On hieman nicehuolia. Tapasin talvella erään viehättävän naisen. Tutustuttiin hieman ja kevät sekä alkukesä meni hymyillen. Aluksi ei ollut muuta päämäärää kuin viihtyä ja tuottaa iloa molemmin puolin, kai. Tietäähän sen, että minä menin tykästymään häneen. Eihän siinä mitään pahaa ole.
Kysyin, että saanko kutsua häntä ystäväksi ja hän toki lupasi, mutta riittääkö se todella, jos toisella on tunteet todella enemmän pelissä. Tiesin jo silloin kuitenkin, että päin vittua se (ystävyytemme) jossain vaiheessa menee, mutta kuitenkin sitä pyrki uskomaan ja toivomaan kestävämpään ystävyyteen, koska siltikin oli mukavaa nähdä häntä.
Eikä aikaakaan niin menin kertomaan tunteista ja toiveista hänelle ja edelleen ystävyystunteeni oli lähin tavoitteeni. Siinä meni hieman aikaa ennenkuin hän vastasi ja vastaus oli myönteinen. Hän halusi edelleen nähdä minua ja silleen, vaikka hän seurustelee. Viimeistään siinä vaiheessa olisi pitänyt laittaa poikki, mutta hölmö mikä hölmö. Lupasin olla hänen luottamuksen arvoinen ystävä.
Ja vitut sanon mä. Kyllä minä sen ymmärrän, ettei tämmöinen ystävyys pitemmän päälle toimi, jos toinen, tässä tapauksessa minä, odotan ystävyydeltä muutakin kuin pelkkää kortinpeluuta ja tapaamista kuukauden välein. Emme siis ajattele samoin. Ihastuin omiin toiveisiin ja hän on kuin peilikuva minun omista haaveista.
Olen pyrkinyt luopumaan hänestä jo tovin, mutta ei se ole niin yksinkertaista ja helppoa. Pitäisi poistaa hänet facebookista ainakin, ei hän sillä unohdu, eikä tarvitsekaan, koska on ihania muistoja, mutta saattaisi olla minulle helpompaa kuitenkin.