Kai se pitää (taas) avautua.
Tänne on tämän vuoden aikana jonkun verran tullut kirjoiteltuakin. Keväällä ero, alkukesästä otti vähän koville exän kertominen uudesta kumppanista ja kesän puolivälissä löysin itsekin ihmisen, josta tuli täälläkin paljon iloittua.
Ei ne asiat aina niin helppoja ole.
Tuon kesällä tapaamani neidon kanssa nähtiin noin kahdeksan kertaa ja oikeastaan viimeisen kerran jälkeen kumpikin sanottiin ääneen toisillemme, että ei tästä vain oikein tule mitään. Joku ihme lukko pysyi molemmilla päällä ja ei vain löydetty sellaista helppoa ja sulavaa yhteistä kemiaa. Viihdyttiin kyllä yhdessä ja oli kivaa tehdä asioita, mutta jotenkin vain se yhteisen ajanvietto ei tuntunut kuitenkaan niin luontevalta.
Neidolla tuntui myös jonkinlaisia lukkoja olevan, kun esimerkiksi noin viidensillä treffeillä otin kädestä kiinni ja se tuntui jotenkin "liian nopealta".
En ole mikään halailijatyyppi erityisesti, mutta kyllä silti itse kaipaan sen jonkinlaisen, edes satunnaisen kosketuksen toiselta.
Tuon jutun päättymisen jälkeen lähtikin sitten itselläni vauhti silmään. Juoksin parhaimmillaan viisillä treffeillä viikossa. Kaikki vapaa-aika mitä työltä ja lapselta jäi, olin tuolla treffailemassa. Joskus jopa samana iltana kahtakin tyyppiä.
Pääsen töistä klo 16. Näen ensimmäisen noin klo 17.30 -> hyvästelen noin klo 19.30 ja näen seuraavan klo 20.
Enkä tietenkään kerro kenellekään, että juoksen treffeiltä toisille, vaan aina piti "lähteä nukkumaan" tms.
Näistä sitten pienimuotoisten karsimisten kautta jäi se 3-4 tyyppiä,joita aloin tapailemaan säännöllisesti.
Ja jokaiselle tietysti ne samat tarinat, että "Voin nähdä viikon päästä vasta, kun on niin kiire ja tuo lapsikin 50% ajasta", vaikka oikeasti ne vapaat päivät tapailen henkilöä X.
En ole ylpeä tästä, mutta olen ottanut sen asenteen, että kerran sitä eletään ja olen kuitenkin kaikkia ihmisiä kohdellut kunnioittavasti ja päättänyt asiat, jos/kun olen ne päättänyt, niin kertomalla totuuden, enkä minään "ghostaamisena".
Ehkä tarinan pointti tulee siinä, että itseni on tosi vaikea kiintyä toiseen ihmiseen tai ylipäänsä OIKEASTI kiinnostua kunnolla. Olen tapaillut/tapailen todella kauniita naisia, joilla on hienot ammatit ja elämäntilanteet sun muut ja oikeasti viihdyn heidän seurassaan. Silti aina tuntuu, että vain jotain jää puuttumaan. Se joku mystinen asia, mikä ei aiheuta sitä "kipinää" itsessäni vaikka kaikki muuten hyvin onkin ja viihdyn heidän kanssaan ihan sama mitä tehden oikeastaan.
Vielä kerran pojat.
Päätin, että käyn vielä yksillä treffeillä/kävelyllä tms. uuden ihmisen kanssa ja näin tein alkuviikosta.
Aamulla oli sellainen fiilis, että ei oikein huvittaisi, että nyt vain voisi olla ja levätä kotona. Siitä sitten vähän kuin väkipakolla pakotin itseni lähtemään, kun en nyt halunnut tylynä tehdä ohareitakaan toiselle.
Sitten se tapahtui. Löysin sen yksisarvisen, jota niin pitkään olen etsinyt.
Meillä synkkasi niin uskomattoman hyvin tuon kyseisen ihmisen kanssa. Huumorintaju, jutut yms. Se yleisfiilis oli vain jotain todella helppoa ja ihan kuin oltaisiin tunnettu toisemme jo paljon pidempään, ei toisen elämän ymmärryksen kanssa, vaan miten kommunikoitiin ja oltiin.
Käytiin parin tunnin kävelyllä ja kun tuli aika saattaa neito kotiovelle, niin hän kysyi haluanko tulla sisään. Todellakin!
Juteltiin siinä vielä keittiönpöydän ääressä elämästä ja kun kävin vessassa oli neito siirtynyt sängylle makoilemaan. Menin tietysti viereen makoilemaan ja siinä taas tuijoteltiin toisiamme syvälle silmiin ja juteltiin elämästä.
Neitokin totesi, että "sun kanssa on jotenkin niin hyvä ja helppo olla" ja aika nopeasti siinä sitten suudeltiinkin ja vain halittiin toisiamme.
Mä en ole kokenut jotain noin helppoa ja luonnollista yhteyttä toiseen varmaan ikinä. Tämä tarina kuulostaa myös todella siirappiselta, kun oikeastihan kyseessä todellakin oli vasta helvetti ensimmäiset "treffit".
Lähdin siitä sitten kotiin nukkumaan ja sovittiin tietysti, että nähdään uudestaan. Viestiteltiin kaikenlaista kivaa alkuviikko. Keskiviikkona sitten jotain juttua taas heiteltiin ja kysyin vain ohimennen, että "Miten sulla on aikaa, nähdäänkö sunnuntaina tai vaikka maanantaina?"
Tähän ei sitten ikinä ole vastausta tullut tai muutakaan kommunikaatiota. Viesti on kyllä luettu.
En halua olla mikään peräänhuutelija, mutta mun on varmaan pakko laittaa viestiä, että mikä homma tai jotain, että haluaako tämä vielä nähdä tai jotain.
Todella hämmentävät fiilikset. Pari päivää muuta tehnytkään kuin ajatellut toista ihmistä ja aina kun puhelin kilahtaa toivoo, että sieltä tulisi jotain. Ja kaikki tämä hei 4h yksien treffien johdosta.
BTW On ollut kiva huomata, että oikeastaan kukaan ei ole kokenut sitä ongelmaksi, että minulla on lapsi 50% vanhemmuudella. Osa jopa totesi, että teki tavallaan vielä kiinnostavamman, kai se sitä "vastuunkantoa" viestittää.
