Tuossa eilen oltiin kuin oltiinkin sitten toisella paikkakunnalla ravintolassa ja ainakin itse ajattelin sitten kuitenkin niin, että voisi sitten yrittää. Paikassa oli aika tyhjää aluksi, mutta eräässä pöydässä sitten istuskeli kaksi naikkosta. Kävin sitten toiselta kyselemässä kun tämä meni baaritiskille, että josko he tulisivat meidän pöytään. No, ehkä miehet menevät sinne naisten pöytään, mutta olin itse liikkeellä kahden aika ujon miehen kanssa, joten aattelin pyytää heitä sitten pöytään istumaan.
No, he tulivatkin sitten pienen empimisen jälkeen, ja päätin ottaa tilanteen haltuun. Ehkä jo siinä kyselyvaiheessa oli sellaista "pakonomaisuutta" eli tilanne ei mennyt ihan niin spontaanisti ja luontevasti. Vaan hieman tekemällä tehdyllä tavalla. Yritin olla luonteva ja hauskakin, mutta se oli vain sellaista tönkköä. No, pöydän äärellä sitten kyselin kaikenlaista, mutta sekään ei oikein onnistunut. Kun kysyin jotain, niin nämä kyllä vastailivat, mutta siihen se sitten jäi. Tavallaan pallo oli meikäläisellä, mutta en sitä sitten osannut heittää mihinkään. Paljon oli sellaisia pitkiä hiljaisia hetkiä, kun naikkoset eivät oikein kyselleet itse mitään ja itsellä oli sellainen pakonomainen tarve sitten jotain jutustella, ettei ihan istumiseksi menisi. Homma oli kuitenkin, että sain kysytyksi jotain, mutta sitten tuli tyyliin parin minuutin hiljaisuus.
Nämä sitten lähtivät ja ajattelin kokeilla seuraavaa. Elikkä kaksi naikkosta jutteli keskenään ja menin tekemään seuraa itse. Siitäkään ei sitten oikein tullut mitään, koska nämä naiset olivat jo huomanneet, että siinä kolmistaan istuttiin ja aika tönkösti seuraa yritin tehdä. Sellaista väkisinvääntämistä. Rentona oleminen on vain aika vaikeaa tällä hetkellä. Se sitten tietysti varmasti näkyy joka paikkaan.
Ehkä hieman rentoutta olen saanut tekemiseen parin uuden kaverin kautta, mutta ei ihan sellaista vielä, mitä olen ajatellut. Nyt futisreeneissä olen alkanut käymään ja uusien tuttavuuksien mukaan vain pitäisi mennä. Se on vain aika helvetin vaikeaa. Kun sitten vain alkaa miettimään, että mitähän nuokin ajattelevat kun jotain sanon. Pelitilanteissakin paljon huudellaan ja heitetään läppää. Itse vain en vain saa sanottua mitään koskaan. Ehkä jos on max. kaksi ihmistä jossain samaan aikaan, niin silloin voin alkaakin jotain juttelemaan aktiivisestikin.
Kuitenkin tällä paikkakunnalla olen alusta asti ollut aika hissun kissun ja käyttäytynyt kuin mammanpoika ja vässykkä. Naisvaltaisessa työpaikassa oli alusta asti vaikeuksia sopeutua porukkaan. Muu porukka yritti monella tapaa ottaa vastaan ja kysellä kaikkea ja oli kiinnostunut tekemisistäni. Sitten kuitenkin joskus saattoi änkyttääkin jotain takaisin, kun ei vain voinut olla luonteva. Kolmet futisturnaukset tämän työporukan kanssa tuli käytyä (nämä siis eri porukkaa kuin noissa harkoissa), laivareissu ja mökkireissu. Muutaman kerran myös vapaa-ajalla bongasin työkaveriporukkaa, mutta sekin vain kuihtui aina kasaan. Joka paikkaan itseäni aina pyydettiin ja mukaan menin, mutta siihen se aina jäi. Laivallekkin lähdin totta kai mukaan, mutta kukaan tuskin muistaa edes meikäläistä sieltä, siksi niin hiljaa ja näkymättömissä olin.
Monta kertaa aina esim. viikonlopun jälkeen ajattelin, että nyt on pakko tehdä jotain. Mutta se ei vain onnistunut millään. Sama arkuus ja ujous oli tekemisissä kuin aina ennenkin. Väkinäistä, väkinäistä ja samalla olematonta.
Nyt kuitenkin olen päässyt edes vähän hommaan mukaan, mutta ei omasta mielestä kuitenkaan paljoa. Mikä myös mietityttää on se, että kannattaisiko tässä tilanteessa edes yrittää olla sellainen kuin aiemmin? Siis kyllähän juttuihin vain pitäisi mennä rohkeammin mukaan, nytkin tulee mentyä, mutta aina jään taka-alalle kuikuilemaan. Monta kertaa moni aina sanoo, että olen hiljainen ja miksi et tule aktiivisesti vain puhelemaan kaikkea. Se ei vain ole helppoa, kun ei saa suutaan auki. Pelkää ihmisten reagointia, kun alkaakin olemaan jotain, mitä muut eivät ole itseltä nähneet. Positiivisia seurauksia siitä varmasti alkaisi seuraamaan.
Paljolti olen myös alkanut tuntemaan masennusta ja ahdistusta. Sen jälkeen kun huomasin, miten olen alkanut ihmisten seurassa toimimaan ja siihen alkanut reagoimaan. Kun naisrintamallakin turpiin tulee, eikä yrityksestä huolimatta luontevuutta tule, niin alkaa masennuskin iskemään. Lääkkeet on kyllä itsellä, siis tarkoitan, että lääkkeet ovat juuri se tilanteisiin heittäytyminen ja rohkaistuminen. Monesti myöskin tuntuu etten edes yritä, kun pelottaa ihmisten suhtautuminen. Vaikka kuitenkin ihmiset haluaisivat, että olisin avoimempi ja hauskempi seuraihminen. Ja sitä myös itse toivon.