Viestin lähetti paze17
Mutta eipä surra, kyllä me poijaat tästä selvitään.
Right on!
[TLITYS]Heathenin tarinahan alkaa kesästä 2002 jolloin silloisen tyttöystävän kanssa meni sukset niin sanotusti ristiin. Ja niinkuin täällä on paljon puhuttu, juuri sen takia, että musta se ei enää tuntunut oikealta. Ja nyt ei pidä ymmärtää väärin. Mä rakastin sitä naista ja rakastan kai tavallaan edelleenkin mutta silloin tuntui, että piti lähteä. Muthan siinä leimattiin mulkuksi ja ties miksi kun noin vaan kävelee pois. Myöhemmin exältäkin on tullut kuitenkin varovaisia tunnustuksia siitä, kuinka se loppujen lopuksi oli kuitenkin oikein ja paremmaksi meille molemmille vaikka se silloin sattuikin ihan helvetisti.
Joka tapauksessa, siinä vaiheessa tein itse päätöksen, että oli aika antaa tilaa itselleen ja tunteilleen. Siitä ei aluksi tullut mitään. Pitkästä aikaa sinkkuna, rata auki ja maailma naisia pullollaan. Kantapään kautta tuli siis opittua miten väärin oli ryhtyä uuteen suhteeseen heti toisen loputtua. Luojan kiitos se on selvitetty tän ko. naisen kanssa.
Elämä lähti rullailemaan eteenpäin, muutto uuteen kotiin ja uudet kaverit koulun myötä toivat aika lailla uusia tuulia elämään. Opiskelu sinkkuna oli mahtavaa. Bileitä bileiden jälkeen. Täytyy myöntää, että koko tän ajan mulla oli ollut välillä melko yksinäinenkin olo. Tiesin kuitenkin, että musta ei tasan ollut yhteenkään suhteeseen sillä hetkellä antamaan toiselle yhtään mitään. Tätä jatkui aika lailla puoltoista vuotta. Silloin mulle tuli ensimmäisen kerran olo, että mä voisin johonkin jopa taas rakastua. Siihen asti kaikki rakkauden tunnustukset olisivat olleet silkkaa kusetusta. Oli siis aika painua sinkkumarkkinoille.
Seuraavan puolen vuoden aikana oli yritystä jos toista. Eikä naisissa mitään vikaa ollut. Ongelmat oli lähinnä yhteisiä. Ei sovittu toisillemme. Siinä vaiheessa monen yrityksen jälkeen mulla oli jopa pieni pelko siitä, että olin tullut liian vaativaksi sinkkuilun jälkeen enkä halunnut luopua siitä elämästä, jossa mä olin oman itseni herra. Tän jälkeen mä aloin pelkäämään, että en ikinä löydä ketään. Että jään/haluan jäädä tähän tilanteeseen loppuelämäksi. Tiedän, melko dramaattista ja lopullista 23-vuotiaan suusta tulleena.
Kesällä 2004 pamahti. Tuli tutustuttua yhteen neitiin. Neitihän oli ihan mukava ja mielenkiintoinen persoona. Homma oli vaan niin, että siinä vaiheessa kun löysin jonkun, jonka kanssa mä kuvittelin voivani seurustella, se tapahtui niin väärään aikaan kun vaan voi. Olin lähdössä ulkomaille puoleksi vuodeksi vaihtoon. Siinä sovittiin yhteisesti, että ollaan yhteyksissä ja hyvissä väleissä.
Vaihdosta tultuani mä päätin ottaa rohkeasti yhteyttä tähän neitiin. Ilman mitään suurempia odotuksia halusin vaan kuulla siitä ja kysellä, kuinka sillä menee (vaihdon aikana ei nimittäin yhteyksissä oltu jostain tosi kummasta syystä). No, neidille kuului erittäin hyvää ja mua oltiin ajateltu sillä aikaa, kun olin poissa. Sovittiin, että mennään jonnekin istumaan ja vaihtelemaan vähän kuulumisia.
Loppu on historiaa. Tammikuun jälkeen Heathenia on viety. Luoja, mä olen hulluna siihen naiseen. Ilman mitään menneisyyden peikkoja mä aloitin puhtaalta pöydältä selvitettyäni oman tilanteeni ensin. Mulla ei voisi tällä hetkellä paremmin mennä. Mitä mä nyt tässä yritän sanoa on kai se, että vaikka yksin oleminen ja omien tunteiden selvittäminen tuntuu välillä aika yksinäiseltä ja jopa pelottavalta, se pitää tehdä. Sen jälkeen kaikki tuntuu vaan niin paljon paremmalta.[/TILITYS]
Voimia siis veljille. Kyllä tästä selvitään, trust me!