Pitäisiköhän perustaa joku valtakunnallinen raati, joka aina tapauskohtaisesti arvioi, milloin on ok lähteä suhteesta ja ovatko perusteet kaikissa tapauksissa riittävän hyvät. Parisuhteesta lähtevä osapuoli voisi joutua raadin tentattavaksi ja jos perusteet eivät olisi riittäviä tai argumentointi aukotonta, niin sitten vaan mars takaisin suhteeseen. Koska sellainenhan ei tietenkään voi tulla kyseeseen, että joku lähtee suhteesta vain siksi, että se tuntuu itsestä parhaalta vaihtoehdolta.
Minähän sain vittuilua exäni äitiltä ja pikkuveljeltä, kun laitoin 4-vuotisen suhteen poikki aikanaan.
Äitiänsä en onneksi kertaa enempää eron jälkeen nähnyt mutta oli kuulemma pitkään mussuttanut että miten minä nyt sellaista voin tehdä kaiken yhdessä koetun jälkeen, lisäksi exän pikkuveli uhkasi laittaa yökerhossa kerran turpaan, ulos olisi kuulemma pitänyt lähteä selvittelemään mutta mua se raivoaminen vaan nauratti matkalla tiskille.
Ja tämä siis siitä hyvästä, etten enää kokenut tuota parisuhdetta mielekkääksi, vaan pitkällisen harkinnan päätteeksi laitoin homman poikki ja tein itselleni ihan saatanan suuren palveluksen, suorastaan tunsin miten ainakin tonnin painolasti poistui niskasta seuraavana aamuna kun tuo eropäätös vihdoin tuli tehtyä sekä ilmoitettua ja laitettua kerrankin oma hyvä olo sen puolison hyvän mielen edelle.
Kaiken lisäksi samoihin aikoihin olin tutustunut ihan älyttömän mukavaan, kauniiseen, hauskaan ja ihan kaikilta ominaisuuksiltaan ns. minunluontoiseeni asialliseen naiseen, jonka kanssa olenkin nyt naimisissa ja joka on lapseni äiti. Siinä pääsi hyvin omassa päässään arkisessa peruselämässä vertailemaan, kokemaan sekä tuntemaan ne erot kahden mahdollisen tulevaisuuden ja vaihtoehdon välillä. Toisessa vaakakupissa ihminen kenen kanssa olo alkoi olla tukala ja kenen kanssa suhde ei minun osaltani kuitenkaan johtaisi muuhun kuin tuohon yhdessäasumiseen ja suhteen lopun odottamiseen, toisessa kupissa parisuhde jossa hieman liioitellen on jatkuvasti kivaa ja elämä maistuu ja saattoi jo kuvitella vaikka mitä kihlauksia ja perhettä jne.
Olihan se kaikesta päätellen kova paikka tuolle exälleni menettää minut, ikävästi mielestään tein ja näkihän sen omin silmin kun saman katon alla se seuraava kuukausi eron jälkeen edelleen asuttiin. Minulla ei kuitenkaan omatunto kolkuttanut, en nähnyt ratkaisussani mitään väärää enkä katunut sitä sekuntiakaan vaan päätös oli aivan tolkuttoman suuri helpotus, vaikka en yhtään tykännyt nähdä ex-puolisoani surullisena ja murheen murtamana välillä iltaisin kotona itkeskelemässä. Reaktioista päätellen kuitenkin siis niin exäni, hänen äitinsä kuin veljensäkin mielestä meidän olisi pitänyt pysyä yhdessä, ja minähän noihin juttuihin en voinut muuta kuin vastata että miten helvetissä meidän kannattaisi olla yhdessä jos minä kerran halusin suhteesta pois niin kovasti että laitoin sen poikki.
Elämäni paras ratkaisu sinänsä päättää tuo avoliitto ja yhdessäolo ja alkaa panostaa siihen orastaneeseen ja myöhemmin tähän avioliittooni ja nykyiseen perhe-elämääni johtaneeseen suhteeseen. Exäni mielestä varmaan olen tai ainakin olin silloin paska jätkä, vedin maton alta ja mainittakoon että tästä uudesta suhteesta hänellä ei silloin ollut tietoakaan eikä koskaan saanut vihiä kuinka nopeasti nykyisen kanssa aloin seurustella, eli hän otti eron ihan vain erona ilman mitään toisia tai kolmansia osapuolia.
Eli ei kai elämä nyt aina ole mitään epärealistisen ja täydellisyyden odottelua, mutta jos suhde on paskaa niin se kannattaa lopettaa. Jos se aiheuttaa ahdistusta se kannattaa lopettaa. Ja välillä, jos jotain sanoinkuvailettoman paljon parempaa on vaihtoehtona, kannattaa se silloinkin varmaan lopettaa. Nythän esim. omalta osaltani pohtiessani vaakakupit ja vaihtohdot ovat aivan toisenlaiset, avioliitossani muutenkin on asiat hyvin mutta vaikka olisi vähän vaikeampaakin, olisi eropäätös tietenkin kahta vaikeampi kun on pieni lapsi ja varmasti aika kauan pitäisi pohtia onko eron paikka vai sittenkin taistelun paikka suhteen elvyttämiseksi. Sen sijaan tuossa tilanteessa kahden aikuisen välillä kun ei kuitenkaan ole vastuussa kuin omasta itsestään, miksi helvetissä jäädä kyrvistelemään kun kytkintä nostamalla oma elämä ja mieli kirkastuu kuin kertaiskusta.
Ei parisuhdetta kannata minään elämän ja kuoleman asiana ottaa, yhdessä voi olla kunnes kuolema erottaa tai sitten siihen asti kun ei vaan enää halua olla.