Mielenkiintoinen ketju.
Täytyypä kertoa oma tarina. Samalla saa myös itse pohdittua omaa tilannetta.
Olen kohta 35-vuotias mies. Varmaan ihan keskivertonäköinen, normaalipainoinen, korkeakoulutettu ja ihan hyvässä tehtävässä työelämässä. Salillakin on tullut nyt kymmenisen vuotta käytyä ja mukava nähdä, että tuo näkyy ulkonäössä. Jotain itsetunto-ongelmia kuitenkin on enkä oikein tiedä mistä nuo juontavat juurensa. Jotenkin sitä usein pitää itseä muita huonompana. Vähän erakkoluonteinenkin olen ja vaikka pienessä porukassa olen todella paljon äänessä, niin hyvin paljon vapaa-aikaa menee ihan omissa oloissa.
Pari kertaa olen parisuhteessa ollut. Ensimmäinen oli vähän harjoittelusuhde, mutta toinen jo asteen vakavampi, joskin koko ajan oli fiilis että eipä taida mitään tulla eikä lopulta tullutkaan - tunnetta ei ollut riittävästi. Tuo tapahtui vuonna 2013. Sen jälkeen ei ole ollut suhteeseen päätyminen lähelläkään, vaikka Tinder on ollut aktiivisessa käytössä. Ensirakkaus on vielä kokematta.
Treffeillä olen viimeiseen kymmeneen vuoteen käynyt arviolta 50 eri naisen kanssa, mutta näistä reilusti yli 40 kertaa on käynyt niin ettei kumpikaan ole halunnut uudestaan tavata. Nopeasti tulee mieleen kolme tapausta, joiden kanssa tapailtiin sentään vähintään muutamia kertoja.
Elämä on ihan suhtkoht mallillaan ja analyyttisena kaverina ajattelenkin, että kun on syntynyt Suomeen, terveys ja talous on kunnossa, niin asiat ovat kyllä sen verran hyvin, että ilkeääkö tässä nyt kauheasti valitella, vaikka jotain elämästä puuttuukin. Keskimääräistä maapallon ihmistä paremmin asiat kuitenkin lienevät. Parisuhde olisi kiva ja ehkä lapsi tai pari. Olenko yksin onnellinen? En osaa oikein vastata kysymykseen. En nyt varsinaisesti mitään masennusjaksoja ole kokenut, mutta "onnellinen" kuulostaa kyllä turhan vahvalle sanalle kuvaamaan nykytilaa.
Kaveripiiristä välillä kuulen olevani ronkeli naisten suhteen, mutta en allekirjoita. Toki jokainen nyt aika paljon valkkaa ennen kuin parisuhteeseen asti lähtee. Kuitenkin Tinderistäkin pääsääntöisesti ne parhaimman näköiset naiset skippaan ja tähtäilen enemmän sellaisiin "tavallisiin". Jotenkin tuntuu, että noiden kanssa voisi muutenkin paremmin mennä jutut yksiin kuin ihan kärkipään naisten, joilla varmaan elämässä monet kuviot vähän erilaisia. Hyvin todennäköisenä pidän, että tässä sorrun kyllä ylianalysointiin.
Edelleenkin analyyttisena arvelen kyllä, että olen myös yksinkertaisesti ollut huono-onninen. Ei vain ole sattunut kohdalle sitä sopivaa yksilöä. Uskon edelleen, että suuri mahdollisuus on, että moinen vielä tässä lähivuosina löytyy. Toisaalta tiedostan, että mitä pidempään on sinkkuna, sitä heikommaksi vaihtoehdot käyvät. Toki lasten saaminen vaikeutuu jos biologisten tekijöiden kautta, mutta muutenkin tässä urautuu näihin omiin tapoihinsa ja yhteiselo voisi olla haastavaa. Jotkut kaverit toitottavat kai ihan vakavissaan, että aivan varmasti joku löytyy. Tuota pidän kuitenkin ihan paskapuheena. Kyllä niitä ihmiskohtaloita on, että sitä kumppania ei vain löydy ja tuokin on ihan realistinen mahdollisuus. Toki tsempata aina voi.
Terapiassakin kävin viime vuonna pohtimassa asiaa, jos sieltä oman pään sisältä löytyisi ratkaisu, mutta parin kerran jälkeen lopetin kun koin, etten saanut hyötyä. Itsetunto on kyllä parantunut viime vuosina ja koen ihan viimeiseen kolmeen vuoteenkin kehittyneeni paljon ihmisenä (muun muassa rohkeampaan suuntaan) ja uskon, että tuosta on pariutumiseenkin apua.
Ei oikein ole harrastuksia mitä kautta voisi naisia tavata, joten Tinderiä pidän kyllä kaltaiselleni kotihiirelle parhaana kanavana. Toki yritän pitää silmät auki muutenkin ja työelämässäkin tulee kyllä monenlaista ihmistä vastaan. Saas nähdä miten käy.