Vähän samalla linjalla jatketaan.. Viime aikoina on tullut pohdittua paljon sellaista seikkaa, että mitä helvettiä meikäläinen tällä hetkellä naisista oikein haluaa? Ei niin mitään hajua.. Olen nyt ollut puolisentoista vuotta sinkkuna parin vuoden suhteen jälkeen ja päähän hiipii kohtuullisen usein toive uudesta parisuhteesta, kunhan sopiva nainen osuisi kohdalle. Yksinäisyys vituttaa. Toisaalta tiedän, että jos sopiva nainen kävelisi vastaan ja hyppäisin parisuhteeseen, melko pian varmasti nousisi pintaan fiilikset siitä, että en ole vielä kokenut ja nähnyt tarpeeksi sitoutuakseni yhteen tiettyyn ihmiseen.
Joitain kuukausia sitten tapailin vähän aikaa erästä ihan mukavaa ja kivannäköistä (kyllä, molemmat ominaisuudet samassa paketissa) tapausta, mutta homma kaatui moniin muihin ongelmiin. Mutta jo tuonakin aikana ehdin miettimään, että tähänkö sitä jämähdetään ja mitä kaikkea muuta maailmalla olisi vielä Spiitille tarjota.
Tältä pohjalta on helppo todeta, että ei muuta kuin naisia jahtaamaan ja sitä rataa.. mutta tässä se ongelma vasta tuleekin esille. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että pitää olla vähintään joku Supermies jos vaikkapa yöelämästä meinaa saada naisia. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että kyllä sieltä yöstä melkein joka kerta jotain seuraa löytää jos vain haluaa, mutta kun ”ei vaan kiinnosta tarpeeksi”. Kaveripiirissä on monia sellaisia, jotka eivät tuossa kohtaa pahemmin jää miettimään vaan heittäytyvät tilanteeseen ja antavat mennä. Joskus on pieni morkkis seuraavana päivänä, useimmiten ei, ja lähes aina on kuitenkin jälkikäteen ollut helvetin hauskaa naureskella tilanteille. Tuskin tarvitsee miettiä kymmenen vuoden päästä, että olisiko sittenkin pitänyt elää enemmän täysillä. Loppujen kavereiden kanssa sitten ihaillaan vierestä ja suurin piirtein heitetään yläfemmoja, että on se jumalauta kova jätkä. Mikä vittu siinä on, että 90% ajasta haaveilee naisten perään ja hokee itselleen sitä, että ei ole vielä nähnyt ja kokenut tarpeeksi, mutta kun niitä tilaisuuksia tarjotaan niin jäätyy joka kerta. ”Äh, ei kiinnosta… en mä voi.. ei mun kuulu tehä niin.. ei huvita.. ei toi ole tarpeeksi hyvä” jne. Siitä sitten yksin kotiin synkistelemään, että taaskaan ei irronnut.. eihän koko touhussa ole mitään tolkkua. Samantyyppisiä juttuja löytyy myös muilta elämänalueilta, ei pelkästään naisasioista. Moni toteutettavissa oleva juttu ja haave jää toteuttamatta nimenomaan siksi, että ei heittäydy tilanteisiin täysillä ja elä sataprosenttisesti itseään varten.
Olen koittanut pohtia, että missä helvetissä sitten on vika? Kuvittelenko haluavani asioita, joita en kuitenkaan todellisuudessa halua.. vai eikö mulla vaan ole tarpeeksi munaa toteuttaa juttuja, jotka edes vähän rikkovat niitä rajoja joiden mukaan olen aiemmin tottunut toimimaan? Vaikea sanoa.. eihän näihin vastauksia tietystikään löydy mistään muualta kuin omasta itsestä, mutta kun asioita kirjoittaa virtuaalipaperille Jatkoaikaan ne monesti tuppaavat jäsentymään myös omassa päässä paremmin. Tällaista tänään.
Joitain kuukausia sitten tapailin vähän aikaa erästä ihan mukavaa ja kivannäköistä (kyllä, molemmat ominaisuudet samassa paketissa) tapausta, mutta homma kaatui moniin muihin ongelmiin. Mutta jo tuonakin aikana ehdin miettimään, että tähänkö sitä jämähdetään ja mitä kaikkea muuta maailmalla olisi vielä Spiitille tarjota.
Tältä pohjalta on helppo todeta, että ei muuta kuin naisia jahtaamaan ja sitä rataa.. mutta tässä se ongelma vasta tuleekin esille. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että pitää olla vähintään joku Supermies jos vaikkapa yöelämästä meinaa saada naisia. Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että kyllä sieltä yöstä melkein joka kerta jotain seuraa löytää jos vain haluaa, mutta kun ”ei vaan kiinnosta tarpeeksi”. Kaveripiirissä on monia sellaisia, jotka eivät tuossa kohtaa pahemmin jää miettimään vaan heittäytyvät tilanteeseen ja antavat mennä. Joskus on pieni morkkis seuraavana päivänä, useimmiten ei, ja lähes aina on kuitenkin jälkikäteen ollut helvetin hauskaa naureskella tilanteille. Tuskin tarvitsee miettiä kymmenen vuoden päästä, että olisiko sittenkin pitänyt elää enemmän täysillä. Loppujen kavereiden kanssa sitten ihaillaan vierestä ja suurin piirtein heitetään yläfemmoja, että on se jumalauta kova jätkä. Mikä vittu siinä on, että 90% ajasta haaveilee naisten perään ja hokee itselleen sitä, että ei ole vielä nähnyt ja kokenut tarpeeksi, mutta kun niitä tilaisuuksia tarjotaan niin jäätyy joka kerta. ”Äh, ei kiinnosta… en mä voi.. ei mun kuulu tehä niin.. ei huvita.. ei toi ole tarpeeksi hyvä” jne. Siitä sitten yksin kotiin synkistelemään, että taaskaan ei irronnut.. eihän koko touhussa ole mitään tolkkua. Samantyyppisiä juttuja löytyy myös muilta elämänalueilta, ei pelkästään naisasioista. Moni toteutettavissa oleva juttu ja haave jää toteuttamatta nimenomaan siksi, että ei heittäydy tilanteisiin täysillä ja elä sataprosenttisesti itseään varten.
Olen koittanut pohtia, että missä helvetissä sitten on vika? Kuvittelenko haluavani asioita, joita en kuitenkaan todellisuudessa halua.. vai eikö mulla vaan ole tarpeeksi munaa toteuttaa juttuja, jotka edes vähän rikkovat niitä rajoja joiden mukaan olen aiemmin tottunut toimimaan? Vaikea sanoa.. eihän näihin vastauksia tietystikään löydy mistään muualta kuin omasta itsestä, mutta kun asioita kirjoittaa virtuaalipaperille Jatkoaikaan ne monesti tuppaavat jäsentymään myös omassa päässä paremmin. Tällaista tänään.