaalia kun opiskelijabudjetilla vetää rahat viikolla tiukille että pääsee junalla/autolla viikonlopuksi toisen luo. Tuli maanantaiaamuna 06:15 Joensuusta lähtevä juna kohtalaisen tutuksi tuon noin puolentoistavuoden aikana. Eli ihan täysin kannatan mukaan hyppäämistä, anna tunteiden viedä ja kato mitä siitä tulee, se voi olla se "vuosisadan rakkaustarina" tai sitten se ei oo, et siinä häviä juuri mitään.

Sillä kysymyksellä onko sillä poikaystävää otat riskin, mutta samalla saat sitten helposti myös selvitettyä, onko sillä mitään kiinnostusta sinua kohtaan, jos vastaus on, ettei oo poikaystävää.

Itse avauduin jokinaika takaperin myös oman suhteen loppumisesta, nyt aurinko paistaa ja on kevättä rinnassa. Ei vituta, eikä harmita enää ollenkaan, saan tehdä, olla ja mennä just niinkuin itse haluan. Eipä miuta sen kummemmin ennenkään rajoitettu, mutta nyt ei tarvi ees miettiä toisen aikatauluja yms. Sinkkuelämä on ollut ihan jees, parikolme jotain säätöä sattunu jo vastaan, mutta ei niissä oo ollu mitää sen enempää. Toisaalta ehkä tuntuu siltä, että kaipais jotain ihmistä lähelleen, mutta toisaalta tahtoo olla yksin ja nauttia vaan tästä.

Vaikee dilemma. Ketään yksittäistä ei kiikarissa oo, mutta oon alkanu vakavissaan välillä miettiä pitäisikö jo alkaa jotain suurempaakin sutinaa saada.

 

[Palstalegenda]

Nyt se on tieteellisesti tutkittu. Isomunaiset miehet pettää naisiaan. Pienimunaiset harvemmin. Jokainen munan lisätuuma lisää pettämisriskiä peräti 1,5-kertaisesti.

Pieni penis on parisuhteen pelastus!

Tässä ketjussa on sankoin joukoin pääsääntöisesti jeesusteltu sillä, että ikinä ei pettäisi eikä ole ikinä pettänyt. Ok...

 

[Snakster]

Nyt se on tieteellisesti tutkittu. Isomunaiset miehet pettää naisiaan. Pienimunaiset harvemmin. Jokainen munan lisätuuma lisää pettämisriskiä peräti 1,5-kertaisesti.

Pieni penis on parisuhteen pelastus!

Tässä ketjussa on sankoin joukoin pääsääntöisesti jeesusteltu sillä, että ikinä ei pettäisi eikä ole ikinä pettänyt. Ok...

Tuossahan sanottiin, että iso penis lisää todennäköisyyttä vaimon syrjähyppyihin. Nyt vähän huolellisuutta.